Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Vuorilla tupruttaa lunta ja mieli tekisi kovasti alkaa suunnitella talviretkiä, mutta palaan vielä hetkeksi viime päiviin. Syksy, aah syksy, se on ollut niin kaunis.

Paitsi että eilisestä siis sataa, tääällä missä emme ole vuorilla.

Viimeiseksi lumettomaksi patikaksi tältä vuodelta jäänee reissu Calfeisentaliin ja St. Martinin kylään, jolle antaisin vuoden markkinointipalkinnon. Useasta lähteestä, kuten yhden auton mentävän vuoristotien alussa olleessa kyltistä, selvisi, että kylä on 1300-luvulta, upea ja ihmeellinen, ehdottomasti nähtävä.

Patikka oli tyssätä jo ennen alkua seuraavaan kylttiin patosillalla: iso punainen renkula ja VERBOT edetä autolla. Jalan kohtasimme seuraavan kilven: “Vettä on tullut niin roimasti, että myös jalankulku kylään kielletty.” Koska se oli käännetty katselemaan järvelle, tulitsimme varoituksen menneeksi.

Yksi kutsu, kaksi kieltoa. Tässä vaiheessa kylä alkoi vaikuttaa oudolta.

Järven turkoosi lumosi, patikkapolku tunnelissa muistutti minkälaista elämä on kaivostyöläisillä. Takaisin ulkoilmassa oloa varjosti pelko ylhäältä lierivistä kivistä, josta myöskin ilmoitettiin kyltillä. Se tosin vauhditti matkaa.

St. Martin on Walser-kylä eli joskus 500-luvulla liikenteeseen lähteneen kansan yksi etappi. 1300-luvulla tänne tultiin Rhônen liepeiltä. Sitä vain mietin että matka on mahtanut olla hikinen ja jyrkkien seinämien varjossa sekä kylmä että vaarallinen. Lumivyöryt, turpoileva joki, vierivät kivet.

Siksi kai muutaman hengen hautuumaa on ylempänä ja turvassa kukkulalla, josta näkee alas joelle ja kylään. Kirkolle on matkaa – tai kirkolta on matkaa.

Sitäpaitsi, miten päätös juuri tähän jäämisestä on tehty? Ei, emme mene laakealle niitylle, vaan vuorten kätköön. Ehkä se on ollut turvallinen soppi. St.Martin on vieläkin maailmalta piilossa.

Taloja oli lopulta kourallinen, eivätkä ne eronneet muista vuoristomökeistä muutoin kuin että kunnossapitoa olisi voitu harrastaa. Ehkä kylä kukoistaa kesällä?

Wirtschaft, kestikievari, oli niin kiinni, että ikkunaluukutkin oli suljettu. Terassi oli pakoillaan, mutta erittäin vähän kutsuva. Täällä oli kylmä, ilta ja yksi pakettiauto parkissa. Kahdessa ikkunassa kajasti valo, muiden ovilla luki Privat. Ei kovin kutsuvaa.

Kahdella harppauksella oli kylä kuljettu. Selvästi metsästäjäkansaa, sillä ovien kamanoita koristivat kallot.

Kirkko on seissyt tässä pitkään, eikä edes juuri kylän vierestä pyyhkäissyt tulvavesi ole sitä vuosisatojen aikana heilauttanut. Ohjeissa kehotettiin menemään sisään, anna energian virrata sisääsi. Löin nenäni oven ikkunaan. Sisällä värisi sähkölamppu ja lukko oli tiukasti kiinni.

Energiat kyllä alkoivat virrata, vai lieneekö hermostus, kun näin kylän entiset asukkaat pinossa kappelin vierustalla. Kysyn vain että miksi? Eikö heitä jaksettu kantaa hautausmaalle (tämä selittäisi sen, miksi ristejä oli vain kolme.) Vai ovatko nämä luut pyhimysten?

Kukaan ei vastannut kysymyksiini. Istahdin kirkon päätyseinämää vasten, rotkon reunalle rakennetulle penkille ja tuijottelin kanjonin iltavalaistukseen. Ei ihme, että Walserit päättivät pysähtyä juuri tänne. Itsekin olisin jäänyt, ellei vatsaa olisi jäytänyt järkyttävä nälkä.

Ylhäällä aurinkoa ja syysvärejä.
In the mountain sun and fallcolors.
St. Martinin aurinko osuu vain läikkänä järveen.
The sun of St. Martin shows only as a spot in the lake.
Ilta tulossa.
The evening.
Patikan lähtö- ja paluupaikka: St.Martin.
The start and end of the hike: St.Martin.
Kylässä on metsästäjiä.
There are hunters in the village.
Ravintola vasemmalla.
The restaurant on the left.
Kirkko. Church.
Ei pääsyä sisälle. No entrance.
Aiempia asukkaita? Levätköön rauhassa. The old inhabitants?May they rest in peace.
Tuonne kiivettiin. (kts. ed. postaus) (Pahoittelut kuvan laadusta.) The first part of the climbing. (Check the previous post) (Sorry about the quality of the picture)
Joseph Martinin mökki.
The hut of Joseph Martin.
Asutusta. The settlement.
Hyvin yksityinen ovi.
Very privat door.
Ilta.
Evening.
Takaisin luolan läpi.
Back through the tunnel.
Ja lopussa odottaa valo.
And in the end there´s light.

En resumen: Los Walser vinieron a St. Martin en los 1300 y me pregunto, cual era la razón de quedarse aquí, en el medio de los picos austeros y a la par de aguas violentas, que seguramente varias veces casi se lo llevaron al pueblo. Pero – buena decisión. La iglecia y las casitas que en aquellos tiempos construyeron, siguen aquí.

Kurzgesagt: Die Walser sind in St Martin seit 1300 gewesen und meine Frage wäre, warum sind sie da geblieben, in der Mitte von den steilen Bergen, neben der aggressigen Flüssen. Aber es war eine gute Entscheidung. Die Kirche und die Häuser, damals gebaut, sind immer noch da.

Ruskapatikka – kun halusin halata maailman isointa kuusta

Ruskapatikka – kun halusin halata maailman isointa kuusta

St. Martin St. Gallenissa kuulostaa siltä, mitä syksyllä tarvitsee: energiaa. Väittävät, että sieltä löytyy useita voimapaikkoja ja lisäksi maailman jykevin kuusi. Ei sillä, että olisin herkkä väitetyille väreilyille, mutta ikivanhan kuusen voimaan kyllä uskon.

Alku vaikuttaa päinvastaisesti. Viimeiset kilometrit kylään eivät taitukaan autolla kuten luvattu, vaan tie on suljettu liikenteeltä. Joten kulkuneuvo jää patosillalle. Aldo ei kuulemma koskaan vapaaehtoisesti jättäisi autoa niin epävarmaan kohtaan. Minusta padon sortumistilanteessa auton menettäminen olisi pieni huoli.

Joten jalan eteenpäin mars. Yhden kaistan tie on tasainen ja kulkee patojärven reunaa. Kahdesti marssimme kivisen muhruisessa kapeassa tunnelissa. Järvi, padottu tai ei, on huumaavan turkoosi. Tässä huomaan energiat ja lumoudun kokonaan ruskankeltaisen ja turkoosin yhdistelmästä. Taas kerran mietin villapaitaa. Näillä väreillä. Jos suunnittelen, kutooko joku?

St. Martinin kylän liepeillä tajuan miksi autoliikenne on poikki. Kylä oli täpärästi välttynyt päätymästä joen vietäväksi. Mutta toisaalta, se on jököttänyt paikoillaan jo 1300-luvulta lähtien, joten kohta on kai valittu huolella. (Kylästä lisää seuraavassa postauksessa)

Tavaraa, siis puita, kiviä, hiekkaa, vettä, on tullut kahdelta suunnalta vuorilta ja massa vienyt sillan sekä ison alueen ympäristöstä. Jokiuomassa riittää leveyttä ja laveutta, niukasti vettä.

Pohjilla jolkottaa otus. Muhevahäntäinen kettu hypähtelee, tutkiskelee ja kun olen ottamassa kuvaa, se huomaa ihmiset ja saa sätkyn, ryntää siksakkia ylös joenvarrelle, missä lopulta on pöheikköä.

Ensimmäiseen yhdistettyyn energia- ja kulttipaikkaan on kaksi tietä, meillä valittuna jyrkempi ja nopeampi vaihtoehto. Polku ja todennäköisesti sille viittaavat kyltit vain ovat jäänyt kaiken roinan alle. Luotan Suuntoon kuin raamattuun ja lähdin vinttamaan metrien korkuisen epämääräisen kasan yli, kohti kanjonin päätyä, oletettua suuntaa.

Suunto on kuitenkin yhtä pihalla kuin minä. Aldo sen sijaan löytää roinaosuuden jälkeen porrasmaisen ja rapaisen liukkaan polun, joka nousee tiukasti ylös. Sinne.

Huippu ja risti löytyvät ja tässä kohtaa jalkani vapisevat. Energian lisääntymisen sijaan tunnen, kuinka paikka imee voimista loputkin. On pakko istahtaa ja syödä pari rypälettä. Kapea tornimainen huippu sortuu taatusti jokeen seuraavan tulvamaisen sateen aikana.

Loppuretki on ainoastaan hikistä, joten siitä pisteet reitille. Seuraavaksi etsimme kuusta ja kyltin mukaan myös Friedhöfliä, pientä hautausmaata. Muutama risti rinteessä; rauhallinen paikka levätä.

Samalta reitiltä löytyvä kuusi loistaa poissaolollaan. Kävelemme polkua eteenpäin ja olemme todella sivussa gpx:ien osoittamalta reitiltä. Tovin jälkeen pyörrämme ympäri. Maailman suuri kuusi? Ihan sama. Läpimitan piti olla 1,84 metriä. Se pitänee paikkansa, mutta maailman suurin se ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kotona pitkään selailun jälkeen löydän jonkun postaaman käsin piirretyn kartan. Kuuselle olisi ollut vielä matkaa. Olisi vain pitänyt uskoa, ei epäillä.

Kontrastit kanjonissa ovat aivan uskomattomat. Olen heittää luurillani alppinaakkaa. Kuvat eivät meinaa onnistua millään. Sen lisäksi henki huuruaa. Alkumatka kuljetaan kirpakassa pakkassäässä ja varjossa, mitä ylemmäs mennään sitä enemmän on kesä, kissankelloja ja heinän tuoksua.

Eikä juuri ketään missään. Koko pätkällä näemme kourallisen väkeä. Lehmätkin on viety jo alavammille maille, murmelit vetävät hirsiä koloissaan.

Hengitän värejä, huokailen keltaista ja sen sävyjä.

Malanseralpilla istahdamme kaltevalle niitylle ja kaivamme kullanarvoiset eväät esille. Suomesta roudattu ruispala maistuu ihanalta, jälkkäriksi Kotkassa iskän kasvattamasta kesäkurpitsasta Tytin leipomaa kakkua. Eipä sekään kesäkurpitsa tiennyt nousevansa meren tasolta yli 1800 metriin.

Laskeudun melko vastentahtoisesti aurinkoiselta alpilta on kanjonin varjoon. Silmät tottuvat pikkuhiljaa, eikä ole yhtä kylmä kuin aamusella. Lehtikuuset ja koivujen muutamat jäljellä olevat lehdet loistavat keltaisina ja kukapa olisi ajatellut, että ne pääsevät erityisesti oikeuksiinsa järven turkoosia vasten.

Voimalliset värit tunkeutuvat silmiä pidemmälle, tuntuvat tulevan mukaan kotiin. Siihen kyllä uskon. Luonnon väriterapiaan.

Sumuvyöhykkeellä.
Fogzone.
Lupaavaa!
Very promising!
Padon sivussa kalliossa on luolastoja.
By the dam there are some kind of holes.
Tämmöinen vuoristopatikkapolku. This kind of mountain hiking path.
Koivun viimeiset lehdet.
The last leaves of birch.
Reikä tunnelissa.
A hole in the tunnel.
Kettu säntää salamana pakoon.
The fox running for his life.
Tuhoaluetta ja St.Martin. Distruction area and St Martin.
Ensimmäinen voimakohta.
First energyplace.
Lehtipuu, jonka oksilla kasvaa kaksi kuusta.
A hardwoodtree with two spruces.
Pieni hautuumaa. A tiny cementery.

Vuoret. Mountains.
Apina vuorella? Tästä vuorelle?
A monkey in the mountain? Here to the mountain?
Polku varjossa. A path in the shadow.

Ruskaa. Fall colors.
Vihdoin auringossa. Finally in the sun.

Lisää syksyvärejä ja vähän talvea. More fall colors and a bit of winter.
Paussi. Time to rest.
Ruisleipää Suomesta. Ryebread from Finland.

Tyytyväiset patikoitsijat.
Happy hikers.
Yhä aurinkoisessa osassa.
Still in the sunny part.
Lehtikuusi. Larch.
Päivä kääntyy iltaan.
Turining to evening.
Hämärämpää, mutta keltainen näkyy yhä. Darker, but you still see the yellow.
St Martinin liepeillä. Almost in St Martin.

En resumen: La lema del viaje, El afuera nos espera! Fuimos a buscar lugares de buena energia. Y encontrámos terápia de colores.

Kurzgesagt: Wir haben Kraftorte gesucht und sind in Farbtherapie gelandet.

%d bloggers like this: