Yritin miettiä pääni puhki sveitsiläistä patikkaidolia itselleni, mutta ei löydy. On romaaneja, jotka sijoittuvat vuoristoon, henkilöitä, jotka tekevät matkaa, mutta Alppien ykkönen taitaa olla aina vain Heidi. Eikä Heidistä tai isoisästä ole kuitenkaan tähän rooliin, jota haen. Ja jonka ylivoimainen ykkönen on tietenkin Nuuskamuikkunen.

Tein pienen vertailun, olenko jo nuuskamuikkusasteella vai toisen sortin vaeltelija. Tove Janssonin Kevätlaulu oli lähinnä mielessäni, se, kun Nuuskamuikkunen on ollut pitkään reissussa, vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja huhtikuun loppupuolella pohjoisessa, missä varjonpuoleisella rinteillä on vielä lumiläikkiä.

Kulkeminen on kevyttä, reppu melkein tyhjä, eikä huolta mistään. Nuuskamuikkunen on tyytyväinen itseensä, ilmaan ja metsään. Huomisesta ei ole huolta, eikä eilisestäkään ja hän keskittyy hetkeen.

Nuuskamuikkunen tapaa otuksen, joka on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Vaikkakin pieni, se ärsyttää, tunnelma on pilalla ja kevätlaulun virittely pilalla.

Sveitsiläinen patikkakirjallisuus on käytännönläheistä ja ohjepitoista. Nuuskamuikkusen tarina taas täyttä pohdintaa elämästä, ystävyydestä, hetkestä ja perusasioista. Molemmissa pointtinsa; edellistä käytän vinkkimielessä, jälkimmäisestä löydän itseni. Vai löydänkö?

• Nuuskamuikkunen: vaeltaa yksin.
• Minä: Kotiseudulla kyllä. Ymmärrän tarpeen ja nautin metsässä yksin liikkumisesta, jota tarvitsen silloin tällöin setviäkseni ajatusmyttyä. Vuorella patikoiden ehdottomasti seurassa.

• Nuuskamuikkunen: Keskittyy hetkeen.
• Minä: Mitä vaativampi maasto, sitä tärkeämpää. Yleensä kyllä, koska on pakko miettiä mihin mennään ja ihailla ympäristöä, etsiä hienoja juttuja, alppikukkia, jokia, vuoria, murmeleita, laaksoja, vuoristomökkejä, vuoristoheppuja.

• Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vapaana taivaanlintuna sinne, minne mieli ja hetki vie.
• Minä: En todellakaan. Lähtökohta ja loppupiste aina tiedossa. Variaatiomahdollisuuksia on kyllä, jos vaikka reitti on poikki tai iskee väsy.

• Nuuskamuikkunen: Vaeltaa yhtä soittoa ties kuinka kauan, viikosta toiseen.
• Minä: Puuttuu se teltta. Ja evästä pitäisi jossain vaiheessa saada lisää. Yön yli -reissut on kyllä pläänätty, mutta toteutus vielä hakusessa. Vaatii varustusta, johon en ihan ole valmis satsaamaan. Myös vuoristomökki houkuttelee.

• Nuuskamuikkunen: Ärtyy kontaktinottajista.
• Minä: Tykkään siitä, että vaihdetaan sana jos toinenkin, mutta pitkään en jaksa jäädä rupattelemaan. Varmaankin molemminpuolista, pitäisi jatkaa eteenpäin. Nämä mikrokohtaamiset ovat monesti kullanarvoisia anekdootteja.

• Nuuskamuikkunen: Ei kestä rupattelua matkallakaan.
• Minä: Toisinaan juttelen, toisinaan en. Mitä jyrkempi reitti, sitä enemmän se alkaa olla tyyliin ”Ai kauhee, nyt ei keuhkot enää pysty!” tai ”Pidetäänkö juomatauko.” Mutta tasaisemmalla jutellaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä. Tai huipun ja laakson.

• Nuuskamuikkunen: Jos pitää kertoa retkistä, lörpöttelee kaiken säpäleiksi. Kuulee vain oman kertomuksensa, kun yrittää muistella minkälaista oli.
• Minä: Tietenkin kerron retkistä! Ja kaikilla mahdollisilla kanavilla. Se vain vahvistaa muistikuvaa ja saa ehkä muitakin kiinnostumaan paikoista, joista eivät muuten tietäisi. Huomaan myös itse asioita, joihin en välttämättä olisi kiinnittänyt huomiota matkalla.

• Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vaeltamisen vuoksi.
• Minä: Kyllä. Klisee pitää paikkansa, tärkeintä on matka tai tässä tapauksessa retki. Rakastan myös lähtöä; monesti hektinen, mutta heti kotiportin ulkopuolella on mahtava fiilis, uuden alku.

En resumen: Snufkin es el personaje de Tove Jansson, el del sombrero verde, quien anda por el mundo caminando, por los bosques, en las riveras y disfruta estár sólo. Soy yo cómo el? Un poco sí. Estoy de acuerdo, que lo más importante es el camino y hay que fijarse en el momento. Clisches, pero tienen su parte de la verdad.

Kurzgesagt: Schnupferich ist ein Figur von Tove Jansson, der mit dem grünen Hut, der gerne allein in den Wäldern, an den Flüssen wandert. Bin ich wie er? Ein bisschen schon. Bin einverstanden, dass das wichtigste ist der Weg und man sollte auf dem Moment konzentrieren. Klischees, aber so wahr.