Mähnä säkä – nilkka rikki

Ääh, niin se on. Oli hyvä, että on tullut kirmailtua pitkin haastavia vuorenrinteitä ihan tyydyttävän paljon, sillä nyt kun tiedän tilanteen, en ehkä uskaltaisi varata koipeeni sataprosenttisesti ja jutella itselleni siihen malliin, että juu, kyllä tämä tästä hoituu, nojaan oikeaan jalkaan, siirrän vasemman, enkä yhtään vierähdä rotkoon, vaan varman sirosti ja sitkeästi, kuten kunnon vuoristolainen, astelen alaspäin/ylöspäin, mihin vain.

Viime lokakuussa lenkillä rusahtanut nilkka on kuvattu kolmannen kerran, tällä kertaa (taas) röntgenissä, sitten niveleen ruutattiin varjoainetta ja rouva kiikutettiin pyörätuolissa CT-kuvaukseen. Saksalainen lääkäri, jollainen osuu Sveitsissä usein kohdalle, oli täysin räpyttelemättä todella pitkiä ja kiharia ripisään ja totesi, että kintun turvotus johtuu tuen puutteesta. ”Tässä kohtaa pitäisi näkyä mustana nivelside. Teillä se on harmaa eli yhtä ja pelkkää arpikudosta.” Jalka roikkuu siis käytännössä sääriluusta irti yhtä irtonaisena kuin Uncle Bensin riisi. Tai no, melkein.

reikalenkkarit

Kesäkengät eli cabrio-lenkkarit. Tuuletus pelaa.

5 vuodessa ja sitä myöten hajoaa rustoa ja koipi saattaa kihnuttaa myös luuta hajalle. Se on huono. Parempi olisi kiinnittää jalkaterä uudella siteellä. Fysioterapeutti pisti heti seuraavana päivänä armotta hyppimään portaita ja oli sitä mieltä, että moni elää ilman tuotakin sidettä ja hyvin porskuttaa. Asiaa funtsitaan myöhemmin Frau Dr. Urheilulääkärin kera.

Olen venyttänyt uusien lenkkareiden ostoa jo niin kauan, että vasemmassa kengässä on viisi reikää, odottaen vihreää valoa lenkkeilylle ja tervettä nilkkaa. Lenkkarikaupassa juoksijat pistetään nimittäin ulos testaamaan kenkiä, enkä tähän mennessä ole saanut ottaa ainuttakaan juoksuaskelta. Nyt lupa on. Huojuvasta ja horjuvasta nilkkatilanteesta huolimatta. Kai ne odottaa, että nilkka rusahtaa kunnolla ja paikattavaa riittää enemmänkin. Joten hier we go, uutta lenkkaria kehiin ja eikun metsään.

En resumen: Una chanchada; mi tobillo está en total tan suelto, como el arroz de Uncle Bens. O casi. Después del accidente en Octubre, lo revisaron ahora con un CT-Scan y resulta que uno de los ligamentos del lado, ya no existe. Por dicha, he caminado últimamente bastante en las cuestas exigentes; ahora no podría convencerme a confiar en el tobillo en un caminito en el precipicio. Y lo que necesito, es un nuevo ligamento. Y tal vez unos tennis para correr.

 

Kurzgesagt: Gut, dass die Wanderungen am Hang, Berg ab auf dem schmalen Wegen vorbei sind, weil jetzt könnte ich nicht zu meinem Sprunggelenk sagen: „So, du schafft es, weiter so, es geht super!“ Oder könnte, aber würde es nicht glauben. CT-Scan zeigt , dass ein Band, der den Fuss zu dem Gelenk festhalten sollte, nicht mehr existiert. Vielleicht brauche ich ein neues. Und dazu neue Laufschuhe.

 

Mirón syytä kaikki!

Läheisen gallerian taidevarkaus oli elokuvallista sorttia; siihen sisältyi pakoauto, joka löytyi myöhemmin hylättynä ja katon väliin piilotettuja tauluja, taiteen suurnimiä. Tästä on jo vuosia, enkä millään muista kenen töistä oli kyse. Césanne? Matisse? – Sitten nyrjähtää ja rusahtaa. Paluu menneeltä rikospaikalta tähän hetkeen tapahtuu välittömästi; olen lenkillä lehtien kartoittamalla joen partaalla ja nilkka tulessa.

Voisin tietenkin syyttää Zürichin kaupunkia huonosta metsätien kunnossapidosta. Tai huonoja lenkkareita. Kenties huteraa nilkkaa. Mutta ei, väitän, että jos Miró ei olisi saapunut kaupunkiin, tämäkin venähdys olisi vältetty. Olisin pitänyt katseeni polulla, enkä eksynyt ajatuksiini. Samoihin aikoihin Mirón kanssa tulivat nimittäin pimeät illat ja poliisin varoitukset hämärää hyväkseen käyttävistä varkaista – ja viime vuosien kiehtovimmat taidevarkaudet alkoivat pyöriä mielessäni.

maailma kansi

Asuntomurroissa käyvät kaupaksi korut, käteinen ja arvotaulut. Katson kiintymyksellä irtokehyksissä olevaa Maailma-lehden toukokuun kansikuvaa vuodelta 1924. Ostin lehden divarista Tampereelta parikymmentä vuotta sitten. Voro tuskin alkaisi sahata ikkunoiden kaltereita saadakseen tämän käsiinsä.

Kävin kyläilemässä pienessä kerrostaloasunnossa, jossa oli pyykkikasoja silityslaudalla ja sohvalla, leluja siellä täällä, ahdasta ja ruokana mikropizzaa, mutta seinällä Matissen maalaus. Huomasin taulun heti, en vain uskonut sen olevan aito, vaan kenties toisinnos tai julisteversio. Toisella kertaa tuttava juoksi avaaman oven ja palasi tohkeissaan läppärinsä luo: ”Aivan mieletöntä, taidehuutokaupoista saa ihan mahtavat kiksit!” hän selitti posket punaisina. Teoksen saaminen ei kuulemma ole tärkeintä, vaan jo pelkkä huutaminen nostaa adrenaliinitasoja ja ylläpitää jännitystä. Matissen päätymisestä seinälle ei tullut puhetta.

En tiedä kuinka paljon tällä seudulla harrastetaan taidehuutokauppoja, mutta ainakin taiteeseen investoidaan. Iltaisin sytytetyt valot paljastavat varsinkin nykytaloissa, joissa saattaa kolmekin seinää olla lasia, sisustuksen lisäksi myös taideaarteet. Kadulle näkyvät veistokset ja maalaukset. Kuten siinäkin talossa, jonka käytävän seinällä on jotain Mirón tyyliin vivahtavaa. Kuljin iltaisin ohi vuosikausia, vasta nyt tajusin, että mistään veljenpojan tuotannosta tuskin on kyse. Taululla on oma valaisin.

Sen sijaan, että bongailisin taidetta vain vieraiden kotien seinillä ja iltaisin kadulta käsin, päätin lähteä taidemuseoon. Nilkutin tukineni Kunsthausiin, Mirón valtavalta seinämaalaukselta toiselle. Taidehistorioitsijoilla on taatusti toisenlainen näkemys näyttelystä, mutta estetiikan kurssin käyneenä ja kokeneena katukyylänä totean, että suurin osa teoksista on jo pelkästään väreiltään ilahduttavaa ja muotokieleltään kuplivan elähdyttävää taidetta. Ei epäilystäkään, etteikö nilkkakin tuntuisi museokäynnin jälkeen piirun verran notkeammalta. Annan Mirólle anteeksi.

En resúmen: el arte lo cura todo. Si no es la causa de la molestia.

Kurz gesagt: Miró und ich, wir beide sind auf den Strassen von Zürich gelaufen.

%d bloggers like this: