Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Vuorilla tupruttaa lunta ja mieli tekisi kovasti alkaa suunnitella talviretkiä, mutta palaan vielä hetkeksi viime päiviin. Syksy, aah syksy, se on ollut niin kaunis.

Paitsi että eilisestä siis sataa, tääällä missä emme ole vuorilla.

Viimeiseksi lumettomaksi patikaksi tältä vuodelta jäänee reissu Calfeisentaliin ja St. Martinin kylään, jolle antaisin vuoden markkinointipalkinnon. Useasta lähteestä, kuten yhden auton mentävän vuoristotien alussa olleessa kyltistä, selvisi, että kylä on 1300-luvulta, upea ja ihmeellinen, ehdottomasti nähtävä.

Patikka oli tyssätä jo ennen alkua seuraavaan kylttiin patosillalla: iso punainen renkula ja VERBOT edetä autolla. Jalan kohtasimme seuraavan kilven: “Vettä on tullut niin roimasti, että myös jalankulku kylään kielletty.” Koska se oli käännetty katselemaan järvelle, tulitsimme varoituksen menneeksi.

Yksi kutsu, kaksi kieltoa. Tässä vaiheessa kylä alkoi vaikuttaa oudolta.

Järven turkoosi lumosi, patikkapolku tunnelissa muistutti minkälaista elämä on kaivostyöläisillä. Takaisin ulkoilmassa oloa varjosti pelko ylhäältä lierivistä kivistä, josta myöskin ilmoitettiin kyltillä. Se tosin vauhditti matkaa.

St. Martin on Walser-kylä eli joskus 500-luvulla liikenteeseen lähteneen kansan yksi etappi. 1300-luvulla tänne tultiin Rhônen liepeiltä. Sitä vain mietin että matka on mahtanut olla hikinen ja jyrkkien seinämien varjossa sekä kylmä että vaarallinen. Lumivyöryt, turpoileva joki, vierivät kivet.

Siksi kai muutaman hengen hautuumaa on ylempänä ja turvassa kukkulalla, josta näkee alas joelle ja kylään. Kirkolle on matkaa – tai kirkolta on matkaa.

Sitäpaitsi, miten päätös juuri tähän jäämisestä on tehty? Ei, emme mene laakealle niitylle, vaan vuorten kätköön. Ehkä se on ollut turvallinen soppi. St.Martin on vieläkin maailmalta piilossa.

Taloja oli lopulta kourallinen, eivätkä ne eronneet muista vuoristomökeistä muutoin kuin että kunnossapitoa olisi voitu harrastaa. Ehkä kylä kukoistaa kesällä?

Wirtschaft, kestikievari, oli niin kiinni, että ikkunaluukutkin oli suljettu. Terassi oli pakoillaan, mutta erittäin vähän kutsuva. Täällä oli kylmä, ilta ja yksi pakettiauto parkissa. Kahdessa ikkunassa kajasti valo, muiden ovilla luki Privat. Ei kovin kutsuvaa.

Kahdella harppauksella oli kylä kuljettu. Selvästi metsästäjäkansaa, sillä ovien kamanoita koristivat kallot.

Kirkko on seissyt tässä pitkään, eikä edes juuri kylän vierestä pyyhkäissyt tulvavesi ole sitä vuosisatojen aikana heilauttanut. Ohjeissa kehotettiin menemään sisään, anna energian virrata sisääsi. Löin nenäni oven ikkunaan. Sisällä värisi sähkölamppu ja lukko oli tiukasti kiinni.

Energiat kyllä alkoivat virrata, vai lieneekö hermostus, kun näin kylän entiset asukkaat pinossa kappelin vierustalla. Kysyn vain että miksi? Eikö heitä jaksettu kantaa hautausmaalle (tämä selittäisi sen, miksi ristejä oli vain kolme.) Vai ovatko nämä luut pyhimysten?

Kukaan ei vastannut kysymyksiini. Istahdin kirkon päätyseinämää vasten, rotkon reunalle rakennetulle penkille ja tuijottelin kanjonin iltavalaistukseen. Ei ihme, että Walserit päättivät pysähtyä juuri tänne. Itsekin olisin jäänyt, ellei vatsaa olisi jäytänyt järkyttävä nälkä.

Ylhäällä aurinkoa ja syysvärejä.
In the mountain sun and fallcolors.
St. Martinin aurinko osuu vain läikkänä järveen.
The sun of St. Martin shows only as a spot in the lake.
Ilta tulossa.
The evening.
Patikan lähtö- ja paluupaikka: St.Martin.
The start and end of the hike: St.Martin.
Kylässä on metsästäjiä.
There are hunters in the village.
Ravintola vasemmalla.
The restaurant on the left.
Kirkko. Church.
Ei pääsyä sisälle. No entrance.
Aiempia asukkaita? Levätköön rauhassa. The old inhabitants?May they rest in peace.
Tuonne kiivettiin. (kts. ed. postaus) (Pahoittelut kuvan laadusta.) The first part of the climbing. (Check the previous post) (Sorry about the quality of the picture)
Joseph Martinin mökki.
The hut of Joseph Martin.
Asutusta. The settlement.
Hyvin yksityinen ovi.
Very privat door.
Ilta.
Evening.
Takaisin luolan läpi.
Back through the tunnel.
Ja lopussa odottaa valo.
And in the end there´s light.

En resumen: Los Walser vinieron a St. Martin en los 1300 y me pregunto, cual era la razón de quedarse aquí, en el medio de los picos austeros y a la par de aguas violentas, que seguramente varias veces casi se lo llevaron al pueblo. Pero – buena decisión. La iglecia y las casitas que en aquellos tiempos construyeron, siguen aquí.

Kurzgesagt: Die Walser sind in St Martin seit 1300 gewesen und meine Frage wäre, warum sind sie da geblieben, in der Mitte von den steilen Bergen, neben der aggressigen Flüssen. Aber es war eine gute Entscheidung. Die Kirche und die Häuser, damals gebaut, sind immer noch da.

%d bloggers like this: