Villejä alppikrookuksia, joka puolella!

Villejä alppikrookuksia, joka puolella!

Siinä jäivät viherä alppijärvi ja vuorenhuiput kukkien varjoon, kun löysin villit krookukset.

Ehkä jouduin pienen hurmion valtaan, makailin pitkin ketoja nenä valkoisessa kukassa. Ja hidastin matkaa, koska jokainen krookus on ainutlaatuisesti hienossa kohdassa ja muutoinkin upea.

Lilat krookukset, sellaiset suikerolehtiset, kukkivat syksyllä metsissä ja joillakin niityillä, nyt on valkoisten aika vuorilla. Olin elätellyt toivoa kohtaamisesta, mutten rohjennut sanoa sitä ääneen. Vähän sama kuin lumen kanssa, tosin päinvastaisesti. Matkaan lähdetään lallatellen mielikuvissa kesäpolut ja sitten ollaan reittä myöten hangessa.

Matkalla vähän liikennettä, mitä nyt muutama lehmä.
The traffic was light, just a couple cows on the road.

Rentukat loistaa. Marsh Marigolds were glowing.

Sämtiserseelle Appenzellissä vievä tie nousi jykevästi kuten asiaan kuuluu, puhtoisena ja tyhjänä. Sivupoluille ei ollut asiaa -lunta- mutta sen olin työstänyt jo etukäteen; tänään noustiin huoltotietä, onhan meneillään rospuuttokausi.

Kahvipaussi Sämtisersee. Coffeebrake by Sämtisersee.
Eväs.
Snack.

Järvi on solamaisessa laaksossa ja tuuli puhaltaa lähes aina. Aurinko yritti lämmitellä usvan takaa ja eväitä kuorittiin esille olevinaan kummun suojassa, ainakin pienemmällä viimalla. Kevään kuivuus näkyi kutistuneena alppijärvenä. Rantaa oli metreittäin enemmän kuin tavallisesti.

Eväspuolella oli taas pientä tuhoa, olin huoletta heitellyt keitetyt kananmunat repun pohjalle ja murskanahan se alin oli. Joka tapauksessa syötävissä. Ensi kerralla kaikki sapuskat laatikoihin!

Patikkaporukan energiatasojen tarkastuksen jälkeen päätettiin vielä jatkaa seuraavalle, Fählen- tai Fälenseelle, ihan kuinka haluatte, molempia kirjoitusasuja käytetään. (Itse harrastan taloudellista kirjoittamisen muotoa; mitä vähemmän kirjaimia, sitä parempi.)

Alppikrookuksia.
Alpine Crocus.
Puu kivellä.
A tree on a stone.
Ylempänä riittää vielä paikoittain lunta.
A bit higher there are still some thicker snowlayers.

Ehkä korkeus, ehkä luonnon puhtaus tai alppimaaperä vaikuttavat väreihin, mutta vuorilla ne ovat intensiivisempiä kuin missään. Rentukat ja siellä täällä muutamat leskenlehdet loistivat rannan tuntumassa, seuraavana tulisivat voikukat.

Ja sitten ne krookukset. Olin vähällä ohittaa ne, niin pieniä kukat ovat. Krookussilmän auettua niitä näkyi kaikkialla. Valkoisia pisteitä, kuin pieniä helmiä alppikedolla.

Alppien toisella puolen krookuksista kerätään sahramia. Näistä hennoista yksilöistä tuskin saisi suuremmin satoa, mutta keltainen loisti valkoisten terälehtien keskellä ja kutsui luokseen pörriäisiä, joita ei kylmässä lennellyt lainkaan.

Huhtikuussa kaikki majatalot näillä rinteillä ovat ainakin viikolla kiinni. Fälenseen Gasthausilla oli remppaporukka hommissa ja näytti, ettei paikka ole kyllä vielä pitkään aikaan valmis vastaanottamaan ketään. Järvikin oli jäässä. Vain toisessa päässä oli reunoilta hiukan sulaa ja lohjennut jäälautta. Vieressä uiskenteli pari sorsaa. Ehkä ne pesivät jossain täällä lähellä.

Krookuksia kuin valkoisia helmiä nurmella.
Crocus, like white pearls on the grass.
Fälenseellä ei vielä laineet loisku.
In Fälensee there are no waves yet.
Toivo silti jäiden lähdöstä.
Still some hope, that the ice might melt someday.
Patikkaretkue.
Hikingpals.
Huippu huipun takana.
A peak behind the peak. Twinpeak?!

Takaisin ensimmäisellä järvellä oli jo sellainen olo, että uitettiin jalat jäisessä järvessä. Matalikko oli yhtä sammakonkutua ja joku kututyyppi kuin metri mustaa helminauhaa. Eteenpäin ei tarvinnut kiivetä kallion vuoristopolkua, vaan rantakivikko toimi reittinä, se missä tavallisesti on vettä metrin verran.

Uusia sammakkosukupolvia tulossa.
New generation of frogs coming up.
Sammakkoasioita miettimässä. Thinking of frogstuff. Picture:Maarit Piippo

Oli merkillisen rauhallista, vain linnut raakkuivat ja naksuttelivat järvellä. Puuttuivat retkiporukat, lehmät, vuohet. Paluureitillä olimme lähes yksin.

Kahdeksantoista kilometriä vuorilla nousuineen ja laskuineen on sen verran, että etsiydyttiin perillä Brülisaun ainoaan aukiolevaan majataloon, Rössliin, syömään. Oltiin selvästikin ainoita kylän ulkopuolisia, rekkareiden perusteella ainoita toisesta kantonista ja peräti toisista maista.

Odotukset maalaiskuppilasta eivät olleet mitkään kovin suuret, mutta nuorehkolla isännällä on selvästi korkeat laatukriteerit, ruoka oli kaunista ja maukasta. Appenzeller Chäsmagronen, juustokermamakaronigratiini oli saanut uutta pontta rosmariinista ja vihreä salaatti ei ollutkaan salaatinlehtiä tomaattisuikaleella, vaan mukana oli vaikka mitä, sipulinituja myöten.

Gasthausin isäntä oli tarjoilun lomassa vetänyt ylleen palomiehen vermeet. Perjantai-illan menojen kulminaatio oli selvästi alkamassa; palokunta veti harjoituksia kylän päätiellä.

En resumen: April es un poco temprano para paseitos en los Alpes, pero en Appenzell pudimos subir a dos lagos, a Sämtisersee y Fälensee, que estába todavia cubierto por hielo. Una tranquilidad increible, ya que la epoca del verano todavía no ha empezado. Nos topámos sólo un par de otros grupos en el camino y vacas ni cabras todavía no han llegado. Y un montón de crócus alpinos salvajes.

Kurzgesagt: April ist ein bisschen früh für Wanderungen in den Bergen, aber genau deswegen ist es super ruhig. In Appenzell gab es noch keine Kühe oder Geise, nur einige Wanderer und wir. Und wahnsinnig viele wilde Krokus!

Iltasumu laskeutuu Appenzelliin. The eveninghaze surrounding Appenzell.

Palkeita tuulettamassa – näin ihmisestä tiristetään mehut

Palkeita tuulettamassa – näin ihmisestä tiristetään mehut

Antakee armoo! Siinä tiivistettynä patikka ihan täydellisessä talvipäivässä, mitä nyt tuuli pyyhki lumen lanatun tien peitoksi, mutta muuten.

Pizolissa talvipolkuja on ollut vain yksi ja sekin lyhyt, nykyisin Bad Ragazin puolelta nousee tämä toinen. Ihmeteltiin, ettei ketään ole liikkeellä.

Muutama minuutti tallaamisen jälkeen tajuttiin, että pulkka ja muu sunnuntaikävelykansa on mennyt suoraan ylös hissillä. Matka on lyhyehkö, periaatteessa. Reitti nousee tiukasti heti, eikä helpompaa ole luvassa kuin pieninä notkahdelmina.

Aldo kyseli jossain vaiheesssa, että kuinkas monta sataa metriä korkeuseroa tällä reitillä onkaan. Muistelin että puolisen kilometriä. No siihen suuntaan. Siis yli 700 m.

Onneksi tuuli oli hyytävä ja noustiin yli 2200 metriin, mikä tarkoittaa, ettei tossun alla missään vaiheessa ollut sohjoa. Tässäkin oli tekemistä. Traktoriaskel oli käytössä usein ja kaikin voimin.

Lihakset jaksoivat hyvin, mutta keuhkot piiputtivat. Kylmä tiukka viima ei auttanut asiaa, hengittäessä kirveli. Asemalla vilkkui punainen ilmoitus; tuulen takia hissit saattoivat joutua pysäyttämään toimintansa.

Laufbödenin pikkuisen Stüblin terassi oli aivan täynnä porukkaa. Kohta on hektinen, siinä treffaavat sekä suksiporukka että jalan liikkuvat. Tuuli pöllytti siinäkin, ei mikään ihanteellinen paikka pysähtyä.

Siirryttiin seuraavalle reitille, joka koukkaisi huippujen ympäri ja palaisi samaan pisteeseen. Alppeja, aurinkoa ja eväitä. Mielikuvissani istahdin polun reunaan ja lämmittelin ihanassa paisteessa. Kun availin leipäpakettia jääkylmässä viimassa, vaikkakin todella upeassa maisemassa, mietin lähinnä kuinka syödä ilman, että menetän sormet.

Toiselta puolen kukkuloita löysin tuttuja maisemia ja hissiaseman, jolta lähdettiin nousemaan ylös viiden järven lenkille. Aldon mielestä ihan vieraita huippuja, ei kuulemma minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Talvi muuttaa maisemaa.

Aseman vieressä Pizolhütten terassilla ajattelin palkita hikoilun kaakaolla ja reilulla annoksella kermavaahtoa. Pöydässä pari muuta seuruetta oli samoilla linjoilla, kaipasivat ainakin juomista, ehkä palan kakkua. Yksi tarjoilija oli vastuussa maksujen keräämisestä, toinen toi ruuat. Se kolmas, joka otti vastaan tilaukset, ei koskaan tullut paikalle.

Me kyllästyimme ensin, sillä kello tikitti. Lähtöpaikasta ei ollut tietä alas laaksoon, oli pakko ehtiä kuplahissiin. Viis kofeiinin tarpeesta, kaakaohimosta ja ihanan ilmavasta kermasta. Repusta kaivettiin kuivaa kakkua (Aldon synttäritäytekakkua edelsi epähuomiossa epäonnistunut lättänä, josta olin sivaltanut siivut mukaan.) ja hyytävää vettä päälle. Jospa sitä kahvia Laufbödenissa.

Mutta ei. Terassilla pyyhki tiukka viima.

Siispä mäkeä alas. Jokainen tyylillään, minä usein kyykyssä liukuen.

Laaksossa virtasi joki ja auringon puolen rinteillä lumiraja oli ylhäällä huipuilla. Kotoa 470 m korkeudelta tytär raportoi pihatöistä, lämmöstä, ensimmäisestä perhosesta ja sisiliskosta.

Laskettelurinteet ja patikkapolut risteävät sulassa sovussa.
Slopes and hiking trails meet every now and then.
Talo näkymällä.
A house with a view.
Miehestä kuoriutui nutturapoika.
Aldo turned out to be a man bun boy.
Tästä vain suksilla eteenpäin.
From here only with the skies.
Muutama metri patikkaa takana.
Already hiked a few meters up hill.
Kermakakkumaisemaa.
A creamcake view.
Tää on aika mielettömän upeaa.
This is pretty awesome.
Laufbödenin mökki on todella mökki.
The hut in Laufböden is really a hut.

Lähikukkulan eteläpuoli paljaana. Sen edustalla patikkareitit.
The hill nearby has snowless southside. In front hiking trails.

Todella tyytyväinen patikoitsija. Myöskin hikinen.
Really happy hiker. Also sweaty.
Eiks tämä ole hienoa?!
Isn´t this great?!
Kahviton kahvipaikka näkyvissä.
Coffeeplace, where we didn´t get anything, on the sight.
Talven peittämä mökki.
A hut under the winter.

En resumen: 700 metros de diferencia de altura no es para tanto en el verano, pero en el invierno te hace trabajar. Una vuelta en Pizol en condiciones ideales; sol, nieve y una vista increible en los Alpes.

Kurzgesagt: 700 Meter bergauf ist im Winter etwas anderes als im Sommer. Aber der Tag war perfekt, wahnsinnig schön, keine einzige Wolke im Himmel und wenig Leute.

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Syksyllä täytyy olla tikkana säiden kanssa, jos haluaa aurinkoon. Sitä luulee, että tätä tämä nyt on, yhtä harmautta, sumua ja pilveä. Odottelee taivaan repeämistä. Vetää verhot kiinni ja paketoituu peittoon.

Sääihmiset huutelivat kuitenkin, että nyt liikkeelle, upeat olosuhteet, kauas näkyy valtavan hyvin, hopihopi vuorille.

Mikä ihana tunne, kun hissin noustessa hiljaisessa pilvessä harmaille kasvoille alkoi pikkuhiljaa loistaa aurinko. Se lämmön kontrasti, kylmä koppi, yhä reilusti lämmittävät säteet.

Harmaan hutun jälkeen aurinkoa.
Sun after the gray cotton wool.
Churfirstenin huiput toisella puolen.
The peaks of Churfirsten on the other side.

Jonkinlainen syyslaiskotus ja varmaankin monet tekemiset rästissä pistivät lähtemään vain lähelle. Ei mitään pitkää matkantekoa, ajatuksena vain nousta vielä tänä vuonna kävellen yli 2000 metriin, sillä hyvin pian olisi jo talviset olosuhteet.

Maschgenkammin asemalla kuhisi lapsiperheitä, kaikenlaisia porukoita, auringonnälkäisiä. Kiersimme lämmön puolelle. En ollut edes miettinyt retkeä kovin tarkkaan, kunhan ylhäällä ja jonnekin. Levitin asemalta mukaan tarttuneen kartan ja näytin, että mitä jos tuonne ja sitten tänne.

Patikan alku: Maschengamm.
Start of the hike: Maschgenkamm
Ensimmäinen tauko: Leist.
First break: Leist.
Maailma on pilvimerta.
The world is a cotton wool sea.

Seitsemän huipun patikka oli ollut mielessä joku aika sitten, mutta laskin tunteja ja päivää, hetkeä, jolloin oltaisiin varjossa, koska aurinko menisi vuoren taa. Oli liian kylmä olla rinteessä enää niihin aikoihin, joten päädyttiin kolmeen huippuun. Neljännen olisi saanut heti lähtiessä ylitettyä, mutta otettiin rauhallisesti, sightseeingin kannalta ja nautiskellen.

Leistille noustiin 2222 metriin. Aika hyvä ja tasainen lukema hymisin. Churfirstenin huiput pistivät pilvimassasta esiin kuin lohikäärmeen selkä. Polku nousi mukavasti, mudassa olin liukua takaperin. Paikoittain maa oli niin jäässä, ettei edes sauvaa tarrannut kiinni.

Terävämpiä pikkuhuippuja.
Sharp small peaks.
Gulmenin huippu näyttää liukkaalta ja missä polku?
The peak of Gulmen seems slippery and whatabout the path?
Kuvatodiste, että Rainissaltsin huipulla olin vielä hengissä.
A document to show, I was at the Rainissalts peak still alive.

Jo melkein ylhäällä tuli toppi. Kaarteessa polku oli kapea, pudotus tietenkin vieressä ja edessä ehkä metrin pätkä jäistä, alaspäin viettävää parinkymmenen sentin polkua. Puntaroin, että minne saan sauvat, kuinka jarrutan, jos kenkä lipeää. Hikoilinkin hiukkasen ja myöhemmin huomasin purreeni huulen rikki. Takaa kuului ranskaksi ohjetta (koska me puhuimme espanjaa). Aldo kertoi jälkeenpäin, että mies kehotti kävelemään kuin kotona. Juupa juu, kotona olisin jo varmaan lentänyt selälleni, iskenyt kallon maahan ja makaisin tajuttomana reippaan askellukseni takia.

Alppivaarin manööveri oli sitä luokkaa, että nyt epäilen selässä lepatelleen siivet. Hän ohitti ensin Aldon ja tuli taakseni. Kerroin, että kenkäni eivät ihan satavarmasti pidä tuossa ja vaari naurahti, kyllä ne pitää. Painauduin seinämää vasten ja hän sauvoineen muineen, lyhyine jalkoineen, koukkasi rotkon kautta ohitseni ja hyppelehti huonon kohdan yli.

Kirkassilmäinen alppimenninkäinen ojensi kätensä ja minä tartuin. Uskoin ja astuin.

Nyt ajateltuna voin visualisoida monta tilannetta, kuten esim. että olisin horjahtanut vaarin mukaan vetäen. Sain vain pienen henkisen köyden ja selvisin ihan hyvin.

Se on se jää, johon suomalainen suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Varsinkin kaltevilla pinnoilla. Tavallisena kuivana kesäpäivänä tuskin olisin paikkaa edes sen kummemmin ihmetellyt.

Rainissaltsin huipulla henkilö, vasemmalla pieni piste.
A person on Rainissalts, a dot left hand side.
Gulmenilla on talvisemmat olosuhteet. Lumisissa kohdissa ei juuri kuvailtu.
By Gulmen it gets wintery. No pictures of the snowy parts.
Ylhäällä!
Made it!

Mies jatkoi matkaa mahdottomalla vauhdilla, välillä mudassa liukastellen, silti tiukasti vetäen.

Huipulla puhaltelin hetken ihan vain maiseman takia. Nyt oli hetki keskittyä siihen. Maailma oli jaettu kahteen osaan, pilvien alapuolelle ja yläpuolelle.

Pieni saksalainen tyttö äitinsä ja isoäitinsä kanssa tuli iloisena letit heiluen ja totesi äidilleen: “Enhän ole kirjoillut kovinkaan paljon tähän mennessä?” Äiti siihen: “Et ainakaan ensimmäisen tunnin aikana”. Seuraavalla huipulla isoäiti oli varmaankin se, joka oli päästänyt ärräpäitä suustaan. Hän levisi maahan istumaan jalat harallaan uupumuksesta. “Sinä saat levätä, me jatketaan matkaa!” totesi tyttö.

Joka suunnassa upeita vuoria.
To all directions great mountain views.
Tästä sitten hoipakkaa alas.
And downhill we go!
Syksyn ensimmäinen lumipallo. Ja katse silti vuoristossa.
First snowball and still just concentrating in the mountains.

Toinen huippu oli lähinnä tasanko ja valmistelua seuraavaan. Pohdimme mitä siitäkin tulisi, sillä jyrkkä rinne oli valkoinen, eikä polkua missään. Päätettiin mennä katsomaan. Otin kuvan dokumentiksi – tänne asti olen päässyt, jatkosta ei ole tietoa.

Huipun juurella vastaantulijat vakuuttivat, että hyvä on nousta. Polku olikin lumeton, mutta paikoittain jalan alla oli jäätä ja sen alla mutaa, niin oudolta kuin se vaikuttaakin.

Tuolta ylhäältä tultiin tiukasti jarrutellen. Näyttää mukavammalta tältä puolelta.
Gulmen doesn´t seem that bad from this side.
Sächerseeli
Lampi. A pond.
Polkua. The path.

Huiput ovat pieniä, mutta oltiin sen verran ylhäällä, että vuoristomaisemia on joka suuntaan. Gulmenilla hikiset patikoitsijat näyttivät iloisen tyytyväisiltä, pyörivät ympäri kameroineen; älyttömän kaunista.

Housut sain rapaan polveen asti ja Aldon mukaan kangas on hiutunut jo vaarallisesti kankun kohdalta (tämä on pistettävä muistiin seuraavaa keikkaa ajatellen). Kengissä oli vielä kotonakin parin sentin kuiva mutakerros.

Tästä eteenpäin mentiin vain alaspäin, Gulmenin heinäistä rinnettä jarrutellen. Koukkasimme matkalla pienen järven kautta, joka oli tuttu ennestään ja sieltä takaisin kohti lähtöpistettä. Paitsi että pilvikerros oli painunut alemmas ja skippasimme hissin, jatkoimme vuoristopolkua vielä alemmas.

Vuoristohotelli Seebenalp. Mountain hotel Seebenalp.
Vähän vähemmän pilviä, mutta silti.
A bit less clouds, but still.

Tuuli puhalsi todella kylmästi, käsissä ei ollut tuntoa, mutta en jaksanut kaivaa hanskoja repusta. Pienet lammikot olivat jäässä, kasvustoa peitti huurekerros. Ilmassa tuoksui tuleva talvi.

Rompsoteltiin mäkeä alas kilometrin verran, sinne missä pilvet velloivat rinnettä kohti, peittivät yhtäkkiä näkymän ja virtasivat taas toisaalle.

Niin ja kuinkas ovat olosuhteet nyt? Voit käydä katsomassa live-kamerasta näkymiä – valkoista on!

Lehdet huurteessa aurinkoisen päivän jälkeenkin. The leaves are frozen even after a sunny day.
Syksyn värejä. Fallcolours.

En resumen: Las montañas

Kurzgesagt: Die Bergen!

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Hangilla helteessä

Hangilla helteessä

Keksin paeta vuorille Zürichin helteitä. Uikkarit mukaan ja vuoristojärvelle, vähän samaan tapaan kuin edellisellä reissulla ja suurin piirtein samoille korkeuksille, 1800 metrin paikkeille.

Köysirataa ei löytynyt navigaattorista ja muutenkin oltiin teillä tietymättömillä. Laakso vaikutti avautuvan salaisesta kohdasta toiseen dimensioon. Muotathalissa eletään vähän syrjässä ja mitä pitemmälle mentiin, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että tien päädystä löytyisi yhtään mitään.

Kabiineja oli koko köysiratasysteemissä tasan yksi, mikä huolestutti tasapainosta huolehtivaa insinööriä. Mutta kuusi pitkää ja paksua parrua, mies lumikenkien kera, kaksi patikoitsijaa ja me mahduimme kyytiin.

Hissiasemalla odottaa yllätys.
A surprise by the station.
Tästä lähdetään, liukastellen, mutta varmasti.
Kind of slippery, but here we go.
Aivan upeaa! Mutta missä kesä?
Incredible, but what about the summer?

Lumikengät herättivät pientä levottomuutta meissä sortseissa liikkeellä olevissa. Asemalla en siis hirveästi yllättynyt, kun polulla oli lunta. Nyppylän takaa avautuva täysin luminen laakso sen sijaan tuli pienenä järkytyksenä.

Glattalpia sanotaan epävirallisesti Sveitsin kylmimmäksi paikaksi, täällä on mitattu ennätyslukemia, 52.2 astetta pakkasta. Ehkä siinä syy tai sitten tavallista lumisemmassa talvessa, mutta kesäkausi ei vielä ole kyllä saapunut.

Talvipatikkamerkkejä ei ollut, mutta seurasimme jalanjälkiä ja gpx:ien avulla päätettiin yrittää järven rantaan. Pienen Gasthausin jälkeen jälkiä oli aina vähemmän, lämpimissä kohdissa vähän puhdasta polkua ja siellä täällä muutama rentukka ja yksi vaivainen littaantunut valkoinen krookus. Takaisin tullessa lämpö oli saanut jo sinisiä katkeroitakin auki.

Polku vie pienelle Gasthausille.
The path brings us to a small Gasthaus.
Aivan mahtavaa!
Very, very happy.
Hm. Jospa sen uinnin siirtäisi toiseen kertaan.
Maybe today is not the day for a swim.

Koska hanki upotti, ei kengän goretex paljon auttanut ja sukat oli märät melko nopeasti. Se ei menoa haitannut, sen sijaan polun alla poikittain järveä kohti virtaavat purot epäilyttivät. Ne kalvavat lumimassaa sisältä käsin ja – hups – ihminen sujahtaa metrin verran alas, ehkä taittaa kinttunsa tai päätyy järveen.

Saharan pöly oli värittänyt lumen kellertäväksi, paikoittain oli punertavaa hiekkaakin. Perhoset näillä main, suht vilakoissa olosuhteissa, olivat tavallista vantterampia ja lentelivät tehokkaasti sinne tänne. Se, joka pysähtyi sukalleni lepäilemään, oli höyhensarjaa. Ehkä siksi voipunut.

Sieltä hän tulee.
There he comes.
Sulava lumi valuu alas jokina.
The melting snow comes down in small rivers.
Laakson ja järven toinen pää. The other end of the valley and the lake.

Siinä kohtaa, missä olin menossa uimaan, oli jäät. Vähän sulaa, niin vähän, ettei sitä juuri vedeksi voinut sanoa. Toisessa päässä laaksoa, siellä missä piti kääntyä vastakkaiselle puolelle, kellui jäälauttoja. Päätin siirtää uinnin kotirantaan.

Järven kiertolenkin käännekohdassa pupu meni pöksyyn. Pohjoisranta oli yhtä lumikenttää ja jyrkkä. Ylhäällä näkyi irtokiveä, lumimassaa ja epäilin kaiken sen valahtavan alas ilman lämmetessä. Tai sitten luiskahtaisin polun pettäessä järveen. Maalailin näitä mielikuvia Aldolle, joka oli ihan, että hän kyllä pistelee menemään, hän joka on syntynyt Tampereella ja aina juoksennellut lumessa.

Melko arktisen näköistä.
Pretty arctic.
Laakso toiseen suuntaan. The valley to the other direction.
Kesä heräilee. The summer waking up.
Paussi.
A break.

Pienen sillan kohdalla pysähdyin kuin aasi. Siitä eteenpäin ei näkynyt enää jälkiä. Kukaan ei siis ollut tänään kulkenut sieltä. En halunnut ruveta pioneeriksi ja pyörsin ympäri.

Vastaan tuli mies suuren kamerasysteemin kanssa, pysähtyi kuvailemaan. Järven ääripäässä mies otti paidan pois ja kaivoi uuden repusta ja jatkoi matkaan pohjoisrantaa myötäillen, ei pudonnut, ei saanut niskaansa vyöryä. Hänen perässään olisin saattanut ehkä mennäkin, mutta me olimme jo palaamassa samaa reittiä.

Katkero.
Enzian.
Aarteita lumella. Treasures on the snow.

Laakso oli upea, samoin olosuhteet, enhän koskaan olisi varta vasten lähtenyt reitille, joka ei vielä ole sula. Gasthausin terassilla törmäsimme lumikenkämieheen. Hän oli vetänyt parrut köyden perässä hissiltä tänne asti ja rakenteli niistä nyt hyllyä tai muuta kalustetta terassille. Ilmeisesti paikan isäntä. Kahvit tuonut toinen tyyppi kertoi, että kesäkuun alussa lunta oli vielä kaksi metriä. Tavallisesti tähän aikaan laaksossa tepastelevat lehmät.

En ole koskaan ollut yhtä lumisessa ja helteissä ympäristössä, mikä oli yhtä aikaa aivan älyttömän ihmeellistä ja upeaa, mutta myös haastavaa. Liukas, sulava lumi ja upottava polku luo hikiset olosuhteet. Ja vaikka olevinaan rasvasin iholle suojaa sain aikaan pahimmat palovammat ikinä. Reisissä on omituisia läikkiä, luultavasti hikoilu, roiskuva lumi, räiskyvä vesi ja ties mikä pyyhki aurinkovoiteet pois.

Luontokuvaaja työssään. Nature photographer in action.
Kuka uskoisi, että täällä vallitsee kesähelle?
Who would think, it´s a hot, summer day?

En resumen: Mi idea escapar el calor de Zurich y ir a nadar a un lago de los Alpes. Tuve que cancelar lo de nadar, pero encontrámos uno de los lugares más increibles que he visto.

Kurzgesagt: Meine idee aus der Hitze von Zürich zu fliehen und in einem Bergsee schwimmen war gut, aber musste abgesagt werden. Sonst war das winterliche Alptal wunderschön.

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Heti kun kuulin, että Reppu ja reitti -kirja oli lähtenyt painoon -huiskis vain- pyyhkäisin poluille. Tietenkin.

Kirjoituspöydän laatikon reunaan on jo taatusti kulunut käsivarsien kohdat; nojaan siihen, jotten kannattelisi läppärillä kirjoittaessa olkapäitäni. Piti lähteä heiluttelemaan raajoja.

U:n muotoinen reitti vaihtui Y:ksi, kun köysiradalla jumitti. “Ei tuo kulje”, sanoi insinööri jo kaukaa. Innokas patikoitsija sen sijaan väitti: “Kulkee, kulkee, hitaasti, mutta varmasti.”

Appenzellin maaseutua.
Countryside in Appenzell.
Kukka. Mikä?
A flower, but which?
Hervoton ötökkä.
Enormous insect.

Lettipäinen tyttö tuli kertomaan, ettei alpille päästä ihan heti. “Teknisiä ongelmia. Varautukaa odotteluun.” Tekniset ongelmat ja köysirata eivät mielessäni kuulu samaan lauseeseen, joten reititin päivän uudellen.

Pari päivää aiemmin rokotettu insinööri sai määrätä tahdin, mutta todella hikisessä mäessä se olin minä, jonka pulssi huiteli taivaissa. Päätettiin, että ensimmäisellä järvellä pidetään tauko ja mietitään jatketaanko toiselle vai käännytäänkö takaisin. Tauolla päätettiin, ettei todellakaan anneta periksi, vaan tietenkin mennään sinne, minne oli aiottu.

Eka järvi.
Getting to the first lake.
Kukkalaakso vuorten keskellä.
A valley of flowers in between the mountains.
Järkäle ja puu.
A block and a tree.
Onko tuo se missä jotkut hurjapäät kiipeilevät?
Is it there, that some crazy people climb?
Oikealla rinteellä myös kapea polku. On the right side also a narrow path.

Mäessä kuului kiljahduksia sieltä täältä. Ilmassa surrasi kymmenittäin ainakin kuusisenttisiä hyönteisiä, jotka läpsähtivät kasvoihin, käsivarsiin, vatsaan, päähän.

Koska alkuperäinen reitti olisi ollut suurimmalta osin alamäkeä, oli osittain vastakkaiseen suuntaan kuljettu reitti loogisesti ylämäkeä. Metrejä en ollut niin ajatellut, mutta tulivat konkreettisesti ilmi märkänä selkänä ja kasvoja pitkin lorisevana hikenä.

Taivas näytti uhkaavalta yhteen suuntaan, toiseen lupaavalta. Suunnattiin sinne uhkaavaan, kaikesta huolimatta, ja oltiin valmiita U-käännökseen tarvittaessa.

Fählensee.
Pakollinen eväskuva. Obligatory snack-picture.
Hikoilin kaiken energiani.
Sweated all my energy.

Niittykukat loistivat koko kirjossaan; en tiedä johtuuko se korkeudesta ja valon taittumisesta vai mikä lie, mutta värit vuoristossa ovat aivan huumaavat. Voikukat, villiorvokit, kaikki korkealla hehkuvat alppikukat.

Nähtiin luultavasti ne sakarat, joita pitkin kylmäpäiset kiipeävät, vaikkei alla ole kuin kapea harjanne. Tai sitten ne olivat ne toiset, laakson vastakkaisella puolen. Omien jalkojen alla oli sentään kunnon hiekkatie.

Pala suklaata Fählenseellä. Hiking chocolates.

Fählensee, se minne halusin, on jyrkkäreunainen järvi, upean jylhässä ympäristössä. Yksi jos toinenkin vaihtoi paitaa, makasi voipuneena nurmikolla. Joku oli roudannut pienokaisensa kantorinkassa ja lapsi juoksenteli paljain jaloin nurmikolla ilahtuneena vapaudesta.

Pala suklaata -fotosessio oli nopea, sillä mallit alkoivat sulaa auringossa. Tulokset olivat sen mukaisia. Lähes joka kuvaan tunkeutui punapaitainen mies, jota en kuvaamisvaiheessa huomannut lainkaan. Epäilen, että itsekin olin sulamispisteessä ja ainakin nestehukan partaalla. Pari pulloa vettä ei riitä tälle reissulle. Takki on muuten päällä siksi, että itse en tajunnut ottaa mukaan vaihtovaatteita ja hytisin lämmössä.

Vuohipaimen. Goatherd.

Sämtisersee, takana Hoher Kasten.
Sämtisersee and behind Hoher Kasten.
Pörrökukka.
Fluffy flower.
Vaeltaja järvessä 1.
Hikier in the lake 1.
Vaeltaja järvessä 2.
Hikier in the lake 2.

Paluumatkalla uitin jalat järvessä, joka oli peittänyt osan rantaa ja kesäkukkia. Pinta oli koholla varmaankin vielä lumien sulamisen jälkeen. Kuvittelin lämpötilaa hyiseksi, mutta ei. Virkisti kyllä. Jalat eivät halunneet enää palata vaelluskenkiin. Pakotin ja sain loppumatkalta rakkulan. Vaihtoehtoisesti ötökänsyömän. Vielä en ole saanut punaisesta kohoumasta selvää.

Sämtisersee.

En resumen: Siempre hay que estár listo a un cambio de planes. Puede ser, que encontrés algo hasta mejor.

Kurzgesagt: Immer bereit sein, den Plan zu ändern. Vielleicht findest du etwas sogar besseres.

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Jos vain pienen kävelyn heittäisi. Jossain muualla kuin lähiympäristössä, joka on koluttu niin tarkkaan, että jo hiekan ropse kengän alla tuntuu aika tavalla tutulta.

Joten lähelle, mutta uusiin kulisseihin. Eikä ropsu hiekka, jalkojen alla on nimittäin asvalttia. Innerthalin Wägitalersee, siis järvi, on sen verran pieni, että sen ympäri kiertää kolmessa tunnissa, vaikka ottaisi kuvia ja jäisi ihastelemaan kukkia.

Kyselin itseltäni, että mitenkäs sen asvaltin kanssa on. Että tuntuuko petokselta tai liian kaupunkimaiselta. Toisaalta, asvaltillahan sitä kaupungissakin kävellään, joten ei se nyt niin huono juttu ole.

Ongella.
Fishing.
Perheen onkisessio.
Family fishing.
Mökit ja lunta rinteessä.
Huts and snow on the hillside.

Innerthalissa alkaa paljastua miksi asvaltti on sinne vedetty. Rantatörmät ovat jyrkkiä, vesi syö niitä pikkuhiljaa, paikoittain aika vauhdilla. Toisella puolen järveä reitti on talvisin suljettu; niskaan voi tulla lumivyöry. Ilman pitävää mustaa kerrosta tie häviäisi nopeasti järven aaltoihin.

Keväinen meininki Wägitalerseellä.
Springfeeling in the Wägitalersee area

Menomatkalla kylään vastaan tuli seitsemän Lamboghinia ja yksi Maserati. Kivisestä rannasta muistan vuorovesivaihtelun paljastaman pohjan Britannian rannikolla. Sama meininki muutoinkin; ongitaan ja grillaillaan. Epäilen, ettei näillä autoilla tulla ongelle. Mutta mistä sitä tietää.

Korkeimmat huiput ovat pilvien alla; välistä pilkottaa lunta. Vaikka tietä pitkin silloin tällöin pöräyttää mopo tai autokin, on rauhallista.

Tänne varmaan tullaan viettämään kesäpäiviä. Ympäristössä on aistittavissa pientä kyllästymistä vierailijoihin. Telttailusta kerrotaan ropsahtavan sakot, tosin vain vähän enemmän kuin parkkisakko ja huomattavasti vähemmän kuin hotelliyöpyminen. Pysäköinnistä ollaan myös eri mieltä. “Pyydämme: älä edes mieti parkkeeraavasi tähän.”

Tähän ei ole parkkeeraamista.
Don´t even think about parking here.

Niin rauhallista.
So peaceful.
Järveen pulppuava lähde.
A well, that pumps new water to the lake.
Löydettiin pieni putous.
We found a small waterfall.

Sää on kummallinen, ei kylmä, ei lämmin, mutta perille tultaessa tukka on kuin harakanpesä ja kasvot punottavat tehokkaasti.

Sirkat sirittävät aivan hulluna. Minusta keli on niille liian viileä. Ne eivät kuitenkaan mielipiteestäni välitä, vaan jatkavat siritystään.

Kaivattu aurinko näyttäytyy.
Oh, sun, we have been missing you.
Järvenneitona paussilla.
Me, the lakemaid.
Yljäällä olisi vielä talvea.
Winter still to be found.
Lisää valkoisia huippuja. More white peaks.
Vaaleanpunaisia lemmikkejä? Ainakin samaa sukua.
These look like the more common blueones, but are they the same family?

Joltain unohtui kelkka.
Someone forgot the vehicle.
Onko tämä Matterhornin serkku?
Is this Matterhorns cousin?

Juuri ennen Wägitalerseen padon siltaa meitä odottaa toinen, pienempi silta työmaatilassa. Sivussa oleva putous saa vain nopean huomioinnin, sillä on pakko miettiä millä ilveellä saan itseni ylittämään tutisevat metallilevyt, jotka on pantu meitä jalankulkijoita silmälläpitäen. Jokaisella askeleella levy notkahtaa ja toinen heilahtaa.

Kävely tuntuu akillesjänteissä; syytän asvalttia. Siltin virnistän kuin aiemmin näkemäni lammas. Olo on kuin vatsa olisi täynnä alppiheinää, virkistynyt ja raikas.

Etualan tyyppi oli kovin äänekäs.
This guy in front was very loud.
Z-merkittyjä lampaita. Z-marked sheep.
Tässä on tilanne päällä. Ja kiva putous.
Ok, we have situation. And a nice waterfall.
Ylitys ei ollut lempiosuuteni.
Walking to the other side – not my favorite.
Ehkä tulemme takaisin? Maybe we´ll come back?

En resumen: Este caminito alrededor de Wägitalersee es bonito y plano. Le quita un poco de sabor la calle pavimentada, pero en total, no es para tanto. No siempre tiene que ser un trillo en el monte.

Kurzgesagt: Der Weg rund um Wägitalersee ist schön und flach. Das er asphaltiert sei, ist zum Schluss nicht so schlimm. Es muss nicht immer einen Pfad am Hang sein.

Päivä keväässä, päivä talvessa

Päivä keväässä, päivä talvessa

Viikonloppu oli kivasti balanssissa. Viidentoista asteen paikkeille noussut lämpötila toi kevään helmikuussa, mikä tuntui tietenkin ihanalta. Lauantaina herättiin peipposen lauluun, oltiin krookusfiiliksissä ja juostiin lenkkiä kevyissä vaatteissa. Ovet ja lävet olivat kotona selällään, ikkunat näyttivät kuten aina tähän aikaan vuodesta, siis siltä että jonkun pitäisi ne pestä. Tuli läjähdys rymsteeraus- ja laitanpa-paikat-kuntoon -energiaa, jonka tosin käytin kahvinjuontiin.

Ei kovin lupaava reitti tässä pisteessä.
Not very promising at this point.
Nyt jo polulla ja tyytyväisempänä.
At this point I wasn´t complaining anymore.
Varjossa on hyvä nousta.
Going up in the shadow.
Mäki on auringon sulattama ja kylmän jäädyttämä.
The snow has melted and frozen again.

Sunnuntaina oltiin ihan, että nyt riitti tämä siitepölyily ja lekottelu, takaisin talveen. Heitettiin kamat autoon ja hurautettiin vuoristoon, ihan lähelle ja omassa kuplassa retkelle.

Jos joku sitä miettii, että miten on Sveitsin korona-tilanteen kanssa, niin juuri näin. Tullaan ja mennään, kunhan pysytään omissa miniseurueissa. Kuppilat on kiinni, ruokakaupat auki, siinäpä ne ne tärkeimmät. Kansa haluaisi kaikki auki, poliitikot arpovat kuis tehtäis ja epidemologeilla on kai kaikilla eri mielipide.

Samaan aikaan, kun Suomessa mietitään valmiuslakia 600 tapauksen tilanteessa, Sveitsissä liikutaan 1000 paikkeilla ja keväisen sään sekä väsymyksen plus ekonomisten huolien runtelemina ollaan nyt-tämä-on-melkein-ohi -tunnelmissa: juhui – eikö olisi jo aika avata kaikki?!

Druesberghütte näkyvissä! (Oikeanpuolimmaisen vuorinäppylän alareunassa.)
Druesberghütte ahoy! (Underneath the rocky mountain on the right hand side.)
Hütte! Tosin kiinni.
The mountainhut – though closed.
…Joten jospa jatkaisi vielä kappelille.
…So, what if, we´d continue to the chapel.
Melkein perillä!.
And getting there!

Vuoren juurella laaksossa oli kuitenkin hiljaista. Jostain kaikui jodeliuu-musiikki, mutta jonoja ei näkynyt, pari yksittäistä kulkijaa sukset kainalossa. Parkkipaikat oli puolittain täynnä, ambulanssi lähti juuri asemalta hissukseen, joku ressu oli hajottanut itsensä mäessä. Pieni kuppila nökötti pimeänä, ei makkaramyyntiä tai edes juomia mukaan.

Ylhäällä Hoch-Ybrigillä, jonne vie köysirata, oli nettisivun mukaan toinen meininki: “Meillä saa terassi olla auki!” Tässä kulminoituu hetken ristiriita. Vuoristokantonit ovat antaneet luvan pitää terasseja auki, virallisesti take away -valikoimalla, koska näin pystytään pitämään paremmin järjestystä ja huolta siitä, että kaikki sujuu koronanormien mukaan. Liittohallitus taas kurtistelee kulmiaan, sillä terassien pitäisi vielä olla kiinni joka puolella.

Kippis!
Lounasmaisemat pienillä lumivyöryillä oikealla.
The lunchview with some avalaches on the right.
Evästä.
Lunch.
En lähde tästä ikinä.
Never gonna leave this place.
Kävin kuitenkin kurkkaamassa, miltä näyttää kappelin takana.
Went to check, what´s on the other side of the chapel.

Meillä oli oma terassi, kunhan puolen kilometrin korkeusero saatiin suoritettua. Pienen kappelin edustalla istahdettiin auringon sulattamalle ja lämmittämälle muurille, joka tarkemmin ajateltuani taisi olla penkere. Kankun alle laitettiin littaantunut jumppapatja. Eväät piti nekin raahata itse mukaan, mutta ainakin oli sitä mitä halusin tai siis ainakin sitä mitä sain aikaan, voileivät ja vähän lisuketta. Ja hyvältähän kaikki maistui alppiauringossa, raikkaassa ilmassa ja varsinkin, kun kaikki energiavarastot oli käytetty jäistä mäkeä noustessa ja viimeisetkin auringon lämmittämässä pöperössä tallatessa.

Turvavälit säilyivät, kun meitä oli samassa pisteessä noin kymmenen. Neljä kappelin oven edustalla, me muurilla ja pari toisella sivustalla. Rinteessä näkyi pisteenä muutama. Kiipesivät suksineen ylöspäin.

Lumen kiehkuroita.
Snowfigures.
Ja sitten kuitenkin takaisin.
And then back.
Löydettiin tämmöinen perhe matkalta.
Found this family on the way.

Takaisin ajettiin Rapperswilin kaupungin läpi. Se oli tupaten täynnä ulkoilijoita, aurinkolasit päässä, vierivieressä, maskeitta, välimatkoitta. En ole nähnyt yli vuoteen samanlaista massaa. Pizzat ja muut eväät käsissä ihmisiä vaelsi etsimässä rantaa, penkkiä, jotain minne istahtaa. Zürichissä oli sama meininki ja jos mahdollista, kansaa vieläkin tiuhemmassa. Joten vuoristo ei ehkä sittenkään ollut se huono vaihtoehto. Noin epidemiamielessä.

En resumen: Si uno quiere ir en algún lado, sin el peligro de pandemia, en un día soleado, el monte es una buena opción. La multitud está en las ciudades, por las riveras. Y arriba lo que hay, es una paz perfecta.

Kurzgesagt: Wenn die Sonne scheint und die Temperaturen steigen, sind die Berge eine gute Idee in den Zeiten von Pandemie. Die Menge strömmt in der Stadt, an den Ufern. Oben herrscht anstatt eine herrliche Ruhe.

Mikä siinä lumessa on?

Mikä siinä lumessa on?

Ennen, siis Suomessa, suhtautumiseni lumeen oli välinpitämätöntä tai kenties vain neutraalia. Sitä tuli, siinä kaikki. Valon rekisteröin ja kai ihailin puiden oksia painavaa paksua kerrosta. Mutta lumi oli sittenkin vain lunta. Ja kuten kaikki muukin arkinen, välillä ärsyttävää, toisinaan ihanaa, riippuen siitä olinko liikkeellä hangessa pyörällä vai katselinko sitä munkkikahvilan ikkunasta kahvikupposen ääressä.

Meillä päin, Zürichin vieressä ja kaupungin lähistöllä, mäkisessä maastossa, se nähdään vaivana. Autot liukuu kitkarenkaissakin kuin mahakelkat, teitä suolataan reilulla kädellä ja suola sotkee vaatteet, kengät, lattiat. Katujen putsaaminen synnyttää lisäkuluja. Huonona budjettivuonna kaduille ilmestyvä kyltti “Ei talvikunnossapitoa kunnassa!” on jalankulkijan painajainen. Mutta vuorilla on toinen juttu, sinne sen pitäisi sataa, eikä mitään pientä huitukkaa, vaan metrimitalla, jotta päästään laskettelemaan, lumikenkäilemään, vaeltamaan.

Talvi, täältä tullaan!/Winter, here we come!
Turvavälit tietenkin huomioitava, vaikka ollaankin vuorilla. /Social distancing in the mountains.
Aurinko yrittää kovasti. /The sun, trying very hard.

Zürichin aurinkoterassiksi kutsutussa Arvenbüelissä kengät litsahtelevat ensialkuun märässä loskassa. Eikä ole sitä aurinkoakaan, joten olen ihan perinteisissä talvifiiliksissä.

Lumeen suht kiihkottomasti suhtautuvalle suomalaiselle on talvien typistyminen lämpimimmiksi ja sateisimmiksi silti sittenkin jättänyt jonkinlaisen puutostilan. Heti kun polku muuttuu jalkojen alla loskasta kunnon lumeksi, olen välittömästi virkeä ja innostunut.

Lumikenkäilijöillä on omat polkunsa. /Snowshoers have there own paths.

Ja läähätän, tietenkin, koska tamppaamme mäkeä ylös. Se, että pulssi on tapissa ja hiki valuu talvitamineiden alla, ei vähennä euforista tilaa, pikemminkin lisää sitä.

Kuusten alta tulemme aukealle, eikä edes pilvinen sää estä säteiden heijastusta, on pakko vetää aurinkolasit silmille. Lumi narskuu – ihan mahtavaa!

Yhden värin ympäristö. /One color environment.
Käännöspiste ja palkintona lievää auringonpaistetta. /The turning point – and as award, some slight sunshine.
Tämä polku vie kultaiselle Jeesukselle. /This path takes to the golden Jesus.

Mäkeä riittää aina kultaisen Jeesukseen asti. Ristillä on näköalapaikka, josta tosin on juuri nyt aika hintsusti näkymää. Pyörähdämme ympäri ja palaamme hiukan takasin päin, talvilevolla olevan alppitilan luo, kuten kaikki muutkin.

Valo luo uusia sävyjä. /The light brings new colors.
Iloisia vaeltajia. /Happy hikers.

Korona sirottelee ihmiset pieniin rypäleisiin ympäri seutua. Palkit, pöllit ja penkit on kysyttyjä, sillä ylhäällä ei ole minkään sortin palveluja ja matkan varrella vain pari kioskiksi muuntunutta ravintolaa. Omat eväät on päivän sana ja istua voi jos kankku kestää kylmää tai mukaan on tullut otettua alusta.

Takaisin taivallamme samaa tietä takaisin. Ei ole kiirettä, täytyy nauttia, sillä nyt voi jo melkein sanoa, että aurinko paistaa. Sitäpaitsi kotona kasvaa jo krookuksia ja talvi on kylmästä huolimatta kääntymässä kevääksi.

Siis siitä valkoisesta harsosta huolimatta, pienestä hiutaleiden tanssista, jota nytkin, tätä kirjoittaessa, ikkunasta katselen. Onhan se kaunista. Ja minä kai muuttumassa lumitunteilijaksi.

Nyt näyttää hyvältä! /Ok, this is why we came here!
Juuri ennen iltaa. /Just before the evening.

En resumen: Un paseito en la nieve refresca los pulmones y el alma.

Kurzgesagt: Eine Winterwanderung erfrischt die Lungen und die Seele.

Kesän patikat: upea, tylsä ja loco

Kesän patikat: upea, tylsä ja loco

Kävi sitten niin, että ennen oranssinpunaisen ja keltaisen ruskan värittämiä kullanaurinkoisia päiviä lykkäsi talvella. Ne polut, joille olin menossa näinä päivinä ovat kiinni. Alppimajatalot pistivät lapun luukulle: nähdään kesällä.

Nyt sitten mutristelen otsaa ja murisen. Aika monessa kivassa paikassa tuli silti käytyä ja reppu heilahti selkään jo ennen virallisen patikkakauden aloitusta, sillä jos talvi tuli piiru verran liian aikaisin, samoin teki kesä.

Koska ollaan äänestysten luvatussa maassa, pistin perheen laittamaan kesän retket järjestykseen ja etsimään niistä kolme: paras, tylsin ja se loco, ja näistä jälkimmäisistä ei meillä ole ollut puutetta, tuurilla selvitettyjä patikoita tuntuu aina osuvan kohdalle.

Paras: Surettatal, Surettaseen ja Flüeseen

Valitan Zermatt ja Matterhorn – teillä ei ollut asiaa ykkössijalle. Sen sijaan itä-Sveitsi on näköjään kovassa huudossa, varsinkin Sufersin seutu. Hilja tykkäsi eniten Surettatalin retkestä, sillä metsä lupasi mustikkaa, matkalla oli jännitystä, upea kurkistus kalliolta vihertävään järveen ja lopussa mystinen maahisia kuhiseva lammikkoympäristö (ei ole todisteita, mutta vannon, että kohta oli erityinen.) ja sitten se lumoava Suretta-laakso, jota ympäröi lumihuiput ja läpi virtasi raikas joki. Myöhemmin kuulin, että näillä seuduin hiipparoi myös susia. Jaahas.

Surettatal

Aldo taas tykästyi Suretta-järvien alueeseen. Koska pääsi soutelemaan. Ja uimaan. Vuoristossa syntyneelle miehelle vesi on sittenkin tärkeä elementti.

Surettasee

Minä taas kallistuin Flüeseen puoleen. Ei hissejä, ei väkijoukkoja, ei kuppiloita. Vain kiveä, vuoria ja järviä. Tuulta, erämaafiilistä. Maailman ääri. Lähtöpiste viimeinen kylä laaksossa. Mahtavaa.

Flüeseen

Tylsin: Forstseeli

Kun katson kuvia Forstseeliltä Appenzellistä, se näyttää kutsuvalta ja ihanalta, mutta sittenkin. Kaikki olemme yhtä mieltä. Tämä oli tylsähkö patikka. Alkupätkä maaseudun tilojen läpi oli viehkeää, mutta nousu niittyjen poikki kulki sähkölinjojen alla, metsä oli joutavanpäiväistä, resuista ja noh, vain hikistä. Pienellä järvellä vallitsi väenpaljous, joka pakotti eteenpäin, seuraava pätkä oli kapea ja jyrkkä, toisella puolen pyyhki tuuli. Tämä jälkimmäinen osa oli mukavampi, kumpuilevia niittyjä, näkymät Säntisille ja muille Appenzellin vuorille, kukkaniittyjä, lehimiä ja vuohia. Mutta silti. Järven seutu oli pettymys.

Forstseeli

Patikka a lo loco: Surettatal

Hurjin, hulluin tai päättömin, täysin loco, oli myös Hiljan ykköseksi äänestämä Surettatal. Siitä olemme kaikki yksimielisiä. Alkupätkä oli leveää metsätietä, joka pieneni lopulta poluksi ja muuttui ylhäällä puolentoista kengän levyiseksi vuohen kulkureitiksi, jolla olin ongelmissa ja jouduin pitämään aluskasvillisuudesta tiukasti kiinni. Hiljasta se oli mahtavaa ja Aldo keskittyi katsomaan, että kaikki pysyvät polulla. Tämä oli kyllä mahdottomin polun pätkä ikinä, eikä edes kovin pitkä osuus. Mutta sen jälkeen, juuri kun pääsin jo hengähtämään, edessä oli lumivyöryesteet ja merkki maalattu sen runkoon. Polkua ei näkynyt missään. Yläpuolelta ei päässyt kulkemaan, joten roikuimme rakenteissa ja etenimme juuri telineen alapuolelta, kuin apinat konsanaan. Sitten tuli stoppi, eteenpäin ei päässyt niin millään. Oli palattava merkin luo. Pyörin laitteineni ja paperisine ohjeineni hetken – ja löysin seuraavan merkin visusti heinien alle piiloutuneena. Siitä nousi pienenpieni polku ylöspäin, niin ovelasti, ettei kukaan meistä sitä huomannut. Tällä polulla tuli koko kesälle riittävä adrenaliinipiikki. Mutta koko reitti oli yhtä yllätystä, siitä myös pisteet.

Surettatal

En resumen: Votamos por la mejor caminita del verano, pero cada uno tenía su favorita. La de Hilja: Surettatal, de Aldo: Surettaseen, la mia: Flüeseen. La más aburrida: Forstseeli. La más loca: Surettatal. Y tu favorita?

Kurzgesagt: Wir haben über die beste Wanderung des Sommers abgestimmt, aber es gab keine klare Nummer 1. Für Hilja die beste war: Surettatal, fürAldo: Surettaseen, für mich: Flüeseen. Die langweiligste: Forstseeli. Die loca: Surettatal. Und dein Favorit?

%d bloggers like this: