Sisällä +15, siihen on tultu. Ihan vapaaehtoisesti, kylläkin, mutta silti vahingossa. Patterit on pienellä lämmityskulujen takia ja ne jää jumiin, jos termostaattiin ei vähään aikaan koske. Ja sitten tarvitaan villasukat, pari villapaitaa ja tietokoneen ääressä istun toukkana peittoon kääriytyneenä.
Ulos lähtiessä poistan kerroksia, lenkille tarvitaan vain ne normaalit. Pari pakkasastetta ei päätä huimaa, mutta luonto alkaa kangistua.
Virtaavaa vettä on joka reitin varrella; sivuille on kangistunut vihreitä lehtiä jääkerroksen alle, joesta pistävistä oksista roikkuu talttamaisia jääpuikkoja ja putoukset, ne ovat suuria pakkasen taideteoksia. Sahalaitapuikot rivissä rinteessä, ryhmyläiset sammakonkutua imitoiva jääpallermatto tyynemmässä suvannossa, suihkeen ja roiskeen keskellä muhruista jääseinämää.
Ja se pieni läpinäkyvä jääpallo, kupla, joka oli jäätynyt oksan ympärille, pinnalla pieniä lumihiutaleita! Sattuman tuottama koriste-esine.
Kirsikka, joka jo ehti innostuia kukkimaan on hieman huonovointinen. Nuput ovat valmiina odottelemassa seuraavaa lämpöaaltoa; tuleekohan tähän tänä vuonna lainkaan satoa?
En resumen: La naturaleza se está congelando, pero yo no.
Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.
Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.
Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.
Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.
Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.
Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.
Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.
Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.
Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.
Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.
Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.
Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa. The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day. Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä. Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich. Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli. The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia. The wall is a perfect place to look at the view.Alpithan ne siellä! The Alps, indeed!Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi. When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.Witikonin uutta ja vanhaa asutusta. New and old settlement in Witikon.Turvallisesti kotikukkulalla. Back on the hometown hill.
En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.
Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.
Ääh, niin se on. Oli hyvä, että on tullut kirmailtua pitkin haastavia vuorenrinteitä ihan tyydyttävän paljon, sillä nyt kun tiedän tilanteen, en ehkä uskaltaisi varata koipeeni sataprosenttisesti ja jutella itselleni siihen malliin, että juu, kyllä tämä tästä hoituu, nojaan oikeaan jalkaan, siirrän vasemman, enkä yhtään vierähdä rotkoon, vaan varman sirosti ja sitkeästi, kuten kunnon vuoristolainen, astelen alaspäin/ylöspäin, mihin vain.
Viime lokakuussa lenkillä rusahtanut nilkka on kuvattu kolmannen kerran, tällä kertaa (taas) röntgenissä, sitten niveleen ruutattiin varjoainetta ja rouva kiikutettiin pyörätuolissa CT-kuvaukseen. Saksalainen lääkäri, jollainen osuu Sveitsissä usein kohdalle, oli täysin räpyttelemättä todella pitkiä ja kiharia ripisään ja totesi, että kintun turvotus johtuu tuen puutteesta. ”Tässä kohtaa pitäisi näkyä mustana nivelside. Teillä se on harmaa eli yhtä ja pelkkää arpikudosta.” Jalka roikkuu siis käytännössä sääriluusta irti yhtä irtonaisena kuin Uncle Bensin riisi. Tai no, melkein.
Kesäkengät eli cabrio-lenkkarit. Tuuletus pelaa.
5 vuodessa ja sitä myöten hajoaa rustoa ja koipi saattaa kihnuttaa myös luuta hajalle. Se on huono. Parempi olisi kiinnittää jalkaterä uudella siteellä. Fysioterapeutti pisti heti seuraavana päivänä armotta hyppimään portaita ja oli sitä mieltä, että moni elää ilman tuotakin sidettä ja hyvin porskuttaa. Asiaa funtsitaan myöhemmin Frau Dr. Urheilulääkärin kera.
Olen venyttänyt uusien lenkkareiden ostoa jo niin kauan, että vasemmassa kengässä on viisi reikää, odottaen vihreää valoa lenkkeilylle ja tervettä nilkkaa. Lenkkarikaupassa juoksijat pistetään nimittäin ulos testaamaan kenkiä, enkä tähän mennessä ole saanut ottaa ainuttakaan juoksuaskelta. Nyt lupa on. Huojuvasta ja horjuvasta nilkkatilanteesta huolimatta. Kai ne odottaa, että nilkka rusahtaa kunnolla ja paikattavaa riittää enemmänkin. Joten hier we go, uutta lenkkaria kehiin ja eikun metsään.
En resumen: Una chanchada; mi tobillo está en total tan suelto, como el arroz de Uncle Bens. O casi. Después del accidente en Octubre, lo revisaron ahora con un CT-Scan y resulta que uno de los ligamentos del lado, ya no existe. Por dicha, he caminado últimamente bastante en las cuestas exigentes; ahora no podría convencerme a confiar en el tobillo en un caminito en el precipicio. Y lo que necesito, es un nuevo ligamento. Y tal vez unos tennis para correr.
Kurzgesagt: Gut, dass die Wanderungen am Hang, Berg ab auf dem schmalen Wegen vorbei sind, weil jetzt könnte ich nicht zu meinem Sprunggelenk sagen: „So, du schafft es, weiter so, es geht super!“ Oder könnte, aber würde es nicht glauben. CT-Scan zeigt , dass ein Band, der den Fuss zu dem Gelenk festhalten sollte, nicht mehr existiert. Vielleicht brauche ich ein neues. Und dazu neue Laufschuhe.
Pala Suklaata 