Teen suvereenin loikan Sveitsi-aiheista ja patikoinnista Costa Ricaan ja ruokaan. Seilaaminen Euroopan ja Väli-Amerikan välillä, jos ei muuten niin ajatuksissa, johtuu parista seikasta: perheessä on sekä sikäläisiä, että täkäläisiä. Korona ei päästä sukuloimaan. Sää Sveitsissä vuorilla surkea. Ja ruuanhimo, se istuu minussa kuin tatti.

Eli tiivistettynä: jos en ole patikoimassa, alan kokkailla haikailemiani asioita. Yhteen päivään sain mahdutettua normisapuskojen lisäksi kastanjapyre-suklaakakun sveitsiläisittäin ja sen lisäksi toiselle kahville costaricalaiset maissiletut eli chorreadas.

Joskus kauan sitten menneisyydessä kuljin San Jose – Tyynivaltameri -väliä suht usein ja siinä matkalla tuli pysähdyttyä Maissin Juhlaan, La Fiesta del Maís -nimiseen kuppilaan. Itse paikka ei ollut ihmeellinen; moottoritien vieressä, avoin tila, kivipöydät (ainakin muistikuvissani) ja costaricalaiseen tyyliin aika kalsa ja tuulinen paikka. Mutta pöytään tuotiin lautasen kokoinen paksuhko, höyryävä lätty, jossa näkyi maissikohoumia. Päälle lusikoitiin paksua kermaviiliä, natillaa. Nälkäisenä se osui johonkin makuhermoon ja olin taivaassa.

Chorreada ei silti ole makujen ilotulitusta, täysin sen vastakohta, vaatimaton, mutta rehellinen. Se on osa costaricalaista maalaiskulttuuria, paikallisista aineksista, helppo, halpa ja täyttävä. Maissin vivahteet olivat uusia nuorelle minälle, vaikka osani olin jo oppinut vuosikymmen aiemmin Hondurasissa. Taco-kuppilat ja muut texmex-jutut olivat vierasta hapatusta, chorreadassa taas costaricalaisuuden siemen parhaimmillaan.

Chorreadaan käytetään tuoretta maissia, mikä talvisessa Sveitsissä on haastava hankkia ts. mahdotonta. Enää ei voi edes lenkillä ohimennen nyysiä maissipellon sivusta. Joten kätevänä perheenemäntänä avaan lasipurkin, josta kaadan pari kupillista maissia taikinakulhoon. Aito campesina jauhaa jyvät käsin, joten minä myös. Koska olen suomalainen, ainut hommaan sopiva väline on perunasurvin. Puukauha on myös pyöreydeltään hyvä, mutta epäilen murskaavani maissin lisäksi välineen, sillä se on hentoa tekoa.

Käsin siksi, että maissista pitäisi saada irti neste ja kaataa se kuppiin, jotta taikinan kosteutta pystytään lisäämään vähitellen, jos se ylipäätään on tarpeen. Ei irtoa neste. Sen sijaan nahka ruttaantuu käsissä ja muuttuu punaiseksi.

Otan järeämmät aseet käyttöön ja unohdan yritykseni identifioitua satavuotisessa, sinivalkoisessa adobe-tiilitalossa asuvan costaricalaisen keittiömeininkiin. Tosiasiat esiin: olen Sveitsissä, maissi väärää ja nälkä kurniva.

Sauvasekoitin surrauttaa maissit muruksi, eikä nestettä ole juuri lainkaan. Olen tyytyväinen tulokseen.

Heitän sekaan jauhoja, munia, voita (margariinia) ja ripauksen suolaa. Väittävät, että sokeri kuuluisi mukaan, mutta koska maissit on purkista, minulle riittää niiden makeus. Chorreadasta on myös imeliä versioita, itse en niistä välitä.

Taikina tirisee pannulla. En muista edes sen ulkonäköä, rakenteesta kaipaisin jotenkin tanakkuutta. Muistan väärin, mitä varmimmin. Paistamiseen suttaantuu aikaa, vaihdan jalkaa ja odottelen. Ei ole hätäisen hommaa, sillä liian aikainen kääntäminen kostautuu. Homma leviää pannulle.

Chorreadan kanssa costaricalainen valuttaa kahvin perinteiseen tyyliin. Kaivan kaapista demolaitteen ja tajuan, että se on kestävän kehityksen trendin tuleva hittituote. Kun me muualta tulevat olemme hihitelleet costaricalaiselle sukkametodille kahviasioissa, se on todellisuudessa luontoa säästävä ja hipstereillekin kelpaava filtterisysteemi. Suodatin on kankainen, metallirenkaaseen kiinnitetty ja se laitetaan jaloillaan seisovaan telineeseen, pannu alle. Omani on turistilelu, mutta välittää idean.

Jos maailma olisi raiteillaan, seisoisin pannun ja hellan ääressä ehkä Playa Grandella Guanacastessa, terassilla, kuuntelisin meren kuohuja, tönisin iguania pois mangojen luota ja suojelisin ruokaa töyhtöpäisiltä huraca-linnuilta, harakan sukulaisilta. Nyt istun ruokapöydän ääreen täällä keskellä Eurooppaa, mutta tuoksu on aito. Lastaan haarukkaan lettua, päälle reilusti natillaa. Hörppään kahvia päälle. Olen Costa Ricassa.

En resumen: No he comido chorreads desde hace tanto tiempo, que casi no me acuerdo como son. Y ya que el mundo está como está, no puedo ir al Fiesta del Maís, aunque quiera, sino que tuve que hacer mis propias chorreadas. Y con el sabor llegue allá donde quería: a Costa Rica.

Kurzgesagt: Chorreadas sind eine Art costarricanische Mais Crêpe, würde ich sagen. Und weil es mit dem Reisen so ist wie es ist, musste ich einen Versuch zu Hause machen. – Und der Geschmack hat es geschafft: ich war da, am Pazifik, in Mittelamerika.