Vastaan heti kysymykseeni: ei. Surettatalissa hymyilytti ja kovasti. Ja huokailutti koko paikan ihanuus. Kuin satukirjasta konsanaan.

Mutta ennen kuin päästiin vuoristolaaksoon asti, oli taitettava taivalta, pidettävä taukoa ja halailtava aluskasvillisuutta, sillä reuna veti puoleensa. Siksi maa-ainesta kertyi matkalta peukalon kynsien alle aika lailla. En luottanut pelkkään puskaan, vaan junttasin peukalot rinteen pintakerrokseen niin syvälle kuin pystyin. Turvatapiksi.

Oltiin siis retkellä, Sufersin kylästä ylöspäin, jolla en tarkoita pohjoista, vaan rinnettä ylös. Vihertävän patojärven ympäristö, missä kylä sijaitsee, itä-Sveitsissä, St. Bernardinon solaa kohti matkattaessa aivan Italian rajan tuntumassa, oli jotensakin hämmentävää. Luonto oli isoa, sivilisaatio periaatteessa pientä, toisaalta valtavaa. Kylän vaatimattomuus jäi teiden ja rakennustöiden varjoon, pato oli järjetön mahtavuudessaan. Ja toiseen suuntaan katsottaessa tästä kaikesta ei tarvinnut tietää mitään. Me poistuimme metsätietä ylös ja näimme vain mustikkamättäitä, kirkkaanvihreinä ja kukkivina.

• 

• 

Reitti ei selvästikään ollut mikään turistikohde. Kylässä oli paikkaa parin vieraan kulkuneuvolle ja polulla tyhjää. Järven reunustalla kalastettiin ja hlapsiperheet paistoivat makkaraa. Ylempänä tapasimme alussa kaksi seuruetta, teiden haarauduttua ja vieläkin ylempänä enää yhden ja Surettatalissa vain lehmille ja lampaille paikkoja valmistelevia tyyppejä. Olimme niin ajoissa, ettei edes karjan kesäloma alpilla ollut alkanut.

Olimme myös viikkoa ennen varsinaisen patikkakauden alkua. Talvi oli hento, siksi uskaltauduimme. Etsin tarkoituksella paikan jossa olisi vähän porukkaa, tiedätte miksi. Perhe halusi metsään, sitäkin löytyi. Vuoristovaellusmerkkejä oli maalailtu uudelleen, se kertoi valmistautumisesta kauteen. Juuri siellä missä sitä olisi kaivattu, suuntamerkki oli yhä hetteikön peittämä ja haalistunut.

Alkumatka oli vähitellen kohoavaa metsätietä, joka muuttui kapeammaksi metsäpoluksi ja lopulta kinttupoluksi, josta koitti epämääräinen alppikauriin mentävä reitti. Menimme karhunkävelyä, nojauduimme reunan vastaiseen heinikkoon, tarrasimme sen minkä kykenimme varvukkoon. Edellisenä päivänä oli satanut ja parhaimmillaan puolentoista kengän levyinen polku ei sallinut huonoa askelta.

Saatoin jopa sanoa, että lähdetäänkö takaisin. Pyörsin välittömästi sanani, sillä alaspäin olisi ollut vielä vaikeampi mennä. Puhisten ja keskittyen pääsimme ensimmäiselle lumivyöryesteelle, metalliselle ja vakaalle kehikolle. Istahdettiin hetkeksi lepuuttamaan väsyneitä lihaksia ja pohdittiin jatkoa. Siinä kohtaa näytti siltä, että olisi mentävä telineen alta, mutta heinäinen höttö oli onneton astua. Roikuimme metallissa ja kiitin salitreeniä, tässä kestäisin, vaikka jalat lähtisivät alta.

Telineen toisessa päässä polkua ei enää ollut. Roikkuen ja varovaisesti palasimme telineen yläpuolelle. Tutkin Suunnon näyttämää reittiä ja katselin taaksepäin, löysin viitan kätköistä, toisen ylempää. Olimme harhautuneet alas, kun piti lähteä ylös.

Patikkareitin ohjeissa kehuttiin matkan monipuolisuutta. Kyllä, sitä se oli. Järveä, lukemattomia puroja, jokia, haastetta, leveää polkua, kipuamista, laaksoa, alppia, lunta. Kaikki muu ohjeissa olikin pielessä. Kartalla reitti kehotettiin kulkemaan vastapäivään, ohjeistuksessa myötäpäivään. Alku oli suunnasta riippumatta outo, mainittua siltaa ei ole olemassakaan.

Lounaspaussi tuli pidettyä hyvissä ajoin, olimme voimissamme haasteellisella pätkällä. Kahville oli pysähdyttävä vähän ennen alppilaaksoon saapumista. Vaikeampi pätkä vaati veronsa. Onneksi oli naapurin tekemiä pipareita ja termoksessa sumppia.

Matkalla on myös näköalapaikka, jonne kannattaa kavuta. Ross Chopf, hevosen pää, on kallio kuusien keskellä, jolta avautuu näkymä patojärvelle ja Sufersia reunustaville vuorille. Tähän asti reitti Sufersin eteläpuolelta lähtien on helppokulkuinen ja syykin selvisi viittakyltistä. Zürichin kaupunki on sponsoroinut patikkapolkujen kunnostusta. Tuli mieleen, että voisivat ehkä pistää muutamat frangit lapiotyöhön tästä eteenkin päin, jotta kaupunkilaiset eivät lipsahtaisi polulta. Syy, miksi Zürich on laittanut varojaan tänne kaukaiselle vuorelle, kimmeltelee alapuolella. Ilmeisesti kaupungin energialaitos saa täältä vesivoimaa.

Suunnon kanssa oli tällä kertaa vähän taas säätämistä. Kellon heikkous on sen akku. Patikka olisi ohjeiden mukaan pitänyt selättää reilussa neljässä tunnissa, mutta kuvaus-, ruoka- ja muine pausseineen meillä meni seitsemän tuntia, varsinaiseen liikkeelläoloon ehkä kuusi. Yleensä on pysytty viittojen ja muiden ohjeiden antamissa ajoissa, joskus oltu nopeampia. Ehkä tämäkin reitti on joskus ollut sellaisessa kunnossa, että sen pystyy reippaasti kävelemään.

Suunnon akku siis tyhjeni puolessa välissä. Vara-akku oli onneksi matkassa, sillä epämääräisyystekijöitä oli tällä reissulla niin paljon, että kaipasin Suunnon reititystä. Ilman sitä tuskin olisimme päätyneet Surettataliin, vaan olisimme pyyhkäisseet kylttejä seuraamalla jo aiemmin kohti Sufersia.

Kivikkoisen taipaleen jälkeen tuli ensimmäinen satukirjahetki. Roikkuvien kuusenoksien alla väikkyi pieni järvi tai lampi, tiedä häntä. Pintaa peitti siitepöly, rantaa reunusti roina, varmaankin sulavan lumen mukana valunutta metsää. Lunta oli läikkinä sivuilla ja valo oli ihmeellinen. Jos jossain, täällä asuisi maahisia.

Tästä eteenpäin taival oli jälleen mukavaa, kivistä mutta kuitenkin tavallista metsäpolkua. Nousimme pimeähköön metsään, ohitimme avoimen portin. Edessä oli aurinkoinen niitty, keltaisia kukkia auringossa, taustalla huumaavan valkoisena hohtava vuori. Kuusiverhon jälkeen näimme laakson koko komeudessaan. Rinteillä elää vuorikauriita, niittyjä laiduntaa kesällä karja. Purossa ui nuijapäitä ja käki kukkui äänen kaikuen seinämästä toiseen. Tiesin laaksosta, mutten osannut odottaa mitään tällaista. Surettabach virtasi voimakkaana ja ylitimme sillan. Tämä oli kääntöpiste.

Kello oli jo paljon, mutta onneksi valoisaa riittää iltayhdeksään. Vuorilla tulee aikaisemmin kylmä, kun aurinko katoaa rinteen taa. Alaspäin kuljimme hämäävästi Schwarzwaldin läpi. Luulin, että se sijaitsee vai eteläisessä Saksassa. Mutta ei, tämäkin oli mustaa metsää ja ansaitusti.

Palasimme järven padon yli ja hetken luulin että joutuisimme kiertämään järven pidemmän kautta. Suunto vei meidät kuitenkin rakennustyömaalle, pätkän tietä, mutta niin näyttivät patikkakyltitkin.

Kirkon kello näytti seitsemää ja Sufersin kylä alkoi juuri jäädä varjoon. Olimme perillä.

Sufers-Ross Chopf-Surettatal-Schwarzwaldchopf-Sufers, 12,5 km, 6 h

En resumen: un paseo más, a Surettatal, cerca de la frontera de Italia. Este tenía de todo: calle de bosque, caminito, senderito, peligro a la par del gindo, nos perdimos, encontrámos un laguito, un montón de plantas de arándano, y como el clímax del día, un valle alpino con un rio y montaña de nieve. Y lo mejor: no nos topámos con casi nadie.

Kurzgesagt: Eine Wanderung nach Surettatal hatte ein bisschen mehr Überraschungen als gewünscht, z.B. ein Teil des Pfades, wo es fast keinen Platz für beide Füssen gab und der Hang, der zu nah und zu steil war. Aber es gab auch Bilderbuch Momente. Nach dem dunklen Wald war Surettatal etwas wunderschönes. Schneeberg im Hintergrund, grüne Wiese mit Blumen, kristalklares Wasser im Bach. Es hat sich gelohnt, dieses Schwitzen und leiden am Hang.