Marraskuu on tuntunut oikealta, kuin paksulta villapaidalta johon kääriytyä kesän ja valon jälkeen. Kylmää ja märkää, mutaisia ja savisia kenkiä, pitkin poikin lentäviä lehtiä.
Luulin, että tänään illalla voisin jo kääntää lehteä, sillä tunnen glögin tuoksun ja olen jo alkanut lämmitellä uunia useammin; leipomitarve iskee viileässä ja joulukuun lähestyessä. Karjalanpiirakoita tein jo, niitä perunaisia. Pataruuat, hauduttaminen, syvät maut ja punaviini; ihanan lämmittäviä ja houkuttelevia. Burritobowl, jota en terminä käsitä (burritoksi kutsutaan käärittyä toritillaa sisältöineen, tässä kaikki on kulhossa) oli sekin marraskuista iltaa ilahduttavaa; paahdettuja kasviksia, papuja, sipulia, korianteria, avocadokastiketta.
Ulkona kompastelen, koska silmät jumittuvat ihailemaan oranssia, syysväritteisiä lehtiä tai vihreän ja punertavan kontrastia, ja sitten niitä marraskuun ihmeitä, kakeja. Hillomaiset, oranssina hehkuvat hedelmät roikkuvat puussa vielä sen jälkeen, kun lehdet ovat varisseet nurmelle. Joulupalloista parhaat.
Ensimmäiset kepeät lumihiutaleet leijailivat märkinä myttyinä olkapäilleni kuin vanhat tutut, kaivatut kaverit. Ehkä tänään tulee lisää, ehkä ei. Sytytän kynttilän ja odottelen sitä joulukuuta.
En resumen: Estamos en el borde de invierno, cambiando de lo anaranjado al blanco.
Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.
Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.
Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.
Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.
Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.
Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.
Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.
Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.
Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.
Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.
Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.
Männedorf, Rigi, Pilatus. Lounas. Lunch.Kuka väistää ja ketä. Who gives wayand to whom.Polku menee ylemmän tunnelin läpi The path goes through the upper tunnel. Tässä kohtaa on keskiajalla ollut linna. Here was once a castle.Sillan koriste. Decoration.
En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.
Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.
Äxgüsi – siis anteeksi – tämä myöhäinen postaus. Yleensä napsautan kello kymmenen publish-nappulaa, tänään kävelin niihin aikoihin pitkin rantabulevardia Zürichinjärvellä, toinen silmä raollaan, toinen vähän enemmän auki, siristellen auringossa.
Sillä kaatosateiden jälkeen aurinko tuntui entistäkin voimakkaammalta, ihanalta kylläkin. Vieressä nakuteltiin joulumarkkinoiden kojuja, viriteltiin kuusia. Sekin oli ihmeellisen mukavaa, vähän asiaan kuulumatonta, näin lämmössä. Mutta ehkä se sesonkipakkanenkin vielä tulee.
Sadetta on saatu enemmän kuin tarpeeksi, se selvisi jo viikonloppuna, kun sadetakin ja sadetta pitävien vaelluskenkien sisältä löytyi puristettavan märkiä vaatteita. Käsineistäkin irtosi toista desiä vettä. Tänään rantapolku, jota pitkin ajattelin koukata, oli veden alla. Järvi on siis melko täynnä, joista puhumattakaan.
Nyt en tarvinnut syydvestiä enkä sadetakkia, mutta aurinkolaseihinkaan en ollut varautunut. Kävellä piti, sillä reiden pullottavat suonet olivat juuri saaneet laserista. Kannattaa hoitaa tämäkin kohta, ennenkuin tulee enemmän ongelmia, kehotettiin ja ei siinä mitään, sitten vain laverille ja hommiin. On ihmeellistä että näin voi tehdä ja miten tekniikka auttaakaan. Ja kun yksi reitti on suljettu, veri etsii uuden. Se vasta ihme onkin.
Samasta syystä kuvien editointi ja kirjoittaminen on nykivää. Vähän väliä nousen oikaisemaan kinttuja, kävelen ja tepastelen, jotta kuplinta tasaantuisi, enkä enää muista mitä olin sitä ennen ajatellut, mitä aikonut. Tuntoaistimukset ovat ykkösenä, kaikki muu sivuosassa.
Siksi en edes yritä venyttää tarinaa tämän pitemmälle. Kerron enää vain sen, että kuljin kotia kohti sateenkaaren alta ja viimeisessä mäessä kohtasin sadesumun.
Vesi loiskuu polulla. The path is now part of the lake.
En resumen: Ha llovido muchísimo, hasta el lago de Zurich ya llegó a tapar la acera. Pero hoy tuvimos unos rayos de sol y hasta un arcoiris.
Kurzgesagt: Nach heftigem Regen ein bisschen Sonne und einen Regenbogen. Und dann geht es weiter.
Kipaisen pirteään syysaamuun mäkeä ylös sydän läpättäen, koska olen myöhässä, enkä koskaan ole myöhässä. Yritän voittaa kellon, etten olisi perillä 9.01, sillä silloin saattaisin jo saada katseen, joka kertoo kaiken.
Lääkäristä ei koskaan tiedä, useimmiten se tarkoittaa kaikesta huolimatta odotusta, mutta tänään pääsen suoraan näytteenottoon. Odotushuoneessakaan ei ole ketään, vaikka ilma on tiheänä viruksista, näin kerrotaan.
Rautavarastot olivat viime vuonna siinä tilassa, ettei kroppa enää palautunut. Lihakset olivat pysyvästi hapoilla. Söin tummanvihreää, pähkinöitä, papuja. Kasvipohjaista rautaa. Pihviinkin tukeuduin silloin tällöin, sen mukaan miten omatunto antoi periksi ja ruoka maistui.
Tiesin, että pohjilla mennään, sillä vuosia sitten ehdin elää niin pitkän tovin varastot tyhjinä, että menetin hiuksista aimo nipun. En ollut väsynyt, kuulemma, koska juoksin ja kirimailin vuorilla ja hemoglobiinihan on silloin usein korkea. Siksi en huomannut puutetta, eikä useampi lääkärikään.
Tällä kertaa arvot olivat matalat, minulle ja hiuksilleni kriittiset, mutta sairausvakuutuksen näkökulmasta vielä sellaiset, ettei rautaa pistetä suoraan suoneen. Joten rautatabletteja, kuulemma vuoden verran.
Puoli vuotta myöhemmin olo on jälleen normaali. Väsyn liikunnasta, kuten pitääkin, mutta mikä tärkeintä, myös toivun. Virtaa siis riittää.
Tuloksista en vielä tiedä, mutta epäilen, että rautasatsi tällä erää oli tässä. Sen kunniaksi kipaisin kylän konditoriaan, sillä harva paikka täyttää aistit yhtä lailla onnesta, kuin aamuinen leivonnaisten ja kahvin tuoksu. Katselin hetken kermamunkkeja ja kastanjaleivoksia. Mietin verikoetta ja kärsimyksen astetta, ollaanko siis leivoksen tasolla vai riittäisikö joku vähemmän makea. Ei, tänään ei kärsitty lainkaan, homma sujui sutjakasti ja asianmukaisesti. Ja oikeastaan mielessä olivat jo alun alkaenkin kummitelleet lämpimät sarvet, iloisesti kutsuen. Croissantit laitettiin uunista suoraan pussiin ja minä, se onnellinen, viiletin kotiin aamuauringossa, kohti kahvia ja keskiviikon alkua.
-Niin ja miten kuvat liittyvät rautaan? Ei mitenkään, paitsi että virtaa tarvitaan, jotta jaksaa taivaltaa näissä maisemissa.
En resumen: El hierro es super importante, para que uno tenga energía para andar en estos paisajes.
Kurzgesagt: Das Eisen ist super wichtig, so dass man Energie hat sich in diesen Lanschaft zu bewegen.
Tämä oli se päivä, kun unien piti olla pitkät ja makoisat. Olo kertoi toista; olin muutellut yön kohtaa viikosta toiseen ja sisäinen herätyskello herätteli raottamaan silmää vähän väliä. Onko sisään kurkistava valo aurinkoa? Ehkä ainakin sarastusta? Vai ollaanko vasta kuun vaiheessa yötä?
Kun laahustin kahvitarjottimen kanssa olohuoneeseen, oli jo selvää, että jos suunnitelmia olisi ollutkin (en muistanut), ne oli nollattava. Halusin silti ehdottomasti katsomaan syksyä. Makustelin helppoja vaihtoehtoja, kotiovelta toteutettavia vaihtoehtoja, sillä mihinkään vaativan mietintään ei ollut aivokapasiteettia.
Ensimmäessä mäessä maastopyörä kulki kuten ennen, minä juuri ja juuri. Tuli lämmin, purin kerroksia. Kellertävien puiden muodostamassa tunnelissa rapisi kosteasti, maa oli märkää, niin jo sitä koristava lehtimattokin.
Auringonkukkapellolla näin taidetta; joukko väsyneitä, harmaanruskeita vaeltajia, päät roikkuen. Yksityiskohdat olivat hämmentävän kauniita, jokainen sakara ja karva. Ohiajaessa yritin katsoa melkein jokaista ja pellon päättyessä huimasi, vatsassa kiersi.
Vasta alkumatka ja olin jo juonut pullosta puolet. Onneksi on metsälähteet, sieltä lirutin lisää apua janoon.
Syvemmällä metsässä haistelin sienten ja pudonneiden lehtien kohtaamisesta syntyneitä aromeja, kosteaa sammalta, juuri kynnetyn pellon tuoksua.
Ylämäet tuntuivat, mutta pääsin ylös. Nauroin, etten varmaan koskaan ole ollut yhtä hidas. Eväiden jälkeen ja alamäessä tuntui voitto. Jaksoin, selvisin. Totta kai, koska ennenkin.
Tasaisella asvaltilla, ehkä 3/4 matkasta taitettuna, kramppasi vasen sisäsivu, sitten oikea. Pysähdyin, jalat eivät suoristuneet. Join vettä. Oli pakko päästä istumaan, mutta miten, kun reidet eivät toimineet. Kallistin pyörää, pudottauduin pientareelle kankulleni. Siinä heinikossa yritin rentouttaa lihaksia, join loput vedet.
Nousin loputkin mäet, varovaisesti ja pienimmällä vaihteella. Syksyhavaintoja en sen enempää muistanut ajatella, sillä kuuntelin lihaksia.
Iltapäivällä monen vesilasillisen ja magnesiumin jälkeen oltiin sitä mieltä, että päivän päätökseksi sopisi Kaurismäen Kuolleet lehdet. Elokuvateatteri kapealla kujalla, vähän vanhanaikainen ja syrjässä, oli täydellinen. Haistoin vielä metsän syksyiset tuoksut, kun elokuvan otsikko rullasi valkokankaalle. Miten hauskaa istua zürichiläisessä elokuvateatterissa, kun kaikki alkuteksteistä lähtien on suomeksi! Rentoutin kinttuni tietoisesti vielä kerran ja otin käteeni kourallisen popcornia.
En resumen: una vuelta de otoño en bici, que casi se termina por culpa de calambres subitos. Pero logré llegar hasta casa y ver en el camino los montes y bosques en su traje amarillo.
Kurzgesagt: Krämpfe sind etwas, davon man nicht begeistert ist, speziell wenn du mit dem Mountainbike unterwegs bist und es eich noch einige steile Teile erwarten. Trotzdem eine schöne Runde in Herbstfarben.
Pala Suklaata 