Syksy, jatkutko vielä?

Syksy, jatkutko vielä?

Olen aina pitänyt pitkistä, pimeistä illoista. Kuten myös pitkistä, valoisista illoista. Sattuneista syistä johtuen edellisiä on nyt enemmän tarjolla. Viihdyn sisällä ja villavaatteisiin kääriytyneenä, kunnes joku tönii sateen harmaaseen, kylmään kalsaan. Yleensä se on hapen tarve. Tai sisäinen ääni, joka muistuttaa, että päivittäinen ulkoilu tekisi terää.

Vapaalla ja aurinkoisena päivänä olen välittömästi kasaamassa retkikamoja ja selaan listaa paikoista, minne en tänä vuonna enää ehtisi. Jokunen mahtuu vielä kuitenkin kalenteriin, ainakin niin toivon.

Edellinen, Chäserrugin patikka, olisi sekin hyvä päätös kaudelle, mutta ruskaretket on tekemättä. Ylempänä on jo tullut lunta, mutta ehkä jonnekin lähiseudulle?

Sunnuntaina kiipesin ihan vain peruslenkille Zürichin Uetlibergille. Seinämää peitti oranssinkeltainen, vihreän pilkuttama kasvusto. Pysähtelin katselemaan kaunista värivaippaa. Hyvä tekosyy myös pitää taukoa, sillä syysflunssan jälkimainingeissa on pakko jarrutella tahtia.

Baselkin jäi syksyltä väriläikkänä mieleen. Sininen taivas, syysmarkkinat, auringosta nauttivat ihmiset ja markkinoilla vaniljan, glögimausteiden ja juuston tuoksut lämmittivät oloa. Pieniä kivoja juttuja, mukavaa, josta on viime aikoina ollut pulaa hengästyttävän huonojen uutisten maailmassa.

Ja jos väristä puhutaan, niin Sabine Marceliksen näyttely Zürichissä (Museum für Gestaltung) oli kirjaimellisesti sitä. Color and Light leikitteli valolla, väreillä, muodoilla ja luonnosta löytyvällä liikkeellä. Oli kuplia, virtaavaa nestettä ja peilejä. Hiottua lasia, pyöreitä muotoja. Juuri sopiva marraskuulle.

Tumman oranssin kurpitsan innoittamana taidan kaivella kaapista tumman oranssin villapaidan. Laitan sen päälleni ja annan kurpitsan elinvoiman virrata itseeni. Se lämmittää ja valmistelee saapuvaan talveen.

Alppinaakka.
Alpine chough.
Auringonlasku.
Sunset.
Gelmersee
Uetliberg
Basel

En resumen: Más o menos así ha sido mi otoño. A ver si sique el invierno o si va a ser un otoño eterno hasta la primavera.

Kurzgesagt: So ist mein Herbst gewesen. Ein bisschen dieses, ein bisschen das. Was ich am meisten geniesse, sind die Farben.