Advertisements

Bernin iltahämärässä

Bernissä astun junasta laiturille, enkä tahdo mahtua ihmismassaan. Joudun virtaan, joka vie kohti ”city”-kylttiä. Uskon sen olevan oikea suunta, sillä vaikka reilun 120 000 asukkaan pääkaupunkia on vaikea mieltää cityksi, termi viitannee keskustaan. Aseman suulla tartun kasvisravintola Tibitsin (tietenkin zürichiläistä alkuperää) ovenkahvaan ja pääsen irti ihmisvyörystä. En taida olla koskaan aiemmin eksynyt Berniin ruuhka-aikaan.

Maistelen porkkana-punajuuri-inkivääri-mehua ja siitä jäävää multaisaa jälkimakua. Ikkunan toisella puolen istuu joukko tuopit edessään, viikon kestäneen talven jälkeen on keväisen leutoa, eikä kukaan näytä viluisalta, edes alkuillan hämärässä. Kasvojen piirteitä valaisevat kynttilälyhdyt.

Vaihdan muutaman sanan vieressä istuvan läppärin ääressä töitä tekevän naisen kanssa. Hämmästelen, kun minua ymmärretään, sillä tunnen olevani ulkomailla. Zürichiläisten kerrotaan olevan niin kaavoihin kangistuneita ja jämähtäneitä omiin korttelikahviloihinsa sekä ravintoloihinsa, että he tuntevat olonsa epämukavaksi joutuessaan vain toiselle puolen kaupunkia. Berniin meno vastaisi siis jotakuinkin lentoa kuuhun. Muistutan itseäni, että olen vain tunnin matkan päässä Zürichistä. Silti ulkona hämmennyn lisää, sillä aseman edustan aukio on muistikuvissani toisessa asennossa. Pitäisi varmaan kaupunkimatkailla useammin, etten zürichiläistyisi tämän enempää.

bern4

Kävelen Sveitsin Suomen ystävien kulttuurivastaavan Carmenin kanssa läpi holvikaarien koristaman kaupungin. Kaarien alla on vieri vieressä kotoisan näköisiä kuppiloita. Kellareiden ovilla näkyy kutsuvasti valoa, on teattereita, ravintoloita, elokuvateatterikin. Keskiaikaisen Antonierkirchen kohdalla Carmen avaa oven. Kirkko luterilainen, mutta kryptan portaissa on kyltti: Venäjän ortodoksien kirkko. Kirkko kirkon sisällä. Yläkerran korkeaan saliin nousee aperon jälkeen viitisenkymmentä ihmistä. Salin seiniä koristavat alkuperäiset, ajan syömät freskot. Tila on juhlava. Kuulen monen monia tarinoita elämistä ja kohtaloista, osa siirtolaisuraa aloittelevilta, osa vuosikymmenten kokemuksella – ja kerron myös omani. Tämä on kirjani, Hausfrau – kotona Sveitsissä, kiertueen viimeinen etappi.

Istuessani junassa matkalla kotiin mietin ihmistä riivaavaa halua matkustaa, kansainvälisiä virtoja maista toisiin, vapaaehtoista lähtemistä ja pakon työntämiä matkalaisia, joilla ei ole päämäärästä tietoa, vain toive turvasta; sopeutumista ja sopeutumattomuutta. Katselen matkaajia ja yritän mutustella aperolta mukaan saamaani, juuri ja juuri suuhuni mahtuvaa salmiakkia ilman, että näyttäisin pallokalalta. Paikallisjunaan Zürichissä nousee paljon työmatkalaisia salkkuineen ja puvuissaan, vaikka kello on jo reilusti yli kymmenen. Ehkä he ovat toimiston sijaan istuneet iltaa drinkillä. Kasvojen väsyneet uurteet kertovat toista. Ajatukseni harhailevat seuraavan illan ohjelmaan ja tajuan, että edellisellä viikolla tapasin koulun ruoanlaittoprojektissa Carmenin, joka on St Gallenista kotoisin, tänään berniläisen Carmenin ja jottei kaksi kolmannetta, huomenna menisin katsomaan yli sata vuotta vanhaa mykkäelokuvaa orkesterin säestyksellä – Carmen sekin, mutta espanjalainen.

carmen2

Advertisements

Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.

 

Glamourin lumoama kotinoita

housewitch

Katie Schickel: Housewitch, julk. Tom Doherty Associates, 2015, romaani, 352 sivua

Yöpöytäni Pisan torni levisi. Alimpana pari paksua teosta, molemmat liittyvät runoilija L. Onervaan. Seuraavana on kolme dekkaria ja pölyyntyneitä Tages-Anzeigerin lauantailiitteitä ja Aku Ankkoja, joista osa sortui lattialle, Hesarin lehtileikenipun kera. Samoin päällimmäisin kirja, Katie Schickelin Housewitch, joka tuli juuri luettua loppuun.

Sain kirjan lahjaksi; se vaikutti kuulemma sopivalta Hausfraun (Hausfrau, kotona Sveitsissä, Atena 2015) kirjoittajalle. Kannessa on kirkkaita värejä, essu ja musta kissa. Kyllä, kiinnostuin välittömästi. Jo lapsena fanitin Noita Nokinenää ja piirtelin pääsiäisnoitia. Arki oli aina vain arkea, maailma loitsujen kera taas paljon hauskempi. Opettaja luki koulussa Ystäväni noitatyttöä (E. L. Konigsburg) ja me esiteinit sovelsimme – huom. emme leikkineet – sitä omaan elämäämme. Sovimme treffit kirjastoon ja ystäväni tuli kori täynnä lämmintä pullaa. Jätimme kirjojen väliin pieniin paperinpaloihin kirjoitettuja salaisia viestejä.

Ystäväni Noitatytön jälkeen löysin Diana Wynne Jonesin kirjat ja myöhemmin, jo aikuisena, Roald Dahlin ja lopulta Harry Potterit. Opiskellessa luin scifiä ja fantasiakirjallisuutta puolittain pakotettuna ja haukotellen, mutta Latinalaisen Amerikan maagiseen realismiin hurahdin vuosikausiksi ja ihmettelin niitä, jotka jaksoivat lukea harmaata ja realistista kotimaista kirjallisuutta.

Tällä taustalla oli siis hyvä avata Hauswitch, joka alkuoletuksen mukaan olisi hauska ja yhdistäisi näppärän ironisesti nykynaisen elämän ja noituuden. Kirjan päähenkilö on Allison Darling, joka tuntee olevansa ulkopuolinen luomulatteja juovien ja sadan dollarin joogahousuja käyttävien äitien joukossa. Porukka on nimeltään Glamour Girls ja kuten arvata saattaa, elämä suosii naisia: bisnekset tuottavat, parisuhteet kukoistavat ja kasvot hehkuvat rypytöntä kauneutta. Glamourtytöt ottavat yllättäin Allisonin joukkoihinsa, eikä hän voi uskoa omaa tuuriaan. Hän on aina halunnut olla pidetty ja nyt yhtäkkiä glamourin keskipisteessä.

Ihan pelkästä tuurista ei lopulta ole kyse, eikä glamourkaan ole pelkkää kiiltoa. Allison tajuaa olevansa noita noitien keskellä. Hänen roolinsa nousee tärkeäksi kaupungin tulevaisuuden kannalta ja hän joutuu perehtymään omaan menneisyyteensä ja noituuteen perheensä ja asuinympäristönsä pelastamiseksi.

Aikuisten saduksi kirja on viihdyttävä ja vie mukanaan, mutta takaumien painostava tunnelma lupasi enemmän. Osa vakuuttavuudesta katoaa aina siirryttäessä nykyhetkeen. Myös arjen maagiset elementit ovat paikoittain huteria. Noidat ja luudat yhdistetään perinteisesti toisiinsa, mutta lentäminen itsestäänselvyytenä lässähdyttää osan kirjan oman fiktiivisen todellisuuden uskottavuudesta.

Lastenkirjoja maagisella otteella:

Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä; Roald Dahl: Jaakko ja suklaatehdas, Matilda, Taikasormi; Elizabeth George Spence: Rastaslammen noita; Leonie Kooiker: Taikakivi; Annikki Setälä: Pikkunoita, E. L. Konigsburg: Ystäväni noitatyttö

Yöpöydän kirjat:

Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe, L. Onervasta ja Eino Leinosta; Anna Kortelainen: Naisen tie, L. Onervan kapina; Ian Rankin: Knots & Crosses; Donna Leon: The Jewels of Paradise; Sue Grafton: X

En resúmen: En el libro de Katie Schickel, Housewitch, las brujas usan los zapatos de Louboutin y mágia contra las arrugas.

Kurz gesagt: Man darf auch für die Erwachsene über die Hexen schreiben, aber die Frage ist, funktioniert es?

%d bloggers like this: