Kynsien alle tunkeutui jotain syksyn sientä, käsiin tihtaantui mustaa rasvaisen oloista kivimateriaalia ja käsivarsiin pisti joku, johon en ehtinyt kiinnittää huomiota. Ehkä nokkonen, ehkä karhunvatun piikki. Olin vuoristopolulla, enkä edes kovin korkealla, täysin linkussa kuin haitari. Jalat, nilkat, polvet, yläkroppa paketissa ja rinteen puoleiset lihakset kramppasivat. Yritin tahdonvoimallakin kestää paikoillani, olla lipsahtamatta muutaman kengän levyiseltä polulta suoraa pudotusta alas.

Mikään ei kestänyt paikoillaan. Heinät olivat ohuita, kivet liuskaa, polku mutaista tai lieriviä kiviä. Aivot sanoivat, että leveyttä polulla on riittävästi, niin että ihminen pystyy hieman keinuenkin tämän selvittämää; pahemmissakin paikoissa ollaan oltu, monesti. Toisaalta aivot rekisteröivät hallitsemattoman liikkeen fataaliuden. Siksi lihakset kramppasivat ja kynnet tarrasivat maa-aineeseen entistäkin tiukemmin.

Oltiin siis patikoimassa väliä Thusis-Veia Traversina-Viamala. Perjantai ja 13 päivä ja reitti vie Via Malaan, huonolle tielle. Nousua noin puoli kilometriä, vähän vähemmän alas päin. Helppo nakki. Matkalla vielä pari linnan tapaista ja lopussa palkinnoksi upea kuilu.

Lähdettiin liikkeelle Thusisin asemalta ja pyörittiin kuin pöntöt viittaviidakon ympärillä löytämättä heti sitä oikeaa suuntaa. Sama linja jatkui. Kaupunkialueella kyltit olivat melko olemattomat ja suurin osa näytti vastakkaiseen suuntaan. Ilman karttaa olisimme varmaankin tehneet ylimääräisiä lenkkejä.

Joen yli ja Silsin kylään. Se vaikutti herttaiselta vuoristonäkymineen ja ylöspäin lähtevä polku lupaavalta, leveältä, ruohoiselta. Ensimmäinen linna olikin nuorisomaja, jossa ehdottomasti haluaisin joskus viettää yöni.

Nelisen sataa korkeusmetriä ylempänä, seuraavan linnan paikkeilla oli pidettävä ruokapaussi. Burganlage Hohe Rätien on yksityisomistuksessa, mutta yhtäkaikki Unescon maailmanperintölistoilla ja avoinna yleisölle. Infokylteissä kehotettiin pitämään sekä lapset että nuoriso kurissa, sillä linnan pihalta on suoraa pudotusta 250 metriä lähes joka suuntaan. Ja linnakoira Pacolle kannattaisi puhua, se haluaa vain tulla tervehtimään.

Huutelimme Pacoa, sillä maassa oli koiran lelu, mutta koko alue oli tyhjillään, ei ketään missään, vain pitkäkarvaisia ja pitkäsarvisia lehmiä. Löysimme kassan, johon pyydettiin laittamaan 5 Fr per nenä sisäänpääsymaksuksi. Sen vierestä pääsimme kurkistamaan toistatuhatta vuotta vanhaa kasteallasta ja kirkkoa. Näillä hoodeilla ovat yöpyneet roomalaiset, pyhiinvaeltajat ja kauppiaat.

Linnapihan puiden varjossa oli nuotiopaikka ja retkeilijöille levähdysmahdollisuus. Tuntui yleellistä kattaa eväät pöydälle ja istua tuolille. Nautimme paitaa kuivattavasta tuulenpuhalluksesta, hymyilimme ja nauroimme.

Retki jatkui metsätietä, joka muuttui tieltä eroavaksi poluksi varoituskyltteineen. Vielä naureskelin, että nyt täytyy olla paha paikka, kun puhutaan omasta vastuusta ja epäsuorasti kehotetaan keväällä lumien sulaessa ja sateiden jälkeen pysyttelemään muilla poluilla. Kävelin kieli keskellä suuta, juuriseen polkuun keskittyen. Toisella puolen oli niittyä, joten ei hätää.

Hätä tuli siinä vaiheessa, kun missään ei ollut mihin tarttua. Siis mitään paikallaan pysyvää. Yritin psyykata itseäni ajattelemalla äskettäin näkemääni videota kielekkeeltä, jossa tyypit istuivat harjanteen päällä yksi jalka yhdellä puolen, toinen toisella. Tietenkin turvavarustein. Tämä on paljon parempi, vakuutin. Sitten siirryin ajattelemaan Kirstiä, lapsuuden kaveriani, joka oli juuri selvittämässä Saksassa Via Ferrataa, alppireittiä, joka kulkee seinämää ylös, kiivetään tikkaita, kytketään köydet koukkuihin ja siellä sitä rotkoa vasta onkin.

Ei auttanut. Erona oli se, että edellämainituilla oli ne turvaköydet. Minulla ei.

Reitillä oli vain kourallinen väkeä, he kävelivät rennosti askeltaen. Yritin tajuta, miksi tämä tällä kertaa otti näin koville. Edellisen päivän lenkki ja pyöräily oli jättänyt jäljet lihaksiin, ne olivat väsyneet, eivätkä kovin luotettavat jarrutus ja reagointimielessä. Siinä ensimmäinen virhe. Olimme myös kiivenneet tämän matkan varrella jo aiemmin nelinkontin rinnettä ylös, oikaisseet siksak-polkuja, sillä ne menivät paikasta, josta oli ropissut kiviä. Sekin tuntui kropassa.

Lisänä vaikea suhde vaelluskenkiin, tarkemmin sanottuna luottamuspula. Ne on tarkoitettu juuri tällaisiin paikkoihin, pitäisi tarrata maastoon. Ja juuri kun astun, kenkä luiskahtaa. Sitä kuvitellen olin nyt tässä jamassa. Lähes kyykyssä, yksi jalka takana, toinen edessä, kroppa kääntyneenä puolittain seinämään. Hivutin eteenpäin sentti sentiltä ja toivoin, että olisin jo kaksi metriä pidemmällä.

Näitä kohtia tuli muutama lisää, loput oli vain 150 prosenttista keskittymistä. Kivisiä jokia valui alas vuorenseinää ja polku oli kadonnut ja mutainen jatke reunalla oli vähän liikaa saarelaisen mantelitumakkeelle, joka hälytti hyperaktiivisena lähes koko loppureitin ajan.

Siihen nähden riippusilta, joka toimi portaina ja laskeutu 20 m alemmalle kielekkeelle oli todellinen antikliimaksi. Sillä on kuulemma kansainvälistä mainetta ja käydään kauempaakin katsomassa. No juu. Olihan se kiva.

Viamalan nähtävyyden eli kuilun luona pohdittiin mennäkö sisään vai riittäisikö vilkaisu ulkopuolelta. Sisään tietenkin, kun tänne asti oli tallattu. Kintut aiemmasta tutisten yli 300 porrasta alas kuohujen keskelle, vihreää ja sinertävää vettä, miljoonia vuosia hiotuneita kiviä, joen pohjaa, seinämää katsomaan.

Takaisin Thusisiin oli alunperin tarkoitus kävellä, toista hiukkasen kevyempää reittiä, mutta päätettiin kuitenkin kiivetä vain postibussin kyytiin. Ihmettelin kahvilanpitäjälle pitkää taukoa aikataulussa. Kaksi tuntia olisi odoteltava. Hän huikkasi kaverilleen, iäkkäälle herrasmiehelle, joka kuulemma olisi juuri menossa samaan suuntaan ja voisi heittää meidän asemalle, kunhan saisi kahvinsa juotua.

Oltiin vaikuttuneita ystävällisyydestä. Ihan joka turistikohteesta tuskin otetaan patikkaretkeläisiä mukaan omaan autoon. Mies viittasi matkalla kädellään ylöspäin. “Tuolla tekin olitte.” Suoran kiviseinämän nokassa nökötti kivilinna. Meidän lounaspaikka.

En resumen: Thusis-Veia Traversina-Viamala es una ruta, donde no vuelvo. Al cañon – ok, pero en carro al parqueo al frente. Tuve que colgarme de las hierbas y hongos para no caerme por el guindo. El camino no era tan angosto, pero faltaba confianza en las botas y un pequeño error en el movimiento hubiera sido fatal. – O sea, nunca más.

Kurzgesagt: Thusis-Veia Traversina-Viamala ist einen Weg, wohin ich nie zurück gehe. Zum Viamala Schlucht, wieso nicht, aber mit dem Auto. Ich musste von den Pilzen und Gräser hängen, so dass ich nicht nicht den Hang herunter rutschte. Das Hirn sagte, alles sei ok, aber auch, dass alle Falsche bewegungen fatal wären. Also, da war es klar: nie wieder.