Huokaisten istahdin autoon. Näin itseni Costa Ricassa Playa Grandella, meidän perheen lempirannalla. Siellä meitä juuri jaettaisiin porukoihin, te keräätte roskia noiden palmujen luota, te taas tästä, missä on merikilpikonnan jälkiä, pitäkää välimatkaa ja maskit päällä. Heikka menisi varpaan väleihin ja varoisin simpukoita, joissa on piikkejä, eivätkä pistoskohdat jalkapohjassa parane millään. Vetelisin maskin ympärille aurinkorasvaa ja paitaa selän ylle. Minä kuuluisin ryhmään, joka menee kohti Tamarindon päätä, jokiuoman lähelle, silläkin uhalla, että sinne saattaa erehtyä krokotiili. Enää en silti kahlaisi puoleen sääreen, kuten aiemmin.

Playa Grandella oli siis viikonloppuna rannan siivoustalkoot. Minä sen sijaan matkalla Badeniin. Matka se sekin on, 25 km päässä kotoa. Tehtäväkin oli tärkeä, lähdimme noutamaan suklaajoulukalenteria Päivin putiikista.

Costa Rican haikailuun on syynsä. Marraskuu ensinnäkin. Sitä tuskin tarvitsee hirveästi avata. Toisaalta emme ole käyneet aikoihin. Ja nyt, matkailun jumitilanteessa, mahdollisuudet ovat entistäkin rajoitetummat.

Sveitsissä paistoi aurinko, kuin Playa Grandella konsanaan. Zürichin tökkivän liikenteen aloimme päästä reissuvireeseen. Joulun alta on peruttu yksi toisensa jälkeen tapahtumia, niitä kivoja tunnelman nostattajia. Tänä vuonna ei ole suomalaisten joulutoria, eikä kaupungin keskustan joulumarkkinoita. Badenissakin olemme usein adventin aikana piipahtaneet, sillä pienen vanhankaupungin keskellä tunnelma on lämpimän jouluisa.

Toni Arealin, entisen jugurttitehtaan, nykyisen taideyliopiston kohdilla aloimme lämmetä. Jees! Retki! Baden! Vierailu Suomi-tunnelmaan kotimaan kielellä!

Muutama minuutti siitä olimme liikennevaloissa. Edestä menee tien poikki ratikkaraiteet ja parinkymmenen metrin päässä on seuraavat valot. Epäilen, että valot eivät olleet synkassa, sillä muuta selitystä en keksi. Joka tapauksessa tajusin jarrutuksesta, että se ei riitä. Rekisterikilpemme taipui kohdatessa edellä ajavan perän.

Zürich on pieni, ahdas ja liikenne nopeita ratkaisuja vauhdilla. Siihen nähden ihmeellistä, että tämä on ensimmäinen peltivaurio 20 vuoden aikana. Ja vaurioina vain pieni kolaus kuskin itsetunnolle.

Joten asioiden selvittelyn jälkeen: Baden, täältä tullaan!

Vanhankaupungin kaduilla olimme jälleen raiteillamme, kuin turistit konsanaan. Ensimmäiseen ruutuun otin katunäkymän, jossa roikkuu jouluvalot odottavina. Myöhemmin katsoin kuvaa tarkemmin. Kyllä, olin ikuistanut virastotalon ja poliisilaitoksen ympäristöineen. Tänään poliisi oli näköjään päivän sana.

Badenista en ole oikein osannut päättää mikä se on. Vanha osa on kaunista, mutta se tuntuu jääneen uuden, sekaisehkon rakentamisen keskelle puristuksiin. Ehkä pitäisi kerran tulla vain tepastelemaan. Kylpylävierailulle. Sitten tulevaisuudessa, koronan haalistuttua muistoksi.

Finnis.chin kohdalla aina unohdan kaiken muun aikomani. Sillä askeleella, kun putiikki osuu silmiini, ovat valokuvat huonoja huolimatta ikivanhoista ja kuvauksellisista rakennuksista ikkunoineen, kukkaruukkuineen ja seinämaalauksineen. Ja se suomalaisen designin liike jää lähes aina kuvaamatta. Päivi samoin. Astun sisään ja se on sitten siinä.

Ovella muistutan rutiininomaisesti, että keittiöni on ahdas, kaapit liian täynnä astioita ja mitään en tarvitse. Se on julmaa, sillä jo vuosia olen katsellut riisiposliinisia kahvikuppeja sillä silmällä ja olisin valmis investoimaan pellavaisiin keittiöpyyhkeisiin, ellei niitä olisi kaapissa sata jo valmiiksi. Suomalainen loksahtaa silti Päivillä paikoilleen. Tuntuu kodilta, vaikka meidän todellisessa kodissa Zollikonissa ollaan todella kaukana suomalaisesta designista ja tyylistä. Se on kai se pohjoismainen henki, jota on välillä hyvä hengittää.

Niin, niitä kuvia. Ei ole. Sen sijaan lastasimme perheen yhteiskaahminnalla kassin täyteen suklaita, pipareita ja tietenkin sen Fazerin kalenterin, joka on yleellisyyttä ulkomailla ja varsinkin korona-tilanteessa. Ja koska Aldo on Leviksille ja marimekolle uskollinen kuulemma loppuun asti, mukaan lähti myös yksi teepaita niiden useiden reikäisten tilalle.

Kaartavalta mukulakivikadulta löysimme kuppikakkuputiikin ja meistä päivän dramaattisuus vaati lunastamaan mukaan kolme herkkua välipalaksi. Pysähdyimme Limmat-joen varteen avaamaan rasian, jossa kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli tapahtunut liikettä. Yksi törötti päällään, toinen sivuttain, kolmas kellistyneenä. Päivän teema oli selvästikin kolarointi.

Tötterökakut saatiin laahmittua kokoon ja haukkauksen kohdilla ulkomuoto ei enää haitannut ketään. Kakkunen vatsassa oli joka tapauksessa tyytyväinen olo.

Päivi kertoi, että jouluvalojen sytytyksen ohessa olisi luvassa tunnelmaa; ehkä silloin palaamme. Luen myös joen varrella olevasta jalkakylvystä. Ohikulkija voi istahtaa penkille ja sujauttaa viluiset jalkansa höyryävään termaaliveteen ja tuijotella joelle. Sitäkin haluan kokeilla. Kunhan ajat sen sallivat.

En resumen: Nuestro destino hoy era Baden, para ir a recoger design y chocolates finlandeses de la tienda Finnis.ch. El paseito resultó ser de dos accidentes – pero no nos dejó con mal sabor. Al carro solo se le dobló la placa y los cupcakes los disfrutamos en todo caso, un poco aplastados, pero ricos. Y regresamos a casa con una bolsa, que nos rescata la navidad. Memorias de sabores nordicos.

Kurzgesagt: Baden ist immer schön, obwohl die zwei kleine Unfälle hätten wir verzichten wollen. Schaden waren zum Glück winzig – und nach Hause sind wir mit einem Sack voll von nordische Geschmackserinnerungen von Finnis.ch gekommen.