Niin täpärällä on matkustaminen ollut, etten uskonut lähtöön vasta kun lentokone oli tasaisessa lennossa yläilmoissa. Miten ihmeellistä kaikkien vuosien jälkeen, että suuntana on todellakin Costa Rica.
Ensimmäinen pura vida lentokoneessa kuulosti pehmeän pyöreältä, ystävälliseltä ja niin tutulta. Kun ikkunasta näkyi valojen koristama Puntarenas, kaupunki niemen nokassa Tyynenmeren puolella, vakuutuin – perillä ollaan.
Tai ainakin ruumis oli. Päällä on lopulta ollut hankalampaa. Jet lagissä suusta lipsahtelee hassua kyllä saksaa. Kuulen lintujen ääniä, tuttuja mutta unohtuneita. Ja ne tuoksut, tropiikissa kostea sekoittuu maahan, imelän kukkaiseen ja välillä viemärin pölähdykseen.
Aamupalalla kahmin hedelmiä; papaija, ananas, mango, guanabana, manzana de agua, caimito…Me kolme haluamme maistaa kaivattuja ruokia, virkistää makumuistoja. Ystävällinen aamiaisvastaava lentoenttähotellissa kiikuttaa meille hedelmiä lisää, kuorittuna, pilkottuna ja Aldolle gallo pintoa, perinteinen aamupala täällä, vaikkei sitä puffetissa olekaan.
Liikenne on hurjaa, vähemmän agressiivista kuin Sveitsissä, mutta kadut täynnä, kaistat ilman merkkejä ja me pihalla. Mistä mennä, kuinka kääntyä, miten päästä virran sekaan ilman peltiruhjeita?
San Josén ulkopuolella helpottaa. Maisema vihertyy, autoja on vähemmän. Kiemurtelemme tulivuoren sivustaa, löydämme toisen luo. Matkalla ostetaan kojusta ananas, syödään casado, annos jossa on vähän kaikkea, aina riisiä, papuja, vihanneksia, salaattia ja lihaa, kanaa tai kalaa.
Arenal-tulivuoren luona on ensimmäinen pysähdys. Tervehdimme nenäkarhua ja huumaannumme majapaikan maisemasta; tulivuori yhdellä puolen, järvi toisella.
Täällä hengähdämme hetken.
Ameriikka näkyvissä. States in sight. New York näkyvissä. New York in sight.PuntarenasAamiaista lentokenttähotellissa. Breakfast at the airport hotel. Pois San Josén hullusta liikenteestä. Away from San José’s crazy traffic.Manzana de agua vesiomena/waterapple.Tien varrelta palmukaaleja, pejibayes. Palmcabbages on the way.Keittobanaaneja, raakoja ja kypsiä eri tarkoituksiin. Plantains for different purposes.Ensimmäinen perinteinen lounas, casado. First traditional lunch, casado.Nyt on lupaavaa, Arenal-tulivuori melkein näkyvissä. Promising, the volcano Arenal almost complete to be seen. Löydätkö nenäkarhun? Can you find the coati?Tutkivat joen eläimistöä. Investigating the creatures of the river. Hän tuli käymään. He’s visiting us.Hyväksyn majapaikan maiseman. I accept the view of our accomodation. Jaamme talon. We share the house. Yhdellä puolen Arenalinjärvi, toisella tulivuori Arenal. At once side lake Arenal, on the other vulcano Arenal.Palmunydinrisottoa, sekin kuulemma tulivuoren muotoinen. Palmheartrisotto, also shaped like a volcano, they say.Reissussa rämppääntyy. Traveling shows. Ei aamiaista ilman gallo pintoa ja taustalla tulivuori, joten annan laihan kahvin anteeksi. No breakfast without gallo pinto and the volcano on the background, so perfect, that I forgive the poor coffee.
En resumen: Después de tanto tiempo hemos vuelto a Costa Rica y me doy cuenta cuanto se me había olvidado; olores, colores, maneras y como se habla. Pero poquito a poco todo está volviendo. Y lo disfruto.
Kurzgesagt: In Costa Rica nach vielen Jahren. Ich merke wieviel vergessen ist, aber langsam erkenne ich alles wieder: die Farben, die Natur, wie man spricht, wie easy alles ist. Und geniesse es.
Pari päivää ennen Maailman talousfoorumin WEF:in alkua Davos oli muodonmuutoksen myllerryksen keskellä. Keskustaa tuskin tunsi, pääkadulle oli ilmestynyt eri maiden fasaadeja, kirkkoakin koristi amerikkalaisen televisioyhtiön CNBC:n koko seinän kattavat mainokset. Liikenne oli jo aikaa sitten laitettu kiertämään toista reittiä, mutta vaikuttavinta oli armeijan, poliisin ja muiden turvaihmisten läsnäolo.
Joka tapauksessa päästiin läpi ja ohi, ylemmäs ja rauhallisempaan maastoon. Laakson päätyä kohti vievällä tiellä oli kaksi ravintolaa ja koska seudulla ei ollut juuri mitään, en edes epäillyt listoilla olevan muuta kuin röstiä ja alppimakaroneja, vuoriston klassikkoja.
Mühlen Gasthaus olikin itävaltalainen, siis Knödeleitä, Kaiserschmarrn ja Apfelstrudelia. Vetoaako itävaltalainen keittiö sveitsiläisiin, sitä ihmettelin.
Ensimmäinen haarukallinen perusteli sen, kuinka naapurimaan ruokalistalla pärjää Sveitsissä. Ruoka oli herkullista ja esillepanoonkin oli selvästi panostettu. Otin pienemmän annoksen ja kaduin, sillä sitä sain mitä pyysin. Kalliin, pienen nyrkin kokoisen pinaattinködelin ja nälän pari tuntia syömisen jälkeen. Yritin tasapainottaa tilannetta jätskiannoksella, huonolla menestyksellä. Lämmin suklaakastike oli ihanaa, muttei pitänyt nälkää loitolla sekään.
Iltapäiväkävelyllä lähirinteillä huomattiin hangessa millin pituisten ötököiden peite. Lumikirppuja kenties? Ainakin ne hyppäsivät ilmaan kosketettaessa.
Polun kurvin jälkeen edessä näkyi yksin miekkaileva nuorukainen. Metalli kimmelsi auringossa. Meidät huomatessaan hän katosi läheisen talon edustalle.
Luulin ensin, että vain minä näin lumisen karhun kiipeämässä puunrunkoa ylös, kohti latvaa. Mutta ei, luonnon veistos oli aivan selkeä. Vai oliko se jonkun taideteos?
Juuresta roikkuva jäinen kyynel oli varmasti luonnon tekosia, kaunis ja ihmeellinen, Puikko olisi ollut liian painava juurelle, ellei se olisi ottanut tukea sammalesta.
Laakson viimeinen kylä on Sertig. Aurinko oli jo laskenut ja sininen valo täytti vuorten välin, peitti valkoiset rinteet. Bergführer ravintolan terassi oli täynnä porukkaa, edustalla kymmeniä suksia. Kylän pienessä kirkossa vietetyn hääseremonian jälkeen seurue nautti aperot ulkona ja sitten suksille. Palavat soihdut käsissä porukka katosi alaspäin mäkeä kaartaen kuin kiiltomadot peräperää kohti laaksoa.
450-vuotisessa tuvassa oli tyhjää. Kauniin kattauksen kankaisine servietteineen olisi pitänyt kertoa, että nyt ollaan ehkä vähän hintavammassa paikassa, mutta nälkä ja kylmä ei antanut sijaa ajatuksille. Useimmiten alppimajat keskivertoja joka suhteessa, enkä osannut odottaa muuta tältäkään paikalta.
Mutta Ninan keittiössä ruoka on pikemminkin gourmet´a, silti isoäitien resepteihin ja makuihin nojautuvaa lähiruokaa. Oltiin yhtä mieltä, tämä oli yksi parhaimmista ravintola-aterioista, jonka olen Sveitsissä syönyt. Jopa niin tavallinen kuin bruschetta, tomaattileipä, maistui mahtavalta. Pihviin päätynyt ylisti lihan laatua, päärynä- ja herkkusieniraviolit sulivat suussa, kastikkeet olivat ihmeellisen keveitä ja maukkaita. Päivän jälkiruuasta huolimatta oli jaettava vielä Toblerone soufflee, koska sellainen oli tarjolla. Kuuma, sisältä pehmeä kohokas oli täydellinen.
Lämpimästä tuvasta tulimme narskuvaan pakkaseen. Laakson yksinäisyydessä pilkotti vain yksi valo, seuraava ravintola. Voin kuvitella susien hiippailevan pimeässä tähtitaivaan alla. Me noustiin autoon ja ajeltiin takaisin Zürichin ikisyksyyn.
Kuin vesivärimaalaus. Like an aquarelle painting.Davosissa armeija läsnä kaikkialla. Army presence everywhere in Davos.Knödel.Coupe Dänemark.Sehän on puolukka! It´s lingonberry!Aivan selvästi karhu kiipeämässä puuhun. Clearly a bear climbing up to the tree.Design-jääpuikko kyyneleen muodossa. A design icecle, in a form of a teardrop.Tämä on Sertigin kylä. The village of Sertig.Kirkossa vietettiin juuri häitä. A couple just got married in this church. Hääaperitiivi ulkona, sitten suksille. A drink after the ceremony and the on the skis!Laakson päädyssä on vielä toinen ravintola. In the end of the valley, there´s one another restaurant.Käytiin kirkossa ja sain aikaan taidekuvan. Went to the church and took an artpicture.Hääporukka lähti soihtuineen kiiltomatona mäkeä alas. The people celebrating the matrimony left skiing with torches uphill, like a giant glowworm. BruschettaPäärynäraviolit villisikakinkulla ja herkkusieniraviolit taustalla.Toblerone soufflee.
En resumen: En Davos vale la pena de subir al valle de Sertig. En el camino pasamos por 2 restaurantes y Bergführer era nuestro favorito. En un pueblo remoto de un par de casas, entre los Alpes disfrutamos una de las mejores cenas en Suiza. Nina nos cocinó de los ingredientes cercanos y según los sabores de las abuelas.
Kurzgesagt: In Davos es lohnt sich hinauf nach Sertigtal zu gehen. In den restaurant Bergführer haben wir ein köstliches Abendessen genossen, mit lokalen Zutaten und nach Grossmutterart, schön ausgestellt und happiness pur für den Gaumen.
Aika lähellä täydellistä, todettiin aamulla, kun maistettiin banaaninlehtikuoressa keitettyä maissipiirakkaa. Costaricalainen aamupala joulun seutuun on herkku, mutta myös kalori- ja kolesterolipommi. Koska minä olen projektipäällikkö, eivätkä perinteen säännöt rasita, olen tehnyt tamaleksista kevytversion ja tällä kertaa myös muutaman ilman lihaa, korvaten possun jakkihedelmällä.
Tämä oli kai neljäs kerta, kun ryhdyimme hommaan ja aina on jotain mennyt pikkuisen pieleen. Ensimmäisellä kerralla vähän enemmänkin; kukaan meistä ei tajunnut maissijauhon tajutonta kykyä imeä nestettä. Täytteet olivat herkullisia, mutta itse piiras kivikova. Joten ne päätyivät kompostiin.
Jauhot ovat siis samoja, joita käytetään tortilloihin. Meidän versiossa on kolmannes perunaa, margariinia ja mausteita. Ja litroittain kasvislientä. Hämenssin kauhamaisella lusikalla, käänsin ja väänsin, kunnes käsissä alkoi muodostua rakkojen alkuja. Seuraavana päivänä masan valmistus tuntui aina selkälihaksissa asti.
Kun taikina on sopivan löysää, laitetaan kuumennetulle banaaninlehdelle kämmenen kokoinen pläjäys. Päälle tulee Sibajan perheen versiossa pieni pala aikaisemmin hartaasti ja pehmeäksi kypsytettyä possunfilettä, yksi luumu, oliivi, pikkuisen herneitä ja suikale pannulle pehmitettyä paprikaa ja sahramilla (tai tässä tapauksessa kurkumalla) värjättyä riisiä, joka siis laitetaan ensimmäiseksi, jos sattuu muistamaan. Kikherneet unohdin, sen sijaan olin kypsentänyt vihreitä papuja – jotka eivät kuulu tamalekseen lainkaan. Yllätysaines tänä vuonna, siis.
Piiras kääritään lehteen ja tässä vaiheessa mentiin jälleen vikaan. Kun paketteja oli jo aika pino, muistettiin, että pahus, tuplavarmistus puuttui. Toinen lehti päällä pitää huolen siitä, että jos sisempi repeää, piiraan ainekset eivät pursu kattilaan keittovaiheessa.
Viimeiset käärittiin kakkoslehteen, osa laitettiin kiehuvaan veteen parasta toivoen.
Tunnin keittämisen jälkeen paketit otetaan jäähtymään ja ekopakkaus pitää huolen siitä, että ne säilyvät viikkojen ajan jääkaapissa.
Höyryävästä paketista löytyvän piirakan syöntityyli riippuu syöjästä. Joku etsii ensin lihan, toinen herneet, itse jätän oliivin viimeiseksi makupalaksi. Loraus chilikastiketta kuuluu päälle, ilman kahvia tamalesta ei voi syödä ja Sibajan tapaan pitää palan painikkeena olla leipää. Siinä costaricalainen jouluaamiainen.
Ainekset kattilassa. All the ingredientes in a pan.Näyttää hyvältä, mutta yhä liian kuivaa. Looking good, but still too dry.Välissä glögiä ja lohipasteijoita. In between some mulled wine and salmon pastries.Aineksiä sisään ja lehtipaketti. Ingredients to put inside and the leaves to wrap up.Porsasta tai jakkihedelmää lihaisaan makuun. Pork or jackfruit for the meaty taste.Valmis paketoitavaksi. Ready to wrap up.Paketit odottavat keittämistä. The packages waiting to be boiled.Oikealla osittain revenneet lehtipaketit. On the right the damaged packages.Valmis nautittavaksi! Ready to be enjoyed.
En resumen: Esta vez los tamales nos salieron casi perfectos. Sólo se me olvidaron los garbanzos – y pensé que llevan vainicas.
Kurzgesagt: Costarricanische Frühstück im Dezember ist Tamal, Maiskuchen mit Fleisch und Gemüse in einem Bananenblatt. Das wichtigste ist, das man Tamales zusammen mit der Familie macht – und speist. Diesmal sind unsere fast perfekt geworden.
Sain sunnuntaina kuningas- tai kuningataridean yhdistää joulutorit kuntoiluun. Pyörällä liikenteeseen, matka ei maksa tai saastuta, lihakset liikkuu ja perillä odottaa kuuma juoma.
Aloin yhdistellä tekemisiä, sillä nämä viikot ennen joulua tuntuvat aina liian lyhyiltä. Eikö adventtiaikaan voisi liittää puolet marraskuustakin?
Joka tapauksessa kypärä päähän, kaikki takin alle mahtuvat kerrokset päälle ja mäkeä ylös aurinkoa siristellen. Ensin pienelle vuoriselle Pfannenstieliin, sitten mäkeä täyttä hoipakkaa alas kohti rasvaisia markkinaherkkuja, näin pläänäsin.
Aurinko kultasi lehdet ja joessa pärskyi vesi. Zoomailin putousta, kun vierestä pörähti pyörä alamäkeä vauhdilla ja kuulin sveitsiläisen “Hoi!”, joka ehkä sittenkin oli “Moi!”. Selästä päätellen kuka tahansa maastopyöräilijä mustissa vaatteissaan, mutta ehkä Satu; lähimetsän todennäköisin suomalainen.
Ylhäällä vuorella istahdettiin hetkeksi tutkimaan paluureittiä. Puhelimen kartta ehdotti isompia teitä ja Zürichinjärven puolelta koukkausta, Aldo oli Greifenseen ja metsäpolkujen kannalla. Mentiin aluksi kartan neuvojen mukaan, sitten Aldon, tultiin kahdesti samalle metsämökille ja minä olin jääpuikkona.
Vuoren +3 astetta ei ollut ongelma noustessa, mutta kun korkeuseroa on 600 metriä, ylämäessä kostunut paita on alas ajaessa todella kylmä ja kolme muuta kerrosta liian vähän. Ylimääräisen fleecin halusin jättää torille, silloin tulisi jälkihytinä. Pysähdeltiin vähän väliä tsekkaamaan sijaintia ja reittivaihtoehtoja ja siinä vaiheessa alkoivat jo varpaatkin jäätyä.
Seuraava stoppi tuli t-risteyksessä puolivälissä vuorta. Viereen parkkeerasi kaksi muuta pyöräilijää, kasvot villapipon ja kaulaliinan sisällä, silti selvästi kylmäisinä, ja heillä oli sama meininki. Puhelin kädessä he tutkivat suuntaa ja äänensävy kohosi. Epäilen, että siinä kohtaa hakukone oli pihalla. Katujen nimet oli väärät ja sijainti hornan kuusessa.
Varttia myöhemmin oltiin kuitenkin jo Zumikonin joulutorin paikkeilla, selvästikin, sillä meidän arpoessa lopullista pysähdyspaikkaa ohi pyrki joulupukki ohjaamiensa hevoskärryjen kera. Kahdesti vaihdettiin paikkaa, aina oltiin pukin ja hirnahtelevan kaksikon tiellä.
Nopea silmäily kertoi karun totuuden torista; ei väkeä, ei ruokaa, ei Glühweinia. Ehkä oli jo liian myöhä. Kylmän karkoitukseen juotiin nopeasti talvinen ja hirveän makea punssikupillinen ja ajeltiin metsän läpi kotiin.
Seuraavana päivänä oman kylän joulutorille mentiin ihan perinteisin keinoin eli jalan. Täällä oli sentään ihmisiä, Glühweinia ja syötävääkin. Usko pysyvyyteen sai vahvistusta, sillä samat myyjät ja samat tuotteet ilmestyvät kuin taikaiskusta samaan kohtaan aina ensimmäisenä adventtina.
Kylän aukion vierustalla uudehkossa pizzeriassa myydään ylikalliita pizzoja, myös kullan kera jos niin haluaa (noin 400 fr kipale). Foodtruck-pisteessä paistettiin tänään vähän pienempiä ja siksi edullisempia peruspizzoja. Ihan ok, mutta yhä ollaan sitä mieltä, että hinnat on todella yläkantissa.
Miesten jumppakerhon pöydän edustalla jono oli jopa pidempi kuin kastanjoiden paahtopisteen luona. Maustettua viiniä kauhottiin pömpelistä kuppeihin ja se oli hintansa väärti, kuumaa sekä ilahduttavaa.
Kojujen välissä nähtiin tuttuja kyläläisiä, torikauppias ja maanviljelijä S. jolta ostan lantut laatikkon, kierrätyskeskusta hoitava pariskunta, koulun opettajia, vuosien varrella tutuiksi käyneitä kasvoja. Juustoputiikissa maistatettiin viiniä ja ulkosalla oli muuten kaupan suomalaista glögiä.
Gomsin kellonsoittajat olivat matkanneet Zollikoniin jälleen kerran. Sekin porukka alkaa jo näyttää tutulta. Jostain syystä kylän joulutorin tunnelmankohottajiksi tarvitaan Alpeilta lehmänkellot. Tonttuparaatin sijaan kylän ympäri vaelsi punaisiin pukeutuneiden soittajien pitkä letka kellot olkapäillä heilahdellen. Ääni värisytti koko rintakehää, siis minun. Soittajat tuntenevat jyminän kehossa vielä nukkuessaankin.
“Maastopyöräillen joulumarkkinoille” taisi tulla tältä vuodelta testattua. Paperilla hyvä idea, toteutuksessa parantamisen varaa.
Ookkona aurinko? Is that sun I see??Vesi suihkaa. Water flowing down.Tässä pari pähkinää, että jaksaa tulevan nousun. Here some nuts for energy.Pakko pysähtyä, tietenkin kauniiden värien vuoksi. Had to stop on the way to the hill. Ylhäällä! Vuoret on komeat. Up on the hill; the mountains are looking great.Alas läpi maiden ja mantujen. Vähän eksyen. Uphill through the forests. Aika mitätön joulutori. A pretty empty Christmas Market.Markkinoiden tausta on kuitenkin nätti. The background of the market is nice though.Jumppamiehet myy kuumaa juotavaa. The guys of the villages excercisegroup sell hot drinks.Italialaisia pipareita. Italian cookies.Mistelin oksia ja muita kaupan. Mistletoes and other decorations for home.Juustoa tietty. Cheese of course.Kansainvälinen jouluherkku: pizza. International Chrismas goodie: pizza.Tänä vuonna ei ole jouluvaloja, koristeluja puita kuitenkin. This year no Christmaslights, but some decorated trees.Juustokaupassa on kaikenlaista herkkua. In the cheeseshop there´s loads of delicious stuff.Joulukulkue eli Gomsin kellonsoittajat. Cowbells bringing the Christmasspirit to the village.
En resumen: Tuve la idea de andar en bici al monte y bajar a una feria de navidad. Me congelé, quedé sin comer – pero era muy divertido y en el día próximo caminé a la feria de nuestro pueblo, donde si habia de todo: gente, vino caliente y alguito de comer.
Kurzgesagt: Ich hatte diese super Idee mit dem Mountainbike auf dem Berg zu fahren und dann zum Schluss zu einem Weihnachtsmarkt die Runde zu enden. Resultat: eine Tiefgefrorene Person mit Hunger und ohne Glühwein. Wahrscheinlich waren wir zu spät unterwegs, aber der Markt war wie tot. Am nächsten Tag wurde alles besser: ein anderer Markt, Glühwein, Snacks – und kein Velo.
Joulumarkkinakausi pyörähti käyntiin viikonloppuna ja Zürichin ensimmäisiä on Suomalainen joulutori. Hulina imaisi mukaansa niin täysin, että menin salin läpi kuin pyörremyrskyssä, kunnes lopulta tupsahdin ulos, vähän virttyneenä, suomikeskusteluista sanainen arkku tyhjänä ja karjalanpiirakka mahassa. Eikä yhtään valokuvaa. Se unohtuu, kun ärsykkeitä on liikaa, vaikka positiivisiakin.
Toinen varhainen tapahtuma on Seegräbenissä, pikkukylässä Pfäffikerinjärven laidalla. Käytiin aamupäivällä lyhennetyllä juoksulenkillä, jotta pattereita riittäisi vielä kävelyyn rantatiellä. Syysvärit ovat vielä kauniit, valo kuulas; niitä piti vähän katsella. Kinttujen jaksamisesta ei siis ollut kyse, vaan vatsasta; halusin säästää lounaan markkinoille.
Väkijoukossa löysin ensin tieni kahvin luo; sillä buustasin sen verran, että jaksoin tutkia tarjontaa. Raclettea, makkaraa, lettuja, vohveleita, kurpitsakeittoa, pizzaa, vodka pennejä ja uppopaistettuja kaloja. Lankesin viimeiseen sen jälkeen kun nenä väristen olin tuoksutellut öljyä (tuoretta) ja yleisvaikutelmaa kalalautasten lähellä (tuoretta). Koska myyjinä olivat kalastajat itse, tämä oli se paikka missä niitä kannattaisi syödä, jos koskaan.
Annos oli ilmeeltään aika perus, mutta maku oli mahtava ja vatsa niin onnellinen. Kastike voimakkaan valkosipulinen ja jos kerran vielä mainitsisin, kaikki niin tuoretta. Ei mikään itsestäänselvyys maassa, missä ei ole merta.
Joulumarkkinoilta saa tietenkin sesonkijuttuja, lapasia ja kynttilöitä, ovikranssejakin, mutta myös käsilaukkuja, virkattuja nukenvaatteita ja kaikenlaista tauhkaa, jota ajatellessani aivot alkavat surista, enkä saa kohdistettua muistiani niihin edes sen vertaa, että kykenisin sanomaan mitä.
Tiedostan olevani tosi huono asiakas, en auta vähimmässäkään määrin myyjiä tai markkinoiden järjestäjiä voittojen käärimisessä, sillä parhaimmassa tapauksessa kuljen Glühwein-kuppi käsissä, toisinaan ihan ilman mitään, vain haistelemassa mausteisia tuoksuja ja täyttämässä itseni jouluisella tunnelmalla.
Näiltäkin kahden kadun markkinoilta tupsahdin toisesta päästä ulos aika sukkelaan. Kukkulan niitty oli kuin Teletapeista suoraan, se kylpi ilta-auringossa siluettihahmoin koristeltuna. Pilvet olivat väistyneet sen verran, että Alpit näkyivät mutka toisensa jälkeen uudesta kulmasta, ensin yhtenä valkoisena röpöreunaisena massiivina, lopulta upeana kimmeltävänä rivistönä järveen taustalla.
Kosteikossa tepasteli kaksi haikaraa, jotka olivat yhtä pulleita kuin hanhet. Epäilin niiden syöneen kaikki jähmettyneet sammakot. Matkalla kotiin peltoaukealla oli kokoinainen parvi, taatusti kymmeniä haikaroita, matkalla Espanjaan tai aina Afrikkaan asti.
Ensi viikonloppuna on oman kylän Wienachtsmärt. Ja koska ollaan kultarannikolla, Glühweinin lisäksi on tietty sampanjaa. Vain kaviaari puuttuu. Palanpainikkeeksi myydään perinteisesti – samasta sampanjakojusta- kuumia täytettyjä lettuja.
Paikka auringossa. A spot in sun.Tästä saisi ranskalaisia saippuoita. Here you can get French soaps.Houkutteleeko vai ällöttääkö? Ulkonäkö pettää, tämä oli tosi hyvää! Disgusting or delicious? This portion was enjoyable.Muutama muukin joulumarkkinoilla. A couple of people at this Christmasmarket in Seegräben.Alpit on tietty hienot, mutta syysväritys myös lempeää. Alps are nice, but the autumn colors so soft and pleasant.Ilta saa. Evening light.Tällä puolella on vielä auringonvaloa. On this side there´s still sunlight left.Jos olisin villapaitamestari, kutoisin nämä värit. If I were a master of pullovers, I´d make one with these colors.Näkymän tarkastus. Checking the view.Ja siinä ne ovat, Alpit. And there they are, the Alps.
En resumen: El sesón de ferias de navidad ya empezó. Voy en realidad sólo por el atmósfera, con alguito para picar y si tienen buen vino tinto con especias, Glühwein, tal vez tomo una tazita.
Kurzgesagt: Ich habe die Saison der Weihnachtsmärkte angefangen mit zwei, von den Finnen in Zürich und in Seegräben. Manchmal esse etwas kleines, geniesse einen Becher Glühwein, aber eigentlich das wichtigste ist die Stimmung.
Jos odottelee ihannehetkeä haaveilulle, sanoisin, että juuri nyt ollaan siinä pisteessä. Pehmeä harmaus, tihkuttavat pilvet ja sähkönsäästön luoma tarve sytytellä vieläkin useammin kynttilöitä turruttaa ajatukset surraavaksi mytyksi, missä ei hirveästi liiku mitään nopeaa ja särmikästä, sen sijaan haahuilen tulevassa, katselen menneitä.
Jasmin Ngo on Costa Ricassa; seuraan stooreja IG:ssä kuin hakien elämän eliksiiriä. Minäkin haluan palmujen keskelle, missä pikkuruiset sammakot kurnuttavat täyttä huutoa, laiskiaiset liikkuvat asiaankuuluvalla hitaudella ja ruokana on papuja, ananasta, papaijaa.
Mietin, että josko jo ensi vuonna sinne tropiikkiin, samalla editoin virtuaalimatkaa Sveitsin retkistä ja elän maisemia uudelleen. Käyn läpi kuvia ja huomaan, että upeita on liikaa, mitä näillä kaikilla tekee?
Grimsin patikka oli ihmeellinen, maidonvihreä vesi ja kalliot. Siksi laitan kuvakavalkaadin tähän peräperää. Ja samaan aikaan selailen jo talvipatikkareittejä, sillä talvi on jo vuorten huipuilla. Kunhan se levittäytyy alemmas, vetäisen talvipalttoon päälle, täytän termarin kuumalla ja lähden taivaltamaan rutisevaan hankeen.
Nyt pidän sadetta, mutta viikonloppuna starttaavat joulutorit. Ehkä käyn haistelemassa Glühweinia ja syömässä kuuman letun.
Tästä kuvasta tuli puhelimeni tausta. This foto is now the background picture of my phone.Matkalla ylitettiin pari kaunista kivisiltaa. A couple of nice stone bridges on the way. Tämä on jäätikkökaivo. This is a so called moulin. Kalassa. Fishing.Polku kulkee tästä. This is the path. Tyypit tauolla. Some guys havin a snack.Polku on nirhattu kallion kylkeen. The path has been carved on the side of the rock.Maastopyöräilijät kyselivät, onko reitillä vielä sortumia. The mountainbikers were asking, if there were still landslides on the way.Reitti Grimsel Hospizille kulkee tavallisesti patoa myöten, nyt se oli rempasssa. The path goes normally on the dam, which was now repaired.Legendaarinen Grimselin Hospiz. Legendary Grimsel Hospiz. Maan uumenissa on kristalleja. Deep in the ground there are crystals.Rakennustöitä. Constructionsite.Karussa maisemassa värit korostuu. In this bare nature the colors seem even more intense.Tämä tarkoittaa, että luvassa oli mustikkapiirakkaa. This means, we got some bilberrypie.Mun lepohetki. My siestamoment.Vuorilla sapuska on melko tömäkkää. In the mountains the food is pretty heavy.
En resumen: Noviembre en Europa es el mes oscuro, de lluvia, ojalá nieve. El momento perfecto para pensar en el verano pasado, paseitos que hicimos en los Alpes – y en los viajes futúros, ojalá con palmeras, sol y ceviche.
Kurzgesagt: November in Europa ist der Monat der Dunkelheit, Regen und hoffentlich Schnee. Ein perfecter Moment an den vergangenen Sommerwanderungen – und an den neuen Reisen zu denken.
Olihan siitä maininta, että näillä seuduin pitää maksaa parkkimaksu. Noustiin kiemurtelevaa tietä ylös ja ohitettiin parkkipaikka lippukoneineen, jatkettiin eteenpäin, toisen parkkipaikan ohi, kilometrejä kertyi, tie pieneni, mukuloitui, kapeni ja metsittyi. Siinä missä ei päästy enää eteenpäin ei maksumahdollisuutta ollut.
Rustasin kaupan kuitin toiselle puolelle “Liebe Murgtaler, ei tajuttu tätä parkkihommaa, mutta maksetaan takaisinpäin mennessä, liebe Grüsse Aldo ja Liisa” Ihan kohteliaisuussyistä laitoin Aldon ensin. Hän ei kyllä hyväksynyt lappua, jätin sen silti tuulilasiin. Ei todellakaan lähdetty enää kiemurtelemaan mäkeä alas ensimmäiselle parkkipaikalle pysäköintimaksun takia. Ihan sama, mutisin. Se olkoon minun joululahjani, koska kahden hengen ryhmänjohtajana hoksasin homman liian myöhään.
Mielikuvissani patikka, jolla noustaan melkein kilometri ylemmäs alppijärville, tarkoittaa karua maisemaa, kapeaa polkua rotkon reunalla, siksakkia kalliossa, kaukana kasvustosta. Todellisuus olikin sammaleista satumetsää, kiviportaita, alppiniittyjä, sembramäntyjä ja heinäistä kivikkoa.
Oltiin Glarusin klassikkoreitillä ja huokailin, että siis miten en tajunnut tulla tänne aiemmin. Lähellä kotia, silti sopukka ei-missään. Siis siinä mielessä, ettei vuorten väliseen laaksoon Murgtaliin kanna mobiiliverkko, ylös ei pääse hissillä, eikä palveluja näin syksyllä ole minkään sorttisia.
Polku Merlenistä rutistaa ihmisestä kaiken mehun heti alkuun. Näin repuissa useampia 2l litran vesipulloja, eikä se ole liioittelua. Vaikka kuljimme matalalla paistavan auringon ulottumattomissa suurimman osan ajasta ja lämpötila oli ehkä 12, irrotin housujen vetskarilahkeet melkein alussa ja paita oli litimärkä ylös asti. Murgseehütte oli kiinni; juotava oli kannettava itse.
Tallasimme vesistöjen viertä, ohi kuohuvien putousten ja alppilaaksosta seuraavaan. Murgbach oli sen verran täynnä, että päälle roiskui viilentävää pirskettä. Vieressä oli puusta veistetty pää runonparren kera. Pään sisältä, siitä aivojen kohdalta, löytyi muovikuoresta metallilaatikko ja kirja. Siihen saa ohikulkija kirjoittaa värssynsä. “Kiitos, että löysin tämän polun!” raapustan. Aldo jää luomaan runonparsia, minä yritin viilentyä putouksen vesisumussa.
Ylempänä kasvusto oli havupuista, osa korkeita, toiset muutaman metrin, leveälle levittyviä mäntyjä. Heinä oli syksyn lyttäämää, keltaisen ruskeaa. Oltiin Alpeilla, silti korvissani soi Ultra Bran “Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon, myös me nukahdamme, me väsyneet leijonat…”
Välissä syötiin leivät; mukana ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Hiljan tekemät suklaapiparit jätettiin kahvin kaveriksi Murgseefurggelin luo, korkeimpaan kohtaan, missä siirryimme Glarusin kantonista St.Galleniin ja nähtiin alhaalla ensimmäinen Murginjärvi. Oltiin 1983 metriä merenpintaa korkeammalla. Lokakuun loppu, eikä missään pienenpientä lumiläikkää enempää talvea.
Reitin kolme järveä ovat kyljikkäin. Siellä näyttivät monet pitävän eväspaussin. Samasta kohtaamispisteestä löytyi myös majatalo, joka siis jostain syystä oli aloittanut talvilevon viikkoa ennen kuun päättymistä.
Alaspäin mentiin vauhdilla, matka oli lyhyt ja viettävä. Maiseman värit muistuttivat villapaitaa, pehmeän lempeää ruskeaa, punertavaa, kellertävää ja veteen heijastuvat vuoret kuin peilikuvia, toisinaan siveltimellä sameaksi laveerattu.
Aika hämärää aamupäivällä, aurinko ei kanna tänne asti. Pretty dark in the morning, the sun is still behind the mountain.Tästä ylös, rehevän kaunista metsäpolkua. Up we go; beautiful forestpath.Selän takana Churfirstenin vuoret ja Walensee. Behind the back Churfirsten and lake Walen.Ensimmäisen alppilaakson tavarahissi. Tai ehkä tällä tuodaan vuohia, lampaita? The gondola to bring stuff to the alpinevalley. Or maybe goats or sheep?Syksyn valo on kaunis. The autumnlight is beautiful.Muutamat kukat vielä voimissaan. Some flowers still going strong.Putouksena ryöppyävän joen vierestä löytyy kirja. Beside a river there´s a book to write some verses.Aldo luo runoutta. Luulen. Aldo is creating poetry.I think.Tähän oli pysähdyttävä tuulen ja vesiroiskeen raikastettavaksi. Had to stop here to get some refreshment from the splashing river and wind.Navetta näkyvissä. A cattleshed in sight.Voinko muuttaa kesäksi tänne? Could I move here for the summer?Kostea kalliopolku. A wet and rocky path.Olisiko tämä sembramänty? Is this swisspine?Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta eväänä leivät. Might be surprising, but we had sandwiches for snack.Joessa vilahtelee pieniä kaloja. Small fishes in this river.Minusta ihan savannia. Looks like savanna for me.Murgseefurggel, 1983 m.Tälle nousulle tarvitsen kahvia. To this hike you really need your coffee.Kultainen sieni, joka siis kasvaa lehmänläjässä. A golden shroom growing on cowpat.Kahden järven välisen muhkuran luona myös majatalo. Between the two lakes there´s the alpine hut.Kuten sanottu, valo on upea! As said before, the light was incredible!Matalaa männykköä. Some pines.Lehdet ovat suurelta osin pudonneet, tässä vielä ruskaa. There are almost no leaves, nut here still some yellow ones.Lievästi viettävä polku dippaa lopulta jyrkästi laaksoon. The slightly down going path dips suddenly sharply to the valley.Siellähän on jälleen putous. Another waterfall.Tässä tajuttiin vesivärien todellinen merkitys. Here we realised the real meaning of watercolors.Raikasta vettä. Refreshing water.
En resumen: Esta vuelta en el valle de Murg era definitivamente uno de mis favoritos. Casi un kílometro de subida, un paisaje increible, luz de otoño lindísimo y tan remoto, que no funciona el teléfono, pero en total no tan lejos de Zurich. Nos vino una multa de parqeo, por chapas, pero que importa, que lo usen para la infraestructura.
Kurzgesagt: Glarner klassiker war wirklich ein Topwanderung. Sportlich, aber nicht gefährlich, mit Wasserfällen, Flüssen, super Aussicht. Ziemlich nahe Zürich, aber so weit, dass ein Handy nicht funktioniert.Wenn man bis Merlen fährt, sollte man die Parkgebühr schon beim ersten Parkplatz bezahlen.Oder dann die 40 Franken Busse später zahlen.Wie wir.
Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.
Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.
Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.
Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.
Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”
Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.
Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.
Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.
Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.
Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.
Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.
Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.
SabbioneViimeinen kylä ennen Forogliota. The last village before Foroglio.ForoglioForoglion putous. The waterfall by Foroglio.Foroglio on pieni mutta kaunis. Foroglio is small but pretty.Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä. The route missing, only leaves left.Pikkuisen noustu joen tasolta. Already some vertical meters behind.Portaita ylös. Up we go.Puntidin silta näkyvissä. The bridge of Puntid is on the sight.Väriä on maisemassa pisteinä. The whole place is like a painting.Puntidin silta on sekin kivestä. The bridge in Puntid is made of stones, of course.Vesi virtaa kivien lomassa. The water flows between and over the stones.Pari-kolme putousta näkyvissä. A couple of waterfalls on the mountains.Tämä on Calnègia. This is Calnègia.Täällä kaikki on kivestä. Here everything is made of stone. Punainen piste: minä. The red spot: me.Nättejä sieniä. Pretty shrooms.Sillan toisella puolen kiven alla onkalo. On the other side of the bridge there´s a small cave.Paljon kiviä, joilla leikkiä. A lot of stones to play with.Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin. A plate full of traditions. The salad might not be part of it.
En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.
Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.
Sain eilen aikaan erinäisiä kaaostilanteita, joita kypsästi syytän auringonpimennystä. Tänään otan varman päälle ja mietin jopa, että pitäisikö kuvamateriaali jakaa kahteen osaan, etten kuormita päivää liikaa.
Heti seuraavassa hetkessä päätän, että ei, kaikki peliin. 30 kuvaa? Ihan sama, lataan ne tähän putkeen ja se joka ei jaksa, vaihtaa sivua.
Edellisen postauksen Lugano vaihtui illalla Italiaksi, sillä Sveitsistä ei löytynyt lähimailta yhtään rahapussille sopivaa majoitusta. Sitäpaitsi mikä ihana tekosyy mennä yöksi rajan toiselle puolen ulkomaille, vaikka vain hetkeksi.
Luganojärvellä oli hiljaista, kaikki näytti olevan kiinni. Puolisen tuntia myöhemmin meidät otti vastaan Porto Ceresioon vievä talorykelmä, joiden välistä pilkotti kirkko ja eläväinen aukio. Seudun väki olikin täällä, illan viimeisissä auringonsäteissä aperitiivin ääressä, tepastelemassa lungolagoa pitkin, kävelytietä järven sivustalla.
Käytiin heittämässä kamat B&B:n ja ihasteltiin parvekkeelta järvinäkymää, palmuja. Talo oli täynnä kitschiä, kaikenlaista rantaroinaa. Herttainen, mutta kummallinen oli myös aamiaispyötien sijoituspaikka, ne olivat keittiön viereisessä huoneessa pienen uima-altaan äärellä. Suihku peränurkassa oli kaiketi looginen, ottaen huomioon uintimahdollisuuden. Lainaksi olisi ollut kajakkeja, suppilautoja ja muita, sillä pihan poikki pääsee kätevästi järvelle.
Käveltiin etsimässä kylältä ilta-ateriaa vain todetaksemme, että lähes kaikki ravintolat olivat pimeinä. Ihmettelin, minne ne kaikki aperitiivi-ihmiset menisivät syömään. Siinä ainoassa ravintolassa oli vain muutama pöytää ja kaikki varattuja.
Mobiilinetti ei pelannut, oli käveltävä takaisin wlanin luo majapaikkaan etsimään ratkaisuja nälkään. Hoipuin energiapulassa, eihän voi olla ettei Italiassa saa ruokaa! Pyörsimme takaisin aperopaikkojen lähelle; baarin ruokalistalla oli sentään pizzaa. Päällä oli kaikki pakaaseista löytyvät kerrokset, myös yökäyttöön tarkoitettu huppari, silti paleli; mutta miten kauniisti valot tuikkivat järven molemmin puolin.
Aamupalalla meitä oli tasan kaksi. Juotiin talon italialaiset sekä amerikkalaiset kahvikanisterit tyhjäksi ja suunnattiin kylän leipomoon. Tiskissä oli kauniita sokerileipurin taidonnäytteitä, pienenpieniä leivonnaisia joiden koristeeksi oli asetettu joutsen. Pyynnöstä meille täytettiin ystävällisesti eväsfocacciat.
Puolisen tuntia myöhemmin pyörittiin jälleen Sveitsin Luganossa ja aseman parkkipaikalla. Jumituimme ensimmäiselle, jossa ei lopulta ollutkaan tilaa. Seuraavalta, pohjoiselta parkkipaikalta, löytyi paikka, mutta maksulaite puuttui. “Missä se verdammtes vehje on??!! Juna lähtee viiden minuutin päästä!” hermoili toinen zürichiläinen, joka ilmeisesti oli vetänyt useamman juoksurundin alueen ympäri, tarkastanut kaikki mahdolliset pylväät ja tolpat. Hän meni menojaan – maksamatta – kun huomasin maininnan sovelluksesta. Paikallisen junayhtiön SBB:n parkkia ei siis voi maksaa samalla appillä, jolla ostetaan liput. Ehei. Aloin ladata puhelimeen uutta sovellusta. Siihen tarvitsin salasanan Swisspassiin, joka toimii tunnisteena junamatkailussa ja muussa. Ihan puskista tuli tämäkin, joten ei muuta kuin salasanan vaihtoon.
Aika monta #¤rkelettä saattoi päästä suustani. Junailu ja byrokratia, siinä vasta näppärä kaksikko.
Vasta puolen päivän jälkeen oltiin junassa, joka vei meidät kolmessa minuutissa funikulaarin luo. Stressitaso alkoi laskea, sillä olimmehan paratiisissa, Paradisossa. San Salvatore nousi uhkeana melkein sokeritoppamaisena edessä. Samassa loosissa oli nainen kahden lapsensa kanssa ja jalkojeni välissä heidän koiran muhkea häntä. He olivat nousseet Monte Brélle edellisenä päivänä, nyt oltiin menossa vain nauttimaan näkymistä ja auringosta.
Ihan täyttä aurinkoa ei päivä tarjonnut, alkuun sumuista huttua ja kastanjametsässä varjoa. Kolmen tunnin patikasta tuli varmaan neljä, sillä kuvailin samalla paikkoja virtuaalimatkaa varten. (Lähtisitkö mukaan?!) Kapusimme vuoren laen yli ja laskeuduimme sen toiselle puolen, taatusti tuhat rappusta alaspäin aina järvelle asti.
Italiasta tuotu foccaccia maistui älyttömän hyvältä puunrungolla istuessa. Olimme metsässä taasen kerran ihan yksin. Siellä täällä rapsahteli; ne olivat kastanjoita, joita yritettiin väistellä, sillä piikit on todella teräviä.
Morcoteen laskeuduttiin sen maamerkin, Santa Maria del Sasson yläpuolelta, kirkon, jonka näimme jo Italian puolelta. Itse kylä on pikkuruinen, mutta viehkeä kapeine kujineen ja palmuineen.
Oli sen verran ilta, että päätettiin jäädä rantaravintolaan iltaruualle. Takaisin Luganoon pääsee päiväsaikaan myös laivalla, myöhemmin postibussilla. Tattipastan jälkeen noustiin bussiin, joka kiemurteli pimeää rantatietä takaisin Luganoon.
Italian puolella, mutta Luganojärvellä Porto Ceresio / Porto Ceresio in Italy, but by the lake Lugano.Okei, tähän näkymään voin herätä. Ok, this is an acceptable view from our room. Tuonne Morcoteen laskeudutaan ylhäältä San Salvatorelta. We hiked from the top of San Salvatore to Morcote.Porto Ceresio Lavuaaria voisi pieni ihminen käyttää ammeena. This sink could a small person use as a bathtub.Aamupalaa. Breakfast.Morcote aamusumussa. Morcote in morningmist.San Salvatorella. At San Salvatore.Cionassa Osteria, kuten kaikki muutkin sapuskapaikat matkanvarrella. Osteria in Ciona was closed, as well as all the other restaurants on the way.Kasvusto on rinteellä runsasta. It´s bushy on the hillside.Näitä ropsahteli puista pitkin polkua. We were trying not to get hit by falling chestnuts. Kakipuu on täynnä hedelmiä. The kakitree is full of fruits.Kummallisia pikkusieniä. Weird small shrooms.Kylä näkyvissä! A village on the sight!Melkein perillä. Almost there. Kastanjat puussa. The chestnuts in the tree.Hän kai suojelee? She´s probably protecting?Valkoisessa osassa kirkkoa kastetaan lapset. The white building is where the children are baptized. Palmuja! The palmtrees!Tämä on Morcote. This is Morcote.Ja kuten sanoin, tämä on Morcote. And as said before, this is Morcote.Mango maistui oudolta, mutta kyllähän tämä piristi. Mango tasted weird, but this did give some energy.Morcoten sivukujaa. A sidealley in Morcote.Tänne ei menty. Didn´t go to this restaurant.Veden äärellä tattipastaa. Pasta with porcini by the lakeside.Laiva odottelee matkustajia. A boat waiting for the passingers.Ilta saapuu. Getting late.
En resumen: Un viaje al extranjero de una noche; fuimos a dormir a Porto Ceresio y en día próximo regresamos al lado Suizo para hacer una caminata de la cima del San Salvatore al pueblo del Morcote. Un paseito con paisajes increibles y un ataque de nervios por la culpa la compania de trenes Suiza. Lo de dejar el carro en el parqeo de la estación de Lugano se puso complicado. Pero lo lográmos.
Kurzgesagt: Oktober ist perfekt für eine Wanderung in Tessin. Es gibt schon Herbstfarben, aber mit das Gefühl von Süden.
Pala Suklaata 