Toisena patikkapäivänä Grabündenissä oli tarkoitus tehdä kaksi peräkkäistä helppoa patikkaa jäätikön ja järvien liepeillä. Jo alkuiltapäiväksi oli ennusteltu ukkosta ja piti olla mahdollisuus päästä suojaan. Aamupalalla pistelin mysliä ja selasin kaikki sääsovellukset läpi ja pysähdyin miettimään. Ei jälkeäkään ukkosesta, sateesta puhumattakaan. Kirkas taivas, upea päivä. Aikaista ja jo lähes valmiiina. Tänään olisi täydellinen hetki mennä minne vain.

Reppu ja reitti -kirjan ajoista oli jäljellä pari paikkaa, joita en ehtinyt käydä paikanpäällä testaamassa. Ja koko taustatyö oli tekemättä; minkälainen reitti, missä, onko se omaa tasoa. Avasin alueen paperikartan ja Saoseon järvi kuulosti sekin listoillani olevalta. Löysin reitin, joka kiertää Lagh da Val Violan ja yhdeksi Sveitsin kauneimmista järvistä kehutuksi Lagh da Saoseon kautta. Seitsemän tuntia, n.17 km ja reilut 700 m vertikaalimetrejä eli nousuja. Let´s go!

Oltaisiin päästy matkaan postibussilla hotellin edestä, mutta ei haluttu jäädä odottelemaan seuraavaa, vaan hypättiin autoon ja otettiin riski. Solatien toisella puolen, noin vartin päässä hotellilta, on nimittäin Sfazùn parkkipaikka, joka kuulemma täyttyy aamusella nopeasti. Vain varhaiset linnut saavat paikan. Ja yllättäin me oltiin tällä kertaa sitä sarjaa.

Varsinkin Saoseon järvi vetää porukkaa, mutta onneksi kaikki eivät halua kävellä koko matkaa, vaan siirtyvät parkkipaikan luota ja solatien pysäkiltä puolta pienemmällä postibussilla ylös polun alkuun. Siihen bussiin olisi pitänyt varata etukäteen paikat, sen verran on tunkua. Meitähän se ei haitannut, sillä mikäs on tallatessa kauniissa säässä, niittyjen viertä, metsien varjossa, mäkeä ylös kiemurtelevaa tietä.

Matkalle osui myös Sveitsin Alppiklubin alppimökki; sielläkin olisi varmaankin ollut mukava yöpyä. Joka tapauksessa, me jatkoimme eteenpäin, kohti metsäpolkuja ja järveä.

Siinä vaiheessa en osannut laittaa järviä kauneusjärjestykseen, mutta Val Violan järvi oli lavea ja sininen, juuri sopiva paussipaikaksi. Huljutettiin jalkoja kirpakassa vedessä ja Aldo pulahti uimaan. Itsehän oli unohtanut uikkarit kotiin, mutta reittä myöten kahlailu toimi sekin. Loikoilin nurmikolla, juttelin sammakolle ja söin luumuja. Meillä oli myös testissä parmesanilohkareet, mikä pääsee vakioeväiden listalle. Proteiinipitoinen, maistuva juusto ei tarvitse kylmää pysyäkseen kunnossa ja se on plussaa näillä retkillä. Hotellin lähistöllä ei ole mitään mistä ostaa evästä, eikä huoneessa myöskään säilytysmahdollisuuksia.

Pitkän paussin jälkeen lähdettiin eteenpäin. Järvelle oli kertynyt lisää porukkaa, mitä ei meidän taukopaikasta edes huomannut. Reitti vei järven toiselle puolelle ja polku kapeni kolmen kengän levyiseksi – tai no, okei, neljän – ja kohosi ylemmäs. En tiedä miten olisin toiminut jos joku olisi tullut vastaan. Ilmeisesti peruuttanut.

Epäiltiin, että reitti kulkee valtavan lohkarealueen poikki, mutta me kiivettiinkin sen sivusta ylöspäin. Järvi näkyi aina uudesta kulmasta ja ympäristön järisyttävä karuus paljastui pikkuhiljaa.

Toisella järvellä oltiin aika kypsiä, ei kävelyyn, vaan auringosta. Aamulla oli vain +6 ja iltapäivästä varmaankin niukat 20 astetta, mutta parissa tuhannessa metrissä se paahtaa armottomasti. Oli taas otettava kengät jalasta. Upotin ne kristallinkirkkaaseen järveen ja sain pari taimenta yleisöksi. Vesi oli selkeästi kylmempää kuin Val Viola -järvessä ja siinä vaiheessa, kun tunto alkoi mennä, oli aika jatkaa matkaa.

Saoseolta lähti kolme polkua eikä yksikään kyltti kertonut että minne. GPX:iin ja Swisstopo-karttaan luottaen valittiin niistä yksi. Kirkkaan turkoosin järven toisessa päädyssä näkyi pohjaan uponneita puunrunkoja; ehkä myrskyjen jäljiltä? Ylitettiin silta ja toinenkin ja kuljettiin kivikkoa alas. Edessä oli useamman sukupolven perhe ja mummoa vietiin molemmista käsivarsista kiinnipitäen. Bussilta oli tälle järvelle lyhyt patikka, mutta heidän valitsema paluureitti oli ainakin parin tunnin matka ja isolta osin juuri tätä kivikkoa. Saattoi mennä myöhään, mutta onneksi auringonlaskuun oli useampi tunti.

Metsäosuuden loppuvaiheessa oli toinen seurue, joka kantoi käsivarrenpaksuisen oksan päällä nuorta nilkkansa nyrjäyttänyttä naista. Heilläkin oli haastetta päästä alas ja lähimmän niityn reunaan, mutta sieltä näkyi kuitenkin talo, jonne varmaankin voi soittaa hakijan.

Kuvia on reissulta aika niukasti ja se johtunee paahtavasta auringosta, suurista kontrasteista ja puustosta. Joka tapauksessa laitoin reitin “yksi parhaista”-kategoriaan. Ei liikaa jännittämistä, kuitenkin haastetta ja maisemat 10/10.

En resumen: Senderos calientes, lagos frios. Una perfecta caminata en Graubünden.

Kurzgesagt: Heisse Wege, kalte Seen. Eine perfekte Wanderung in Graubünden.