Aerodynaamisessa sukkulassa on kaikki kohdallaan, matkantekoa ja kuvia Sveitsin Alpeilta voi seurata ruudulta, istuimet ovat mukavat, on siistiä, tilaakin reilusti, paikkanumeroiden varaukset näkyvät digitaalisesti. Mutta palelee. “Eikö lämpötilalle voi siis oikeasti tehdä joitain, minä jo tärisen!” vaahtoaa pöydän toisella puolen istunut mies, määränpäänään Rooma. Konnari saa aikaan pari astetta lämpöä, sen jälkeen kylmä puhaltaa taas paljaisiin kinttuihin. Me kaikki olemme pukeutuneet lämpöön.

Milanolaista liikennettä. Ratikat vaikuttavat museovempeleiltä.

Milano on kuten ennenkin, luulen. Siis silloin kauan sitten, jolloin rullasin usein näitä katuja rattaiden kera ja lapsestani tuli kädenkäänteessä spagetinpalvoja. Käymme esittelemässä nykyiselle teinille leikkipuiston, siellä junan, tutut kadut. Häivähdyksen lailla hän muistaa spagettilautasen ison kirkon katveessa. Mutta Milano ei sittenkään ole kuten ennen. Meitä varoitetaan kahdesti, pyytämättä, lorvehtimasta aseman läheisyydessä. “Todella vaarallista,” sanotaan vakavasti.

Rauhankaari on iso. Puhuri pisti kääntämään sille selän hyvin nopeasti.

Olemme paossa Zürichin sadepäiviä, jotka muuttivat vaellussuunnitelmat yhden yön kaupunkilomailuksi. Milanon yllä roikkuvat tummaakin massiivisemmat vesipatjat, mutta kuulemme niiden tyhjentyneen vasta lähtömme jälkeen.

Kurkistamme Castello Sforzescon vallihautaan, ei ole vettä, vaan laskujen mukaan kolmisenkymmentä kissaa. Arco della Pace puistoalueen päässä vaikuttaa nimensä vastaisesti uhkaavalta. Kävelemme ripeästi takaisin päin, sillä hiekkatie nousee ilmaan tornadon lailla. Hampaissa narskuu. Epäilemme Zeuksen olevan huonolla tuulella ja räväyttävän ukkosella.

Tavailin Il Gazzettinoa.

Tykkään näistä pienistä leivonnaisista ja kahvista.

Mutta söin kuitenkin tämän. Pikkuruinen hiukopala ja taas jaksoi.

Retkestä tulee kulinaarisesti laiha. Kaikilla kolmella on oma mielikuvansa parhaasta italialaisesta ateriasta, yhdellä mielessä kaikenkattava pastavalikoima, toisella merenelävät, kolmannella spagetti aglio, olio e peperoncino. Mikään näistä ei toteudu.

Naviglin aluella on kaunista. Valitsemme ravintolan umpimähkää, emmekä mene sinne, jonka tarjoomukset tiedän maukkaiksi, mutta jossa kerran sain vain puolet tilatuista annoksista. Vieressämme ja takana istuukin suomalaisia, toiselle puolen tulee sveitsiläisiä. Ruoka on pettymys. Jälleen yritämme muistaa niiden entisten suosikkiravintoloiden nimiä tai ainakin sijaintia; mikään kello ei kilkata.

Tämä nuori nainen ei selvästikään ole pulujen ystävä, sen verran oli inhoa kavahduksessa, kun siipityyppi tuli liian lähelle.

Turistikerääntymä Duomon edustalla. Yhtäältä kirkkoon, toisaalta ostoksille.

Hirveä surppu. Kaikki haluaa kuvia itsestään Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Ja jätskiä.

Toisella aterialla kävelykadun varrella pudotan paidalleni – tapani mukaan – jotain punaista. Ravintolan isäntä kiiruhtaa paikalle spray-pullon kera. Pantomiimilla hän näyttää kuinka läikästä päästään eroon, eikä selvästikään ensimmäistä kertaa.  “Älä koske siihen vielä”. “Anna kuivaa.” “Ei servetillä”. Saan harjan, jolla huiskautan läiskän pölynä ilmaan. Olen vaikuttunut palvelualttiudesta, joka sisältää ensiavun asiakkaan turhamaiseen tuskaan astella kotiin paita likaisena.

Naviglin kanavalla värit olivat kuin renessanssimaalauksesta suoraan.

Täällä ei laineet lyö.

Kävelemme jalat tunnottomiksi. Elokuu ei sittenkään ole huono aika mennä Milanoon. Kaduilla on rauhallisempaa ja entistä useampi ravintola pitää ovensa lomaakuukautenakin auki.

Ne joilla ei ole maalauksia, on kasveja.

Massiivisia ja koristeellisia rakennuksia, jotka näin sveitsiläisnäkökulmasta kaipaisivat pientä puleerausta. Ensihätään vaikkapa vain pesua.

Omalla kylällä ihmettelemme kuinka kaikki on muuttunut, kasvit kasvaneet, paikat näyttävät jotenkin erilaisilta ja onpa kiva taas tulla pitkästä aikaa kotiin. Käsittämätöntä, että lähdimme matkaan vasta eilen.

En resumen: Sólo una noche en Milano – y parece como si hubieramos estado en unas vacaciones de semanas.

Kurzgesagt: Nur eine Nacht in Milano – und man hat das Gefühl, es waren Wochen, dass wir in Italien verbrachten.