Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.