Kartan sadetta vuorilla, mikäli mahdollista. Ukkosta kuin ruttoa. Avoimelta rinteeltä ei löydy suojaa ja ihmisparka on villinä raivoavan tuulen ja sateen saartamana, ehkä tönimänä, irtonaisena ulokkeena ja ukkosenjohdattimena.

Tutkin lähtiessä kaikki mahdolliset sääsivustot, ennusteet ja arvelut ja niiden mukaan säädän ohjelmaa. Ja jos vaikuttaa siltä, että päivän loppupäähän ajoittuu myräkkä, jätän vaellussauvat kotiin, sillä epäilen niiden vain lisäävän mahdollisuutta saada tärskyn taivaalta.

Aurinko paistoi aamulla lämpimästi ja olin jo vaihtanut plääniä moneen kertaan. Suuntaan vai toiseen? Ylös ja alas? Vai ylös, kiertäen ja junalla? Mennäkö ollenkaan?

Firstille nousevalle päivän ensimmäiselle hissille oli odottelemassa vain kourallinen porukkaa. Sillä se sää. Kysyin vielä lähtiessä tietäviltä ja sanoivat, että poutaa riittää hyvälle vaellukselle. Uskoin. Ja lähdettiin.

Aamun rauha oli ihmeellinen, näillä seuduin tuppaa olemaan tungosta. Kauris oli samaa mieltä, se hypähteli rennon kevyesti ja pysähteli haukkaamaan ruohoa. Murmeleiden vihellyksiä kuului puolelta jos toiseltakin, mutta ihan lähikontaktia ei saatu. Useampi huomioi kulkijat ja jähmettyi patsaaksi varmuuden vuoksi. Sillä meistä ei tiedä. Saatamme olla vihollisia.

Ennen viimeistä siksakkia Faulhornin huipulle tie oli täynnä. Juttelin lehmälle, että josko se antaisi tilaa. Juttelin myös sähköaitaa virittelevälle isännälle, sillä hän paikallisena varmaan tietäisi säästä. “Ei mitään hajua”, hän sanoi ja räpläsi puhelinta. Sieltä varmistettuaan uskalsi kehottaa matkaan. Jos huipulle nousun jälkeen jatkaisimme välittömästi matkaa, ehtisimme ohittaa säälle armottomimmat kohdat ennen rajuilmaa3.

Vilkaisimme maisemat, söimme lounaan sijaan vahvistavat patukat ja lähdimme reippahasti alamäkeä, tasaista, ylämäkeä ja kohti uutta, sinistä järveä ja turkoosia järveä.

Paljaalla harjanteella ylle liiti valtava lintu. Nostin pään ylös ja olin horjahtaa, tunsin olevani maailman huipulla. Siivenväli ja leveys ei antanut epäilykselle sijaa. Alppikotka! Sen perässä tuli jokunen pienempi, joista en saanut selvää. Väittäisin että haukkoja, mutta miksi ne lentäisivät kotkan perässä? Kotkan jälkikasvua?

Maasto oli murenevaa, joka mutkan takana uudenlaista. Välillä Grand Canyon -tyyppistä, toisinaan selvää Alppia niittyinen, sitten valkeahkoa outoa kivikkoa.

Ukkosesta ei ollut jälkeäkään, silti katsoin kelloa ahkerasti. Matkaa riitti ja piti saada energiaa. Pötköistä sitä saa, päätin. Niillä pääsee perillea asti. Ei, tarvitaan sittenkin lounasta.

Louhikon alla näkyi Männdlenenin vuoristomökki, mutta kunnon ruokailu veisi liikaa aikaa. Alamäkikivikon puolivälissä oli selvää, ettei asiakkaita juuri ollut. Ehkä sittenkin. Jotain, mikä ei vaatisi valmistusta.

Päivän kasviskeitto oli kaasulla höyryävänä, samoin siihen kuuluvat ohuet makkarat. Korillinen leipää ja puoli litraa vettä lisäksi. Isäntä kertoi, että tänne asti patikoineiden olisi pelastushelikopterin tyyppien mukaan pitänyt helteillä juoda jo 2,5 litraa. Edellisinä päivinä oli tullut useita uupumuksen partaalla. Taju saattaa mennä yllättäin pelkästään nestehukasta. Olivat kuulemma juoneet vettä, kuten asiaan kuuluu. Kun isäntä tiukkasi määrää, oli se vain joitakin desejä.

Tuuli puhalsi raikkaasti. Isäntä tuli kiikareiden kanssa, kotka istui lähinyppylällä tarkkailemassa maastoa. Kyselin mielipidettä säästä ja mies pyöritti päätä. Ei ole tulossa sadetta, ei tänne.

Mutta meillä oli vielä matkaa sinne, minne oli luvattu ukkosta. Isoa louhikkoa seurasi kivimuruinen rinne, kapeaa ja viettävää. Sitä en olisi sateella ilman sauvoja selvittänyt.

Mutka mutkalta, alas ja ylös, lähestyimme Schynige Platten harjannetta ja muutaman harhautuneen pisaran lisäksi avautui näkymä järville, Brienzerseelle ja oletettavasti Thunerseelle. Sinisenharmaa, lilahtavakin, välkkyviä salamia ja jokunen jyrähdys. Siellä se oli, vuorten toisella puolen.

Katselin kolmea edessä avautuvaa reittiä auringossa, sinisen harmaata taustaa ja päätimme vielä mennä äärimmäistä, harjanteen reunimmaista. Sieltä kurvaisimme suojaista polkua mahdollisimman suoraan kohti asemaa.

Jokunen sata metriä ennen Schynige Platten rakennuksia nousi pyörteinen tuuli. Yritin kiskoa takkia ylleni, se halusi lentää taivaalle, kädessä oleva kännykkä myös. Pilvet tulivat kovaa kyytiä ukkosen puolelta peittämään meidät, laskeutuivat viereen, alemmas laaksoon, pyörähtivät takaisin. Maisema vaihtui sekunneissa moneen kertaan.

Sade yltyi rankaksi, kun olimme jo aseman katoksen alla. Rakeet ja sateenkaari tulivat bonuksena, samoin tieto siitä että alas vievä juna oli peruttu. Siihen oli iskenyt salama. Aseman ihminen haalareissa käveli koira perässään hakemaan tikkaat; menivät yhteen suuntaan, sitten toiseen, mies puuhasteli jotain sähkölaitteiden kanssa, koira makoili odottaen.

Istuin portaalle ja vedin pitkähihaista päälle. Puolitoista tuntia myöhemmin päivän viimeinen juna pääsi tuksuttelemaan ylös vuorelle. Hitaasti jarrutellen laskeuduttiin alas laaksoon, yhdellä pysähdyksellä. Lehmä pyrki raiteille. Esikouluikäinen lehmipoika huopahattu päässä, oksa kädessä, komensi kantturoita pysymään poissa tieltä. Nainen, ehkä äiti, tuli myös hätiin, mutta siinä vaiheessa tilanne oli jo hallussa.

En resumen: Un par de cientos de metros antes de la estación de Schynige Platte se nos vino la tormenta encima. Un espectáculo increible y por dicha, no hasta que en el final. Al tren tuvimos que esperar 1,5 horas, ya que le pegó un relámpago.

Kurzgesagt: Ein Gewitter in den Bergen möchte ich immer vermeiden. Aber es war ein super Show und zum Glück waren wir schon in der Nähe vom Bahnhof Schynige Platte.