Ensi vuonna sen muistan. Jos haluaa käydä läpi 3200 neliömetrin näyttelytilan verran valokuvia matalilla styroksipöydillä, en käy sitä ennen uimassa. Tuloksena on nimittäin niskakramppi.

Satojen valokuvien imurointi silmillä käy työstä, mutta addiktoi. Siellä täällä on juomista ja suuressa Photo17 näyttelyn hallissa lettumaakari paistaa suolaista ja makeaa pakettiautossa. Jouluherkkujen jälkeen mielikuva Nutellalla täytetystä letusta herättää ainoastaan kylmyyttä, vaikka mahassa murisee ja jalkoja heikottaa. Lataan patterit espressolla ja maistan tyttären letusta kulman.

Jään tuijottelemaan katon rajassa aaltolevan peilin näkökulmaa. Niska taipuu toiseen suuntaan ja venytän sitä salaa. En saa näyttelytöistä tätä kautta selvää, mutta nappaan itse kuvan. Kännykällä. Hetken mietin pitäisikö sitä hävetä, kunnes näen sarjan kuvia, jotka on otettu i-phonella. Amatöörien kuvat, pitkän linjan ammattilaisten kuvat, palkittujen kuvat, kaikki vieri vieressä.

Mustista laatikoista löytyi ahdistusta. Oli hyvä, että niissä oli kansi.

Muistan ottaneeni Costa Ricassa keittiönpöytäni ääressä, tropiikin valossa, kuvan kortista, argentiinalaisesta novelistista, Julio Cortázarista tupakka suussa. Yritin tehdä symbolikuvaa, mutta eihän siitä mitään tullut, vain intohimo mustavalkoisiin potretteihin.

Tabletin Alppien mies tuskin oli näyttelykuva. Tai ehkä jonkun kuvaajan portfolio. Käänsin selkäni ja vilkaisin takaisin – kuohuviinilasit olivat kadonneet.

Näyttelyssä meni pidempään kuin ikinä olisin kuvitellut ja nyt oltiin jo katastrofaalisen nälän paikkeilla. Hardbrückellä pakkasviima oli jäädyttää ravintoa kaipaavan ihmisen. Hupun alta huomasin, että Zürichin rumimmat pistetalot näyttivät auringonlaskun aikaan lähes kauniilta.

Bussikyyti Alstetteniin, Zürichin 9. kaupunginosaan oli matka uusille maille tietymättömille. Tuntemattomia katuja, kerrostaloja, kauppa- ja liikuntakeskuksia ja sekalaista porukkaa. Virkeää, urbaania ja vähemmän sliipattua, kuin Zürichin kultarannikolla. Muutaman sadan metrin päässä asemalta, kaupunkiasutuksen keskeltä löytyi La Taquería. Meksikolaisen Davidin mukaan täältä saisi kaupungin parhaat tacot. Sisällä tuli selväksi, että Zürichissä oltiin yhä: ei yhtään pöytää vapaana koko iltana.

Meille luvattiin nurkkapöytä puoleksitoista tunniksi. Kyllä siinä ajassa vetäisee burriton ja lisukkeet, jos palvelu pelaa. Ja pelasihan se, annoksia ei tarvinnut odottaa muutamaa minuuttia kauemmin. Kriittinen asiakaskunta katsoi tyrmistyneenä sormusrasian kokoista guacamole-annosta yhdellä tortillan suikaleella. Makukaan ei vakuuttanut; kotona tehdään parempaa.

Burrito de carne asada oli hervoton ja lihaa kuulemma ylenpalttisesti, siihen olisi kaivattu erilaisia kasvislisukkeita. Taquitos de carne -annos näytti rehevältä ja oli muuten ok, paitsi että lihaa ei ollut maustettu juuri lainkaan. Tyytyväisin oli plato de pollo asada -annoksen tilaaja, vaikka lisukkeena tulleet tortillat olivat rakenteeltaan kummallisia, kumisen ja tahnaisen välimaastosta. Vähän naureskeltiin riisin määrälle, sitä oli ruokalusikallinen, ja itsetehdyt papusörsselit maistuvat nekin paremmalta. Mutta kaikenkaikkiaan annos oli runsas ja salaattien osuus suuri. Tulisimme tänne ehkä uudelleen kesällä ja pihalle, hyvässä seurassa ja niitä kehuttuja tacoja maistamaan.

En resúmen: Cómo es un buen viernes? De entrada 3500 metros cuadrados de fotos en la exposicion Photo17 y de plato principal comida mexicana. No eramos tan críticones, ya que La Taquería queda en Suiza, pero la porción de guacamole era super chiquitillo y tampoco muy sabroso. El plato de pollo asado en vez nos gustó. (Aunque al tico le dió risa la cantidad de arróz…) En total: en casa se come casi lo mismo, pero más rico.

Kurzgesagt: Wie ist ein guter Freitag? Zur Vorspeise 3500 quadratmeter Photos in Photo17 und zum Hauptgericht mexikanisches Essen. Wir waren nicht so kritisch mit dem Essen, weil  La Taquería  in der Schweiz liegt, aber eine Portion Guacamole war superklein und um ehrlich zu sein, nicht sehr lecker. Aber “plato de pollo asado” hat geschmeckt und es gab genug Salaten. (Und obwohl der Tico lachte, als er einen Suppenlöffel Reis sah.) Na ja, zum Abwächslung und in Wahnsinnshunger toll, aber bei uns zu Hause kann man fast das gleiche Essen – und es schmeckt besser.