Tunneleita, syklaameja, turkoosi järvi ja 960 rappusta

Tunneleita, syklaameja, turkoosi järvi ja 960 rappusta

Jälleen komea päivä, lämmin, mutta ei tukahduttava. Viikon ainut. Siksi oltiin menossa kohti Brunnenia ja heti sen jälkeen, kun Aldo oli hakenut voisarvipaussilla järven reunustan portaille pudonneen puhelimensa ja oltiin päästy laivaan sekä myös pois, alettiin nousta mäkeä ylös.

Näillä seuduin ei voi kovakorvainenkaan välttyä historian lehtien havinalta, sillä polku kulkee Rütliwiesen vierestä, niityn, jolla Sveitsin kolme ensimmäistä kantonia vannoi liittovalan ja päätti taistella yhdessä ulkopuolelta tulevia uhkia vastaan.

Joka tapauksessa, tästä kiivettiin ylös kohti Seelisbergiä. Neljän pätkän Weg der Schweiz on Urin järven reunaa kulkeva Sveitsin historiasta kertova reitti ja me olimme tallanneet aiemmin siitä jo puolet, mutta siis sen kaksi jälkimmäistä osaa. Tänään oli edessä osuudet yksi ja kaksi, Rütli-Bauen ja Bauen-Flüelen, noin 20 km ja vajaat 700 vertikaalimetriä.

Urin järvi on Vierwaldstätterseen toisen ääripään järvialue ja aurinkoisessa säässä se kimmelsi vihertävän sinisenä. Oltiin tennarireitillä eli helppokulkuisella hiekkatiellä ja myöhemmin polulla. Helteen takia ei tullut mieleenkään laittaa vaelluskenkiä ja polulle lähdettiin, koska matkalla oli monta uimapaikkaa.

Lempeästi siksakkaava tai pikemminkin kiemurteleva tie kulki metsän varjossa. Siellä täällä oli syklaamimättäitä ja yksittäisiäkin kukkia. Ennen aikojaan kuivuuden takia pudonneet lehdet rutisivat lenkkareiden alla.

Seelisbergissä oltiin reitin korkeimmassa pisteessä. Lyhyen asfalttipätkän varrelle osui myös entinen hotelli Sonnenberg. Kuvaan mahtui vain osa, sillä sitä jatkui toisella puolen tietä tornimaisissa lisärakennuksissa käsittämättömällä järvinäkymällä. 1800-luvun lopulta peräisin oleva hotelli henkii vanhan ajan romantiikkaa. Voisin hyvin kuvitella Hercule Poirot´n tänne iltapäiväteelle ja tepastelemaan puutarhaan. Hotellin toiminta päättyi sotien jälkeen ja 1960-luvulta eteenpäin se oli pitkään meditaatioguru Maharishi Mahesh Yogin käsissä ja nyt sitä remontoidaan jälleen hotellikäyttöön.

Polut veivät metsään ja niityille, takaisin metsään ja Seelisbergin pienen järven yläpuolelle. Hetken pohdittiin laskeuduttaisiinko alas uimaan, mutta päätettiin pitää paussi myöhemmin. Kun eteen tuli pieni Beroldingenin yksityinen linna ja kyltti, jossa kerrottiin kappelista löytyvän kakkua, tuli sittenkin sellainen olo, että tauko olisi paikallaan.

Tarjolla oli omena- tai luumupiirasta, kuulemma “äidin tekemää”. Kapselikoneesta piti saada kahvia, mutta me saimme aikaan vain kuravettä. Jostain syystä kapseli vain ruttaantui. Seuraava ongelma oli se, ettei missään ollut hintoja, ainoastaan QR-koodi jolla maksaa. Me pyörimme kakkukuvun ympärillä kuin ampiaiset, plärättiin infolappusia, juostiin ovelle ja puutarhan reunassa olevan kyltin luo. Lopulta luovutettiin ja mentiin ulos pöydän ääreen syömään. Ja kyllä, oltiin sitä ennen maksettu ja varmaankin liikaa.

Aldo lähti vielä etsimään kyltissä mainittua vesilähdettä ja tapasi polulla linnanrouvan. Kakulle eikä kahville ollut määritelty hintaa; kukin sai maksaa sen mitä halusi.

Ensimmäinen osuus päättyi Baueniin, minne laskeuduttiin 960 kiviportaan ikivanhaa kauppatietä, missä aikanaan kopsuttelivat muulit ja aasit rahteineen. Kylällä meidät vastaanotti aurinkoisella muurilla lepäilevä reporanka kissa, joka juuri ja juuri jaksoi liikuttaa käpäläänsä morjestukseksi. Kapean kujan puutarhoissa kasvoi reheviä palmuja ja tunnelma hyvinkin välimerellinen. Laatikostosta olisi voinut ostaa mukaan kristallin. Kahvintarve vei kuitenkin eteenpäin.

Laivarannan kioskin kupeessa, puhaltavassa tuulessa saatiin nostettua kofeiinitasoja sen verran, että päästiin parin sadan metrin päähän uimarannalle. Vesi oli ihanaa ja tuntui, että kyllä tässä vielä ne 10 seuraavaa kilometriä kävellään.

Rantatie oli suurelta osin tunnelissa, sillä ylhäältä ropisee kiviä. Jos tämä olisi ollut Olipa kerran elämä – sarjasta, olisin kävellessäni harmaassa, muhkuraseinäisessä tunnelistossa ollut se bakteeri ihmisen suolistossa. Osassa tunneleista kerrottiin Sveitsin historiasta ja seinille oli heijastettu sveitsiläisyyden tärkeimpiä pointteija, kuten vapaus, demokratia ja solidaarisuus.

Loppuvaiheessa näytti, että päälle tulisi saderintama ja kiihdytettiin vauhtia. Ihan turhaan, koska hetken päästä jälleen paistoi. Istahdettiin vielä päivän päätteeksi laivasataman terassikuppilaan iltapalalle ennen parin tunnin junamatkaa. Odotukset eivät olleet kummoisat, sillä yleensä mitä upeammat maisemat, sitä surkeampi sapuska. Fish and chips/salaatti oli kuitenkin yksi parhaita aikoihin, joten plussat Flüelenille ja kivalle kesäpäivän retkelle.

Laivan kyytiin ja toiselle puolen järveä.
A boatride to the other side of the lake.
Rütlin laivalaituri ja polun alku.
The starting point, Rütli.
Syklaami, miten outo ja kaunis.
Cyclamen, so weird and beutiful.
Brunnennin kaupunki, iso ja pieni Mythenin vuori.
The town of Brunnen and the big and small mountains of Mythen
Entinen hotelli Sonnenberg.
Former hotel Sonnenberg.
Seelisbergin järvinen. Lake Seelisberg.
Beroldingenin linnanen. The small castle of Beroldingen.
Kappelin kaakkutarjontaa.
Some cake in the chapel.
Bauenissa kahvia ja uinti.
In Bauen a cup of coffee and swimming.
Värit paikallaan.
The colors!
Kristalleja tarjolla.
Some crystals to go.
Reporento kaveri.
A very relaxed friend.
Muistuttaa suolistoa vai eikö?
Looks like a inside view of the guts.
Lohkareita on karissut.
The area of the falling rocks.
Tottahan tunnelissa on infopätkäkin.
Informative hiking on this part.
Tunnelin seinältä bongattua.
Found on the wall of the tunnel.
Nyt on niin välimerellistä, että!
Very mediterranian, indeed.
Valoa tunnelin päässä.
Light in the end of the tunnel.
Päivän komein hyönteinen.
The most gorgeous bug of the day.
Plänttinsä kullakin.
Everyone has their own spot.

En resumen: En el lago de Uri hay Camino de Suiza, una ruta de senderismo que hicieron para celebrar la Confederación Helvética. Esta vez caminamos dos primeras partes, desde Rütli hasta Flüelen.

Kurzgesagt: Weg der Schweiz, Etappen 1 und 2, von Rütli bis Flüelen. Ein perfekter Sommertag!

Kristallinkirkkaita alppijärviä

Kristallinkirkkaita alppijärviä

Toisena patikkapäivänä Grabündenissä oli tarkoitus tehdä kaksi peräkkäistä helppoa patikkaa jäätikön ja järvien liepeillä. Jo alkuiltapäiväksi oli ennusteltu ukkosta ja piti olla mahdollisuus päästä suojaan. Aamupalalla pistelin mysliä ja selasin kaikki sääsovellukset läpi ja pysähdyin miettimään. Ei jälkeäkään ukkosesta, sateesta puhumattakaan. Kirkas taivas, upea päivä. Aikaista ja jo lähes valmiiina. Tänään olisi täydellinen hetki mennä minne vain.

Reppu ja reitti -kirjan ajoista oli jäljellä pari paikkaa, joita en ehtinyt käydä paikanpäällä testaamassa. Ja koko taustatyö oli tekemättä; minkälainen reitti, missä, onko se omaa tasoa. Avasin alueen paperikartan ja Saoseon järvi kuulosti sekin listoillani olevalta. Löysin reitin, joka kiertää Lagh da Val Violan ja yhdeksi Sveitsin kauneimmista järvistä kehutuksi Lagh da Saoseon kautta. Seitsemän tuntia, n.17 km ja reilut 700 m vertikaalimetrejä eli nousuja. Let´s go!

Oltaisiin päästy matkaan postibussilla hotellin edestä, mutta ei haluttu jäädä odottelemaan seuraavaa, vaan hypättiin autoon ja otettiin riski. Solatien toisella puolen, noin vartin päässä hotellilta, on nimittäin Sfazùn parkkipaikka, joka kuulemma täyttyy aamusella nopeasti. Vain varhaiset linnut saavat paikan. Ja yllättäin me oltiin tällä kertaa sitä sarjaa.

Varsinkin Saoseon järvi vetää porukkaa, mutta onneksi kaikki eivät halua kävellä koko matkaa, vaan siirtyvät parkkipaikan luota ja solatien pysäkiltä puolta pienemmällä postibussilla ylös polun alkuun. Siihen bussiin olisi pitänyt varata etukäteen paikat, sen verran on tunkua. Meitähän se ei haitannut, sillä mikäs on tallatessa kauniissa säässä, niittyjen viertä, metsien varjossa, mäkeä ylös kiemurtelevaa tietä.

Matkalle osui myös Sveitsin Alppiklubin alppimökki; sielläkin olisi varmaankin ollut mukava yöpyä. Joka tapauksessa, me jatkoimme eteenpäin, kohti metsäpolkuja ja järveä.

Siinä vaiheessa en osannut laittaa järviä kauneusjärjestykseen, mutta Val Violan järvi oli lavea ja sininen, juuri sopiva paussipaikaksi. Huljutettiin jalkoja kirpakassa vedessä ja Aldo pulahti uimaan. Itsehän oli unohtanut uikkarit kotiin, mutta reittä myöten kahlailu toimi sekin. Loikoilin nurmikolla, juttelin sammakolle ja söin luumuja. Meillä oli myös testissä parmesanilohkareet, mikä pääsee vakioeväiden listalle. Proteiinipitoinen, maistuva juusto ei tarvitse kylmää pysyäkseen kunnossa ja se on plussaa näillä retkillä. Hotellin lähistöllä ei ole mitään mistä ostaa evästä, eikä huoneessa myöskään säilytysmahdollisuuksia.

Pitkän paussin jälkeen lähdettiin eteenpäin. Järvelle oli kertynyt lisää porukkaa, mitä ei meidän taukopaikasta edes huomannut. Reitti vei järven toiselle puolelle ja polku kapeni kolmen kengän levyiseksi – tai no, okei, neljän – ja kohosi ylemmäs. En tiedä miten olisin toiminut jos joku olisi tullut vastaan. Ilmeisesti peruuttanut.

Epäiltiin, että reitti kulkee valtavan lohkarealueen poikki, mutta me kiivettiinkin sen sivusta ylöspäin. Järvi näkyi aina uudesta kulmasta ja ympäristön järisyttävä karuus paljastui pikkuhiljaa.

Toisella järvellä oltiin aika kypsiä, ei kävelyyn, vaan auringosta. Aamulla oli vain +6 ja iltapäivästä varmaankin niukat 20 astetta, mutta parissa tuhannessa metrissä se paahtaa armottomasti. Oli taas otettava kengät jalasta. Upotin ne kristallinkirkkaaseen järveen ja sain pari taimenta yleisöksi. Vesi oli selkeästi kylmempää kuin Val Viola -järvessä ja siinä vaiheessa, kun tunto alkoi mennä, oli aika jatkaa matkaa.

Saoseolta lähti kolme polkua eikä yksikään kyltti kertonut että minne. GPX:iin ja Swisstopo-karttaan luottaen valittiin niistä yksi. Kirkkaan turkoosin järven toisessa päädyssä näkyi pohjaan uponneita puunrunkoja; ehkä myrskyjen jäljiltä? Ylitettiin silta ja toinenkin ja kuljettiin kivikkoa alas. Edessä oli useamman sukupolven perhe ja mummoa vietiin molemmista käsivarsista kiinnipitäen. Bussilta oli tälle järvelle lyhyt patikka, mutta heidän valitsema paluureitti oli ainakin parin tunnin matka ja isolta osin juuri tätä kivikkoa. Saattoi mennä myöhään, mutta onneksi auringonlaskuun oli useampi tunti.

Metsäosuuden loppuvaiheessa oli toinen seurue, joka kantoi käsivarrenpaksuisen oksan päällä nuorta nilkkansa nyrjäyttänyttä naista. Heilläkin oli haastetta päästä alas ja lähimmän niityn reunaan, mutta sieltä näkyi kuitenkin talo, jonne varmaankin voi soittaa hakijan.

Kuvia on reissulta aika niukasti ja se johtunee paahtavasta auringosta, suurista kontrasteista ja puustosta. Joka tapauksessa laitoin reitin “yksi parhaista”-kategoriaan. Ei liikaa jännittämistä, kuitenkin haastetta ja maisemat 10/10.

Sveitsin Alppiklubin alppimaja.
Swiss Alpin Club´s mountain hut.
Ensin varpaat vapauteen ja sitten evästä.
First freedom for the toes and then snacks.
Paikallista väestöä.
One of the locals.
Pysähdyspaikka oikealla toisella puolen Val Viola järveä. The snackplace on the right on the other side of the lake Val Viola.
Jaksaa jaksaa! Keep going!
Lag da Saoseo
Vesi on niin kirkasta! Löydä taimen.
The water is crystal clear. Find the trout

En resumen: Senderos calientes, lagos frios. Una perfecta caminata en Graubünden.

Kurzgesagt: Heisse Wege, kalte Seen. Eine perfekte Wanderung in Graubünden.

Rapukävelyä harjanteella

Rapukävelyä harjanteella

Kotona klo 8 olin ihan, että let´s go. Yhdeksältä junassa toivoin ainoastaan mahdollisuutta vetää pitkäkseen torkuille. Tuntia myöhemmin istuin harjanteella juurten ja lehtien päällä adrenaliinin herättämänä. Etenin istuen. Metrin levyisen harjanteen rinteet eivät olleet satojen metrien pudotuksella, mutta tarpeeksi. Vain banaaninkuoret olisivat olleet liukkaampia kuin lehdet, juuret ja muta. Jokaisella askeleella tuntui, että nyt jalka lipeää.

Oltiin siis koillisessa Zürichistä katsottuna ja yhä samassa kantonissa. Kolbrunnista Elggiin vievä polku oli muutoin mukavan syksyinen, eikä ensimmäisen parin tunnin aikana vastaan tullut ketään. Ihmisten sijaan kohtasimme yhden marraskuun perhosen ja useita kaatuneita puita. Reitti oli kahdesti sen verran epäselvä, että kuljettiin pusikossa karhunvatukoiden ja piikkipensaiden keskellä etsimässä polkua.

Luonnonsuojelualueelta löytyi Tüfels Chilen, sammaleisen kivikon päälle putoava vesivirta, aito luonnonlähde. Vastaantulijat kyselivät, että näimmekö mekin otuksen. Siis minkä? Kuulemma suurempi kuin kauris ja muistutti gemssiä – mutta onko niitä täällä? Itsekin luulin gemssien asustelevan vain Alpeilla, mutta jälkeenpäin selvisi, että hyvällä tuurilla niitä saattaa kohdata myös näillä seuduin.

Juuri ennen viimeistä nousua, strategisesti loistavassa kohdassa, oli maatilan myyntipöytä. Omenoita oli selvästi tullut yli tarpeen. Osa oli pudonnut maahan, osasta tehty mehua ja kakkua. “Laune Stückli” luki kyltissä. Ja kyllä, olo kohentui huomattavasti omenakaakkusesta. Jalka nousi sen jälkeen kevyesti.

Parinkymmenen kilometrin matkan huippu oli Schauenberg ja sen rauniot. Jo kenties roomalaisten valloittamalla kukkulalla oli keskiajalla kunnon linnoitus. Lumihuiput siintivät keltaisten ja oranssien metsien takana. Ihmeellistä, että Zürichin kantonissakin on näin pitkälti asumatonta lääniä. Raunion reunalla olisi ollut mukava istuskella pitempäänkin, mutta tuuli oli niin hyinen, että eväiden jälkeen lähdettiin alemmas metsän suojaan.

Olin haaveillut kahvipaussista jossain viehkeässä kestikievarissa. Guhwilmühle näytti juuri sellaiselta, mutta se oli kiinni. Toivo kuihtui lopulta kokonaan määränpäässä Elggissä, missä oli kahdeksan vesilähdettä, eikä ainuttakaan kahvilaa. Ensi kerralla sumpit mukaan, vannotin. Taisin sanoa samaa edellisellä kerralla.

Hetken mietintätauko ja sitten ravun taktiikalla eteenpäin.
Thinking moment and then crabstyle forward.
Tüfels Chilen.
Laulavat sienet.
Singing mushrooms.
Valkoisia huippuja!
White peaks!
Pöytämyymälän kassa repsotti auki.
The money box of the cakesale was open when we came.
Tikka?
A woodpecker?
Churfirsten näkyvissä.
Churfirsten in sight.
Vihreällä nyppylällä raunioita.
Some ruins on the green hill.
Ja yhtäänhän ei palele.
Not cold at all.
Kohtaaminen.
A meeting.
Sääli että tämä oli kiinni.
Pity this was closed.
Farenbachtobel
Käsienpesu.
Washing hands.
Perillä Elggissä.
Arrived in Elgg.

En resumen: Un paseito en el cantón de Zurich en el bosque de otoño y era una sopresa, que lugares más bonitos había en este camino! Y que tan resbalosos son los raices y hojas.

Kurzgesagt: Die Wurzeln und Blätter sind jetzt wahnsinnig rutschig. Aber wie schön ist Zürcher Oberland!

Kaikki muuttuu, myös polut

Kaikki muuttuu, myös polut

Elämän illuusiohan on, että joku olisi pysyvää. Ainut mistä kenties niin voisi sanoa on muutos ja liike. Se on ehkä tämän vuoden motto.

Joka tapauksessa, olin reppu selässä rinteessä ja nousemassa Arosan Weisshornille. Sauvat olivat kotona, koska eivät mahtuneet pakaasiin ja reittihän on tuttu, ei mitään se kummoista matkalla. Pieni eväs ja riittävästi vettä; siinä kaikki mitä tarvitaan. Ja paljon happea.

Värit olivat alkaneet taittua kellertävään ja punertavaan, kirkkaimpina loistivat mustikanlehdet. Alku ja keskivälikin meni mainiosti; kuuntelin murmeleiden vihellyksiä, enkä nähnyt yhtään. Välillä tarvitsin pulssintasauspaussin, täytin keuhkot ja taas eteenpäin.

Matkalla on vain yksi kohta, jossa nousu on sekä jyrkkä että vaatii pientä tarkkuutta. Sen olisin voinut kiertää alamäkipyöräilyyn tarkoitettua tietä pitkin, mutta olin jo sen verran ylhäällä, ettei kannattanut kääntyä takaisin. Viime kerralla kaikki meni sen suuremmitta vaikeuksitta.

Nyt tajusin, että kenkä saattaa luistaa hiekkaisessa rinteessä ja vieressä oli vain samanlaista hiekkaista seinämää, mistä ei saanut otetta. Tarrasin silti, kynsillä. Ja pariin piikkiseen kasviin. Melkolailla nelin kontin muutama metri ja sitten istahdin miettimään. Valutin desinfiointiainetta piikkien jättämiin punaisiin kohtiin, joita poltteli.

Polku oli muuttunut viime kerrasta, se oli hiekkaisempi ja viereiset seinämät murtuneet, sitä koossa pitävä kasvillisuus kadonnut. Jos olisin mennyt alaspäin, olisin varmaankin edennyt istualtaan.

Kauneuskin oli toisenlaista, vuoret sinisiä ja kasvusto oranssihtavaa. En muista mikä vuodenaika edellisellä kerralla oli, mutta karuus oli tänään herkistävää.

Jos vielä tulen tänne, palannen sauvojen kera. Polku on näet silloinkin jo taas toinen.

Mini-ihmisiä harjanteella.
Mini people on the ridge.
Kohde taustalla.
Target on the background.
Reunalla. Tämä ei ollut se nelinkontin kohta.
On the edge. This wasn´t the critical point.
Lopussa kiitos seisoo jne.
All good.

En resumen: Las rutas se cambian, nunca es como la vez pasada.

Kurzgesagt: Die Wege ändern sich, es ist nie wie beim letzten Mal.

linnunpönttöjä ja snapseja

linnunpönttöjä ja snapseja

Konstanzista Einsiedelniin vievän Jakobswegin (Camino de Santiago) välietappi kuulosti hyvälle vappukävelylle, sillä sää oli kuin heinäkuussa ja muutenkin oli sen suuntainen olo, että olisi kiva mennä retkelle. Vaikka Fischertaliin, jonne päädyimme edellisellä kerralla. Vai Fischikoniin? Fischingeniin?

Koska jo kerran aiemmin jäätiin junasta, jossa oli väärä pääte, tajusin tarkistaa nimen juuri tarpeeksi ajoissa. Siis Fischingeniin. Matkalla kuulutettiin “Grüze!” ja ihmeteltiin, että tätä sveitsiläistä tervehdystä ei koskaan oltukaan kuultu, yleisimmin siis Grüezi. Mutistiin, että miten on mahdollista, kunnes johdot yhdistyi: se onkin paikka Winterthurissa. Hyvin hämmentävää.

Fischingenin luostarin pysäkillä pidettiin aurinkorasvan levitykselle omistettu hetki. Paistetta tuli jo aamusta kirkkaalta taivaalta ja voimalla.

Maalaistalon kulmalla oli tarjolla pyhiinvaeltajan leipää, hunajaa, munia, kakkua ja hilloja mukaan ostettavaksi. Itsepalveluhyllyssä oli muutakin tarpeellista vaeltajalle, reppuun voisi lastata myös linnunpöntön tai hörppäistä kannustukseksi minibaarista hedelmäsnapsin, 2 Fr itse tarjoiltu luraus.

Reitti kulki kukkuloiden, maalaismaiseman, lehmien ja niittyjen välistä, poikki, yli, läpi metsien, eikä antanut armoa. Kaksi kolmannesta, Hörnlin huipuille asti, mentiin käytännössä koko ajan ylämäkeä.

Välillä pysähdyttiin kaivamaan repusta evästä ja koska oli vappu, niin tottahan mukana oli suomalaista syötävää. Illalla tajusin paniikissa, ettei meillä ole mitään edes vappuun vivahtavaa ja vaivasin vauhdilla juuri ennen pilatekseen lähtöä, lenkkarit jalassa ja ulkotakki päällä, lihis-, siis vihistaikinan. Iltamyöhäsellä pöydällä oli tuoksuva läjä piirakoita vaikka koko kylälle. Joka tapauksessa nyt mukana oli valmiiksi täytetyt vihikset, asiaankuuluvasti nakeilla, suolakurkulla, punasipulilla ja maustein. Lähin meikäläinen grillikioski oli parintuhannen kilometrin päässä ja vihis maistui taivaalliselta sveitsiläisen maanviljelijän heinäntekoa katsellessa.

Tien kaventuessa, viimeisen talon kohdalla tienvartijakissa kävi läpi kaikki ohikulkijat. Ohi ei päässyt ilman hetken paijaussessiota. Se lähetti meidät matkaan huudellen ja juoksi vastaaottamaan seuraavat.

Hörnlillä juotiin välikahvit, ihailtiin Alppirivistöä ja aloitettiin laskeutuminen kohti Stegin asemaa. Edellä tallasi pariskunta, jonka repussa oli simpukkamerkki. Siis pyhiinvaeltajia.

Päivä oli niitä, jolloin juostiin joka junalle, mutta yhtäkään ei missattu. Kotiin mennessä toiseksi viimeisessä junassa olin kuulevinani jotain puhetta lipuntarkastuksesta ja avasin sovelluksen – joka oli mennyt itsestään pois päältä ja puhelin hypännyt lentotilaan. Panikoin ja räpläsin äppiä päälle ja manasin hintaa, joka matkalle tulisi. Kuulin kai kuitenkin omiani, sillä tarkastajaa ei kuulunut. Eikä äppi edes huomannut, että olin ollut jonkun aikaa offline.

Tästä saisi snäkkiä.
There´s bread and jam for the hungry people.
Linnunpönttöjä ja muuta tarpeellista.
Itsepalvelu minibaari vaeltajille.
A self service minibar for the hikers.
Fischingen, lähtöpiste.
Fischingen, the starting place.
Päivän pilvenhattarat. The cloudes of the day.
Päivän kisuli.
The cat of the day.
Kukkuloita kaikkiin suuntiin. Hills to every direction.
Tie kiemurtelee vakaasti ylöspäin.
Up we go.
Sveitsin paras vihis.
The best Finnish style vegipie in Switzerland.
Hörnlillä. On the Hörnli. 1333 m.
Kukkulalla.
On the hill.
Sitten alamäkeä asemalle.
Downhill towards the station.
Varo traktoria?
Be aware of the tractor.

En resumen: Seguimos el Camino de Santiago Suizo, esta vez de Fischingen a Steg. Un día increible, 2/3 del camino hasta Hörnli (1333 m) cuesta arriba y tantos pajaritos cantando.

Kurzgesagt: Jakobsweg, Fischingen-Steg: Der Tag war unglaublich schön und 2/3 des Wegs bergauf (bis Hörnli), was bedeutet, wir hatten durst. Zwischen Fischingen, wo es Obstschnapps gab und den Berggasthaus Hörnli gab es nur Wasser vom Rucksack. Zum Glück genug.

Lähtisinkö Caminolle?

Lähtisinkö Caminolle?

Viikonloppu mennä surahti lähinnä lorvaillessa. Tarkemmin ajateltuna kävin kyllä lenkilläkin ja pienellä promenadikävelyllä, jonne varustauduin aurinkolasein ja kaupunkivaattein, kuten kuvaan kuuluu. Sillä zürichiläiset vetävät parhaat pomppansa päälle, komeimmat ja kalleimmat arskat ja punaavat huulensa kirkkaimmalla värillä iltapäivän tepastelulle järven pientareella. Varsinaiset ulkoiluvaatteet herättävät lähinnä pienen vinon hymyn. Myös toisinpäin. Kuten se reppuselkäinen ja patikkavarusteinen pariskunta, joka katseli parfyymipilvessä ykkösissään kulkevia kiinnostuneina kuin toista lajia.

Villakangas- ja toppatakkien joukossa vilahteli myös turkkeja ja karvahattuja, vaikka lämpötila pyyhki kahdeksassa asteessa. Juoksijat, jotka kuvittelivat etenevänsä lenkkivauhtia sankassa väkijoukossa, kiertelivät ja kaartelivat teepaidoissaan ja sortseissaan. Näin kylmästä värähtäviä katseita ja ihmetystä. Ja ne muutamat, jotka olivat pulahtaneet viisiasteiseen järveen tai ainakin seisoivat reittä myöten jorpakossa bikineissään, saivat ympärilleen suu auki kauhistelijoita.

Joka tapauksessa oli keväistä, ihanaa ja tänään laulavat jo peipposetkin. Siinä tajusin, että talvea on niukasti jäljellä, jos tarkoituksena on kivuta vuorta lumessa. Nyt on mentävä jos meinaa. Sitten aloin miettiä kevättä ja sen mahdollisuuksia. Viime aikoina olen seuraillut erinäisiä seikkailijoita maailmalla, yhdet jalan, toiset pyörällä. Perhe, joka lähti Kiinasta ajamaan pyörillä Skotlantiin on jo perillä. Samoin pyöräilevä nuorukainen, joka pyyhälsi Alaskasta Argentiinaan. Suomalainen Taina on vielä matkalla vuosia, tarkoituksenaan kävellä maailman ympäri.

Ei, ei, en ole kiertämässä maailmaa tai edes Eurooppaa, vähempikin riittää, mutta Santiagon tietä on tullut jo pari etappia tallattua, joten miksi en jatkaisi sitä? Lähtö oli Kreuzlingenista Bodenjärveltä ja ensimmäinen pätkä 15 km, toinen vaatimattomat 12 km, Märstettenistä Tobeliin. Santiagon tie Sveitsissä on kuin hämähäkinverkkoa, sieltä voi poimia omat mieleiset reittinsä. Itse ajattelin suorinta reittiä Geneveen.

Seuraava osuus olisi jo nyt toteutettavissa, sillä alavalla maalla ei kyllä ole minkäänlaista talvea enää. Nyt pitäisi vain katsella milloin ja miten eteenpäin. Mutta sitä ennen vielä ehkä kuitenkin lumeen.

En resumen: La primavera llegó muy temprano a Zurich. Y empezé a pensar la posibilidad de seguir caminando por El Camino de Santiago.

Kurzgesagt: Die Frühling ist sehr früh da. Und Jacobsweg durch die Schweiz interessiert mich. Vielleicht mache ich weiter das Jahr.

Jäätikön yllä

Jäätikön yllä

Olen ollut viikon työreissussa ja nyt kaiken kasaantuneen keskellä katselen kuvia ja yritän muistella, mitä kaikkea Aletsch-jäätikön lähellä näinkään. Suljen silmäni ja näen valtavat korkeuserot, huiput ja laaksot.

Bettmeralphan on autoton, joten kulkuneuvo jäi laaksoon. Ylhäällä tajusin, että olen kadottanut laihan lompakkoni ja samassa oivalsin, että se oli varmaankin pudonnut autojunaa odotellessa, kun vaihdoin kengät toisiin. Kukaan ei vastannut puhelimeen asemalla, mutta nettikamera näytti vain tyhjää parkkipaikkaa. Se oli jo hyvä merkki, pussukkaa tuskin kukaan olisi noteerannut ja se olisi lojunut yhä maassa satojen autojen yliajamana. Lopulta se löytyi autosta, penkin ja oven välistä.

Kun sain henkilökohtaisen katastrofini hoidettua, pääsin keskittymään itse asiaan. Päällimmäisenä on tietenkin se hurja muutos jäätikön massassa, ilmiö, jonka vertaista en ole luonnossa koskaan nähnyt. Aletsch on vetäytynyt jo 1860-luvulta, mutta 24 vuotta sitten jääkerros ulottui kymmeniä metrejä korkeammalle ja tänään jo ensimmäisessä kurvissa näkyy vain kuraista vettä. Häntä on lyhentynyt entisestään.

Henkilökohtaisen saran toinen valitettava takaisku on oikea kenkä. Olin jo kävellyt uusilla vaelluskengillä kymmenisen tuntia ongelmitta ja yhtäkkiä toinen alkoi vaivata. Mitään rakkulaa tai hankaumaa ei näkynyt, mutta nilkka on lähes ilman nivelsiteitä ja nyljähtelee miten sattuu. Kipu oli lähinnä hankaavaa ja iholla. Laitoin siihen apteekista noudetun pehmikkeen. Jäätikkölenkki oli n. 15 km, jotakuinkin 800 m korkeuseroa ja loppumatka yhtä tuskaa – siis tasaisella. Ylös ja alas menin ketterästi kuin vuohi.

Sidoin nilkan ympärille lisäksi huivin ja se auttoi, mutta illalla kohtaan oli kertynyt nestettä. Nyt mietin mitä teen kengän kanssa; ehkä vartta täytyy moukuroida pehmeämmäksi.

Päivityksenä Reppu ja reitti, patikkapolkujen Sveitsi -kirjaan reitti ei siis lähde enää Bettmerhornin näköalatasanteelta oikealle, se pätkä on kivivyöryjen jälkeen suljettu. Sen sijaan ensin kuljetaan vastakkaiseen suuntaan, jonka jälkeen kilvet ohjaavat jäätikön reunaan.

Matkalla ohitettiin useita laumoja koululaisia; joku kompasteli nauhat auki lenkkareilla, osa pisteli vauhdilla hyppien, toiset laahautuivat perässä viimeisillä voimillaan. Seuraava lauma oli tyynempää sorttia, symppiksen pehmolelun näköisiä Valais´n mustanenälampaita. Jaoimme polun jonkun aikaa; sinisillä täplillä merkityt lampaat näyttivät tietä ja me seurasimme.

Polku alas jäätikölle on kivinen ja osittain kostea ja liukas. Porukkaa laskeutui eri puolilta, sieltä mistä keksivät että olisi pääsy. Keskityin omiin jalkoihini, kun joku takaa huusi tuntemattomalla kielellä jotain. Mies meni toisen luo ja ojensi hänelle käden. Vanhempi herra oli astunut märkään kohtaan pyöreällä kalliolla ja jäänyt selkä köyryssä pudotukseen päin, sormet kallion pinnassa voimatta liikahtaakaan. Apuun kiiruhtanut ojensi käden ja nykäisi miehen kuivalle kivelle.

Jäätiköllä oli useita retkueita oppaan kera turvaköysineen ja piikkikenkineen; nyt sille oli helppo kivuta. Vuosia sitten jäisen kerroksen päälle pääsi vain toisesta reunasta. Muutama uskalikko lähti kuvailemaan itseään jäätikölle ilman mitään erityisvarusteita, ihan vain tennarit jalassa.

Jäätikkömökki, Gletscherhütte, oli täynnä punaposkista porukkaa, aurinko oli yhä kirkas ja polttava. Lepuutin kinttua alppimakaroonipannullisen ajan ja mietin tallatako takaisin paljain jaloin. Venkslasin nauhojen kanssa, löysytin ja kiristin. Ja seuraavana päivänä olin jälleen polulla.

Ilta Bettmeralpissa.
Evening in Bettmeralp.
Aletschin tässä päässä loiskuu vesi.
There´s already water on this end of the glacier.
Vauhdilla alas.
Downhill we go.
Sehän on kristalli.
A cristal.
Nököttäviä ihmisiä.
Some sitting dudes.
Jäätikköä ylhäältä käsin.
The glacier from above.
Välillä kivisempi polku.
A rocky part of the hikingpath.
Patikka-Pekka.
A hiker.
Aletschin toista päätä näkyvissä.
The other end of Aletsch.
Ylhäältä saattaa tulla lasti.
There´s a possibility of a stonefall.
Ihmiset toimii mittatikkuna jäätikön vieressä.
People as yardstick to understand the size of the glacier.
Takaisin jäätiköltä.
Back from glacier.
Vielä kukkii.
Still blooming.
Märjelenseen.
Ruokaa, että jaksaa.
Some food for energy.

En resumen: Aletsch está cada vez más corta y baja.

Kurzgesagt: Aletsch ist jedesmal kürzer und niedriger.

Nyppylä se vaatimatonkin on

Nyppylä se vaatimatonkin on

Ensinnäkin, kuvien määrää on rajoitettava. Alkukesästä tulee se hulluus, kun kaikki kasvaa, kukoistaa ja tuottaa hedelmää. Kaupasta raahaan kiloittain aprikooseja, nektariineja, persikoita, marjoja ja luonnossa sekoan kokonaan, kameran muisti täytyy kuvista ja hiirikäsi riutuu niitä käsitellessä.

Rauhoitun siinä heinäkuun paikkeilla, kun kesä tasoittuu, kuuma painaa ja hidastaa askelta. Tällä kertaa, Weinfeldenin asemalla junasta hypätessä, vauhdissa ei kyllä ollut minkäänlaista kirmailun makua. Kiire ei ollut minnekään ja varsinkaan mäkeä ylös. Kaksi päivää kuumetta ja muut flunssan mausteet olivat vieneet kaikki mehut.

Kävelylenkki Thurgaun maaseudulla sen korkeimpaan pisteeseen (680 m) ei siis ollut todellakaan mikään urheilusuoritus, vaan tasausta taudin jälkeen. Tämä oli ensimmäinen 26 huipusta, haasteesta, johon kuuluu eri tasoisia huippuja. Paikat eivät ole niitä tunnetuimpia tai haastavimpia tyyliin Pilatus, Säntis ja Matterhorn, vaan Geissfluegrat, Schwengiflüeli ja Nüencham. Et ole koskaan kuullutkaan? Joo, en minäkään.

Kirkonkellot kalkattivat sunnuntaille ja heti perään jostain kaikui tykitystä, joka lähemmäs päästessä muutti muotoaan ammunnaksi. Sveitsiläisen sunnuntain äänimaisema. Meitä suojasi metsän valliseinämä ja todellisuudessahan ampumarata oli alhaalla, kaukana polusta.

Vaikka oltiin Bodenjärven lähellä, järvestä ei näkynyt vilaustakaan. Hetkeksi istahdettiin penkille katsomaan Churfirstenin sahalaitahuippua ja Säntistä, koko Alppirivistöä siitä eteenpäin. Ylämäessä meidän ohi pyyhälsi taatusti eläkeiän jo pari vuosikymmentä sitten ohittanut juoksija, tiukkaa vauhtia, lenkkarit jalassa, hopeinen kimallehame päällä ja vyölaukku vatsalla. Niillä pohkeilla on kuulkaa noustu mäkiä! Oma laahustaminen muuttui kuin taikaiskusta vauhdikkaammaksi, sillä kyllähän tässä iässä pitää jaksaa ja miten niin energiat on vähissä.

Thurgaun korkein piste, jota oltiin jahtaamassa oli todella antiklimaattinen, sen päällä törötti antenni ja metsää. Meidän lisäksi huipun koodia oli skannaamassa vain yksi seurue.

Viereinen maatatila myi kaapissa jauhoja, pastaa ja makkaroita sekä juotavaa. Hillopisteessä oli ikävät energiat, myyjä oli kyllästynyt siihen, että ohikulkijat “unohtivat” maksaa ja oli pienentänyt valikoimaansa. Ikävää, sillä nämä itsepalvelukioskit ovat tosi kivoja, varsinkin jos on tarvetta täydentää retkieväitä.

Peltojen viertä, maatilojen ja metsien läpi päädyttiin viinirinteille, missä rypäleet ovat yhä millin läpimittaisia, mutta edellisten vuosien satoa saa maistella kellareissa ja terasseilla. Weinfeldenin yksityisomistuksessa oleva linna ohitettiin rinnetontti kiertämällä. Siellä tornissa varmaan tarjoillaan viiniä paikallisista rypäleistä ja kilistellään ylhäisessä yksinäisyydessä, pidetään puheita ja ollaan ylhäisiä.

Ja mitenkäs ne meidän tavallisten puurtajien kulut reissussa? Juna Zürichin läheltä ees-taas maksoi melkein 30 frangia/per nenä, euroissa suht sama. Lisäksi 1 kahvi, 2 x tuplaespresso, 1 kahden pallon jätski ja toinen annos pari palloa lämpimällä marjakastikkeella: 38 frangia. Ei ole maalla halpaa. Eväsleivät oli repussa ja veikkaisin, että ensi kerralla myös kahvit.

Vanhat talot tuntuu olevan aina johonkin suuntaan vinossa. Vai olenko se minä?
The old houses seem to be always inclinated to one direction. Or is it me?
Weinfeldenin kirkko.
The church of Weinfelden.
Lehtitunneli.
A tunnel of leaves.
Alkaa vuoretkin näkyä, Churfirstenin sahalaitakin.
A view to the mountains including Churfirsten.
Perillä!
Found the code!
Lampaat kätkeytyy niitylle.
The lamb hiding in the field.
Tämä “huippu” on kyllä antikliimaksi.
An anticlimatic “summit”.
Vähän vetisemmät olosuhteet polulla.
A bit wet on the path.
Reitti vie läpi tilan.
The path goes through the farm.
Kukat ikkunalla.
Flowers on the windowsill.
Kaksi pölyttäjää duunissa.
Two pollinaters working.
Etanakin duunissa.
A snail also working.
Ja seuraava pörrääjä.
And the next flying creature.
Ja tämä on? Sipulikasvi kuitenkin.
And this is?
Täällä on vanhaa ja nättiä.
Here it´s old and cute.
Kahvi lehmäsokerilla.
A coffee with cowsuger.
Hurmaavat otsiskiharat.
Charming front curls.
Loppumatka viiniviljelyksiä ja niittyjä.
The last part beforte the twon was vineyards and fields.
Viinikellarin yhteydessä on myös ravintola; kätevää.
There´s a winecellar and restaurant with nice terrace.
Rypäleet on vielä aika vaiheessa.
Still kind of small, the grapes.
Linnaan on hyvä päättää; täältä junalle.
After castle to the train.

En resumen: Estaba bastante hecha leña después de una gripe y por eso subimos a un pico poco exigente, o sea, probabalemente el más bajo de todos los puntos más altos de un lugar donde he subido. (Weinfelden, Ottenberg, 680 m s.n.m.)

Kurzgesagt: Nach der Grippe hatte ich Energie nur auf Ottenberg (680 m, Weinfelden) zu steigen. Aber trotzdem der höchste punkt in Thurgau.

Vuoden ensimmäinen huippu, Etzel

Vuoden ensimmäinen huippu, Etzel

Keli olisi ollut mahtava vaikka mille vuoristoretkelle, mutta kiire ja tekemisten suma tiivisti tilanteen selkeäksi: jos jonnekin, niin lähelle. Zürichinjärven länsipuolella Schwyzin kantoniin kuuluvasta Pfäffikonista pääsee nopeasti rinteeseen ja taatusti tuntuu, jos ei reisissä, niin ainakin keuhkoissa. Luvassa oli 600 rappusta, mutta niitä oli kyllä aikalailla enemmän, jos kaikki matkalle osuvat lasketaan mukaan.

Ekat vaatekerrokset kuorin jo kymmenen ensimmäisen minuutin jälkeen, aurinko tuntui huumaavan lämmittävältä ja kiitin itseäni päätöksestä laittaa sortsit. Punkeista viis, ajattelin. Onhan kotona pinsetit.

Meidän edellä nousi isojen reppujen kanssa kaksi naista, joiden matkan laadusta kertoi iso simpukka. Santiagon jäljillä, siis. Uskoisin, että heillä oli suuntana Einsiedeln, vuoren toisella puolen Sihlinjärven rannalla. Einsiedelnin luostari vetää pyhiinvaeltajia puoleensa.

Zürichinjärven yläpuolella, kiemurtelevalla solatiellä postiauto päästi nelisävelisen tuuttauksen merkiksi muille tiellä kulkijoille. Moni oli liikkeellä tavallisella pyörällä, sähköpyörällä tai moottoripyörällä. Me ylitimme tien ja sujahdimme takaisin metsään.

Ns. polku on tältä puolelta Etzelin huipulle (1098 m) noustessa suurelta osin yhtä juurakkoa tai kapeilla puunrungoilla tuettuja askelmia. Ennen loppunousua asiasta vielä muistutettiin: “573 askelmaa”, “Joitakin kivisiä osuuksia”, “Juurisia askelmia? Monia!”, “Korkeuseroa? 300 m.”

Huipulla oli vain pari kourallista ihmisiä, vaikka toiselta puolen vuorta kipuaminen onnistuu autollakin. Ja se tunnelma, ystävällinen ja mukava, rauhallisen rento. Hyvä vaihtoehto ylikansoitetulle Zürichin Uetlibergille, vähän korkeampikin. Kyltit oli sveitsinsaksaksi ja ensimmäistä kertaa ikinä näin legendaarisen Chuchichästlin käytössä. Sana tarkoittaa keittiön laatikkoa ja on ääntämyksensä takia se ulkomaalaisten koetinkivi. (Joka tapauksessa, kahvilusikat ja kermat sun muut löytyivät oven luota chuchichästlistä.)

Ylhäältä oli siis näkymät kahdelle puolen, Zürichin- ja Sihlinjärvelle, valkohuippuisille vuorille. Alaspäin kuljettiin metsien ja niittyjen poikki, välillä bunkkereiden viertä ja puiden välissä kummallisissa rivistöissä olevien betoniporsaiden ohi. Selitys löytyi viimeisen bunkkerin seinästä: maailmansotien aikaan näillä estettiin mahdollisen vihollisen nousu vuoren yli.

Loppumatkaa rytmitti jälleen edellisenkin retken Sihl-joki ja kosteikot, luonnonsuojelualueet. Matalikot olivat täynnä sammakoita ja salamantereita, kaislikoissa viihtyvät vesilinnut.

14 kilometrin ja n.600 korkeusmetrin jälkeen Schindellegi-Feusisbergin asemalla päätettiin sittenkin jatkaa alamäkitaivallusta kohti Zürichinjärveä ja ehkä laivaa, jolla purjehtia kohti kotia. Oli kuitenkin jo niin ilta, ettei tarjolla ollut kuin juna, mikä oli nopeampi vaihtoehto ja toi kotiterassille sopivasti ilta-auringon viimeisiksi hetkiksi.

Tästä lähtee kapenemaan ja nousemaan. Kuvastahan jyrkkyys ei näy ollenkaan…
This is the real start, where the path gets steep and narrower.
Oikealla järven ja sillan toisella puolen häämöttää Rapperswil.
On the right side over the bridge there is Rapperswil.
Simpukka repussa kertoo vaelluksen tarkoitusesta.
The shell on the backpack tells about the meaning of the hike.
Olento avaruudesta?
A creature from outer space?
Hurja kontrasti, kirkas auringonpaiste ja metsän varjo.
Heavy contrast, sunshine and shadow.
Sveitsissä ollaan.
Good to know, we are in Switzerland.
Viimeiset varoitukset.
The last warnings. There are 573 steps, a lot of roots and stones and 300 vertical meters.
Tämä on siis polku.
This is the path.
Pientä usvaa, mutta kaunista.
A bit misty, but beautiful!
Tuijottelin sen verran kauan vuoria, että suklaavaahtoherkku oli sulaa.
Concentrated to the view a bit long, result: melted chocolate.
Vanhanajan postimerkkikone ja laatikkokin. Sitä tyhjentääkö joku sen, ei käynyt ilmi.
An old fashion stamp maschine and postbox.
Täältä näkyy peltojen toiselle puolen Einsiedelniin asti.
Here there´s a view over the fields to Einsiedeln.
Myönnän: tukkaa ei ole kammattu. Mutta tyytyväisiä ihmisiä.
I admit not have combed my hair. But anyway, happy people.
Nämä oli siltä varalta, että Zürichinjärveltä olisi vihollinen yrittänyt tankeilla vuoren yli. These were just in case the enemy would have tried to climb the mountain with tanks.
Kyllähän yksi lehmäkuva per patikka pitää olla.
At least one cow picture per hike.
Jokinen.
A small river.
Jokimaisema voisi olla Costa Ricasta.
This could be Costa Rica.
Salamanterihan siinä. Pikkuisia sammakoita myös samassa lätäkössä. A salamander and small frogs enjoying the day.
Oikea puoli tietä Zürichiä, vasen, hm, olisiko Schwyzin kantonia?
The right side of the road belongs to Zurich.

En resumen: El primer pico del -24, Etzel Kulm (1098 m). Humildito y el camino era corto, pero por eso intenso.

Kurzgesagt: Erste Kulm dieses Jahr, Etzel Kulm (1098 m). Moderat und ziemlich kurz, aber deswegen intensive.

Kuumasta kylmään ja kaikkea siltä väliltä

Kuumasta kylmään ja kaikkea siltä väliltä

Kuljin pitkän matkaa varjossa, joka tuntui hyvältä. Iho viileni, sisällä oli vielä lämpöä, kertymää monelta viikolta. Muistin miltä syyspäivät tuntuvat ja hengitin raikasta. Laakson tukaluus tuntui kaukaiselta, ohut ilma sai sydämen nakuttamaan. Ehkä siksi tuntui että ympärillä oli rauha. Ja liikkumattomuus. Suuret vuoret, nehän ovat yhtä pysyvyyttä ja turvaa.

Auringon rajalla ensimmäinen askel; lämpö kohtasi kengän ilman vaikutusta, sukan paikkeilla se tuntui keveänä, iski ylempänä sääreen, käsivarsiin, poskiin kuin kuuma vaippa. Hetken se oli tervetullut, sen jälkeen oli mietittävä aurinkorasvaa. Ja niitä jäätiköitä, sulavaa vettä. Että kuinka tämä tästä jatkuu.

Tänään tiedetään, että tukaluus loppui kerralla. Kaatosateeseen, rakeisiin ja lumipeitteeseen. Nyt tälläkin polulla olisi tarvittu kengät, jotka tarraavat lumikerrokseen, lapio ja ehkä kelkkakin.

Toisen päivän pilvet pehmensivät rajoja. Olo tasaantui, hetken ajattelin normaalia, jota ei ole olemassakaan, mutta voisi olla. Se jatkumo, jolloin kaikki sujuu tasaisella samanlaisuudellaan. Harhaluulo siitä, ettei mikään muutu. Maakin liikkuu, eikä jäätikkö ole paikallaan pysyvä kerros hohkaavaa kylmää, vaan virta.

Mutta ihminen raivaa lumet ja maavyöryt, odottaa että vesi laskee, lapioi polut puhtaaksi ja rakentaa uudet talot. Kun juna asemalla nyrjähti raiteeltaan, tuotiin toinen, kiivettiin kyytiin ja matka jatkui. Päivät lyhenevät ja tarraamme kalenteriin, alamme miettiä villasukkia tai ainakin etsiä sienikoria. Ja olemme jälleen kiinni pienissä muutoksissa, joita kiertokuluksi sanotaan.

Eigergletscheriltä lähtiessä valo on sinistä.
Leaving from the station of Eigergletscher, the light is blue.

Lehmä johdatti joelle.
This cow guided to the river.
Ja sitten tuli aurinko.
And then there was sun.
Schynige Platten ympärillä vuoret ovat pyöreitä – tai teräviä.
By Schynige Platte the mountains are round – or sharp.
Väriterapiaa.
Colortherapy.
Vasemmalla polku, jota seuraillaan seuraavaa huippua kiertäen.
The path we follow is on the left and continues going around the next peak.

Kerroksia.
Layers.
Juna nyrjähti.
The train derailed.
Bachalpsee
Ukkonen valuu hitaasti hiipuen.
Thunderstorm comes little by little.
Mutta katto on näkyvissä. But there´s a roof on the sight.
Ihminen on pieni.
We humans are so small.

En resumen: Quien se podría imaginar, que justo después de estas fotos vinieron lluvias superfuertes y en las alturas nieve.

Kurzgesagt: Wer hätte gedacht, dass nach diesen Fotos ist oben alles weiss geworden.