Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.

 

Maha täynnä kuvia

photozuri2

Tammikuun viikonloppuina pakkaudutaan aamuvarhain toppavaatteisiin, noustaan autojonossa 1500 m vuorenrinnettä ylös, haetaan happea, parhaita laskettelurinteitä, alppiaurinkoa, ranskalaisia, maksaläiskiä ja ajetaan autojonossa takaisin. Toisin on nyt. Eletään harmaata ikuissyksyä; vapaapäivät kävellään selkä kyyryssä metsässä, lits, läts, pisaroita väistellen. (Kääntymisen kevääksi tietää siitä, että linnut ovat alkaneet laulaa pimeässä.) Uimaloissa, elokuvissa ja taidelaitoksissa kassat kilisevät iloisesti.

Viikonlopun valoisa piste Zürichissä oli photo 16 –näyttely. Styroksiblokeille oli aseteltu 150 sveitsiläisen ja ainakin yhden suomalaisen, Timo Lehdon, töitä. -Tiedättehän ahmimiskilpailut, ne joissa niellään hotdogeja lähes kokonaisina? Tilanne oli sama, tosin voittajaa ei julistettu ja hommasta jäi nälkä. Pää vinossa kuljin parin tunnin ajan valokuvalta toiselle, pysähdyin vähintään viideksi sekunniksi, ajaksi, jonka ihminen tarvitsee ymmärtääkseen näkemänsä tai ainakin niin muistan kuulleeni, ja jatkoin ahmimista, jonoa seuraten.

VALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKU

Visuaalisen taiteen harrastajat, ammattilaiset ja ihailijat olivat kaikki täällä Maag Arealissa. Joka toisella oli kamera kädessä; kuvia kuvista ja kuvaajista. Muurahaisvanana vaelsimme 3500 neliömetrin aluetta styroksiblokilta toiselle, kunnes oli pakko pitää tauko; pyörrytti.

Kärsin jo lähes antiikkisen Nokian N79 kännykkäni puolesta alemmuuskompleksista, enkä ottanut sitä esille edes dokumentoidakseni ihmisvirtaa. Näin niin hienoja ja vieläkin hienompia kuvia, että pitäydyn tänään vain tekstissä. (Yllä olevaa ei lasketa valokuvaksi).

Kuvaähkyssä ja sadetta piilossa kotona tartun vähäkuvaisiin, mutta kovasti naurattaviin kirjoihin, Timo Parvelan Ella-sarjaan. Mitä Parvelan sankarit sanoisivat ikuissyksystä? Ehkä jotain tämäntyyppistä: ”Läväytän lumipilveä lonkareeseen, ellen kohta pääse käyttämään pulkkaa”, uhosi Pukari. ”Äää, unohdin pyytää joulupukilta pulkan,” Samppa parkui. Pate taas oli hakenut kotoa surffilaudan ja veti yllensä märkäpukua juostessaan kohti kylän puroa.

 

ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

Pian tulossa: joulukalenteri

huurteinen zollikon

Makaan vatsataudin jälkitunnelmissa miettien kalenterista tältä viikolta yliviivattuja menoja. Bernin sipulimarkkinat. Badenin jouluvalot. Oman kylän joulumarkkinat. Viimeisen suhteen on kyllä vielä toivoa, mutta ole varma jaksanko laahautua ylämäkeä kohti Glühweinia, jota en luultavastikaan halua edes haistaa. On siis todettava, että kaiken ensimmäiseen adventtiin liittyvän aktiviteetin on hoiduttava ajatellen, sillä en vielä jaksa liikuttaa eväänikään. Sormiakin vain rajoitetusti.

Kirjallisen adventtikalenterin aion silti saada aikaiseksi: luukkuja on neljä ja ne avautuvat aina adventin jälkeisenä maanantaina. Homma toimii niin, että poimin kirjahyllystäni sattumanvaraisesti suomenkielisen kirjan ja valitsen sieltä eri kohdista, silmät kiinni ja summamutikassa kymmenen sanaa. Olla-verbit hylkään kylmästi, niitä käytän joka tapauksessa. Ja ankarien sääntöjeni mukaan sanojen on oltava samassa muodossa kuin missä ne ovat kirjassa. Niiden ympärille rakennan pienen Sveitsiin sijoittuvan joulutarinan.

Ensimmäinen luukku avautuu siis maanantaina.

Glamourin lumoama kotinoita

housewitch

Katie Schickel: Housewitch, julk. Tom Doherty Associates, 2015, romaani, 352 sivua

Yöpöytäni Pisan torni levisi. Alimpana pari paksua teosta, molemmat liittyvät runoilija L. Onervaan. Seuraavana on kolme dekkaria ja pölyyntyneitä Tages-Anzeigerin lauantailiitteitä ja Aku Ankkoja, joista osa sortui lattialle, Hesarin lehtileikenipun kera. Samoin päällimmäisin kirja, Katie Schickelin Housewitch, joka tuli juuri luettua loppuun.

Sain kirjan lahjaksi; se vaikutti kuulemma sopivalta Hausfraun (Hausfrau, kotona Sveitsissä, Atena 2015) kirjoittajalle. Kannessa on kirkkaita värejä, essu ja musta kissa. Kyllä, kiinnostuin välittömästi. Jo lapsena fanitin Noita Nokinenää ja piirtelin pääsiäisnoitia. Arki oli aina vain arkea, maailma loitsujen kera taas paljon hauskempi. Opettaja luki koulussa Ystäväni noitatyttöä (E. L. Konigsburg) ja me esiteinit sovelsimme – huom. emme leikkineet – sitä omaan elämäämme. Sovimme treffit kirjastoon ja ystäväni tuli kori täynnä lämmintä pullaa. Jätimme kirjojen väliin pieniin paperinpaloihin kirjoitettuja salaisia viestejä.

Ystäväni Noitatytön jälkeen löysin Diana Wynne Jonesin kirjat ja myöhemmin, jo aikuisena, Roald Dahlin ja lopulta Harry Potterit. Opiskellessa luin scifiä ja fantasiakirjallisuutta puolittain pakotettuna ja haukotellen, mutta Latinalaisen Amerikan maagiseen realismiin hurahdin vuosikausiksi ja ihmettelin niitä, jotka jaksoivat lukea harmaata ja realistista kotimaista kirjallisuutta.

Tällä taustalla oli siis hyvä avata Hauswitch, joka alkuoletuksen mukaan olisi hauska ja yhdistäisi näppärän ironisesti nykynaisen elämän ja noituuden. Kirjan päähenkilö on Allison Darling, joka tuntee olevansa ulkopuolinen luomulatteja juovien ja sadan dollarin joogahousuja käyttävien äitien joukossa. Porukka on nimeltään Glamour Girls ja kuten arvata saattaa, elämä suosii naisia: bisnekset tuottavat, parisuhteet kukoistavat ja kasvot hehkuvat rypytöntä kauneutta. Glamourtytöt ottavat yllättäin Allisonin joukkoihinsa, eikä hän voi uskoa omaa tuuriaan. Hän on aina halunnut olla pidetty ja nyt yhtäkkiä glamourin keskipisteessä.

Ihan pelkästä tuurista ei lopulta ole kyse, eikä glamourkaan ole pelkkää kiiltoa. Allison tajuaa olevansa noita noitien keskellä. Hänen roolinsa nousee tärkeäksi kaupungin tulevaisuuden kannalta ja hän joutuu perehtymään omaan menneisyyteensä ja noituuteen perheensä ja asuinympäristönsä pelastamiseksi.

Aikuisten saduksi kirja on viihdyttävä ja vie mukanaan, mutta takaumien painostava tunnelma lupasi enemmän. Osa vakuuttavuudesta katoaa aina siirryttäessä nykyhetkeen. Myös arjen maagiset elementit ovat paikoittain huteria. Noidat ja luudat yhdistetään perinteisesti toisiinsa, mutta lentäminen itsestäänselvyytenä lässähdyttää osan kirjan oman fiktiivisen todellisuuden uskottavuudesta.

Lastenkirjoja maagisella otteella:

Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä; Roald Dahl: Jaakko ja suklaatehdas, Matilda, Taikasormi; Elizabeth George Spence: Rastaslammen noita; Leonie Kooiker: Taikakivi; Annikki Setälä: Pikkunoita, E. L. Konigsburg: Ystäväni noitatyttö

Yöpöydän kirjat:

Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe, L. Onervasta ja Eino Leinosta; Anna Kortelainen: Naisen tie, L. Onervan kapina; Ian Rankin: Knots & Crosses; Donna Leon: The Jewels of Paradise; Sue Grafton: X

En resúmen: En el libro de Katie Schickel, Housewitch, las brujas usan los zapatos de Louboutin y mágia contra las arrugas.

Kurz gesagt: Man darf auch für die Erwachsene über die Hexen schreiben, aber die Frage ist, funktioniert es?

Kulttuurijuntti liikenteessä

frankfurt römer

Onko silloin kulttuuria ja erityisesti kirjoja vieroksuva juntti, jos yöpyy viikonlopun Frankfurtin kirjamessujen kupeessa ja jättää koko hurlumhein väliin? Ja käy vain kahviloissa testailemassa jäätelöitä? (Yksi mieltä ylentävä hetki oli minitötterön saapuminen pöytään kahvikupin kylkiäisenä. Pyytämättä.)

frankfurt kahvi ja jätski frankfurt spagettieis

En myönnä täyttä syyllisyyttä kulttuurijunttiuteen, sillä kannoin kassissani kirjaa, jota luin moneen otteeseen (on silminnäkijöitä), söin aamupalaa kansainvälisessä messukävijöiden joukossa ja bongailin kaupungilta kirjallisuuteen liittyviä yksityiskohtia. Schillerin kadulla muistin päässeeni yliopistoon, vaikka pääsykokeiden tehtäviin kuului analyysi samaisen Schillerin runosta Hansikas. Goethen talon edessä tunsin suurta kunnioitusta, mutta silti enemmän vetoa kohti korealaista ravintolaa ja äkillisen tarpeen saada lämmittävää inkivääri-hunaja -teetä.

Emotionaalisesti nikotellen kävelimme pitkin poikin kaupunkia. Yhtäällä nousi korkeuksiin mahtavaakin mahtavampia pankkien ja muiden vaurautta kuvastavien yritysten pilvenpiirtäjiä, joiden vieressä Zürichin ylpeydenaihe, Prime Tower (126m), olisi kuin hammastikku. Kalliin ja uuden välissä oli limittäin ja lomittain vanhaa, harvoin kaunista, useammin rönttöistä, likaista, köyhää. Pahvilaatikkoasujia, kerjäläisiä ja kummia tyyppejä. Tuttavani Laura, joka asui ennen Zürichissä, oli silloin aikanaan huolissaan lapsensa kehityksestä, koska heidän kodistaan ei näkynyt järveä, kuten meillä. Sitten häntä huolestutti se, että lapsi traumatisoituisi muutosta takaisin Frankfurtiin ja joutuisi näkemään likaisia katuja, roskia ja epäjärjestystä.

frankfurt pankkitornit

frankfurt eschentorni3

Me otimme vastaan kaiken. Ja yksi meistä otti kaiken irti myös kirjamessuista. Ei ihan perinteisellä tavalla, mutta hartaasti valmistautuneena rinnakkaistapahtumaan, Cosplay Conventioniin. Cosplay-väki vie samaistumisen toiminnan tasolle ja tapaavat toisiaan rooliasuissa. Meillä manga- ja animefani oli ommellut varta vasten mustan, rypytetyn ja rusetilla varustetun lyhyen hameen, stailannut pastellisävyisen peruukin ja ostanut vihreät piilolinssit. Ei ole koskaan tullut mieleen hypätä lempikirjan ja lempihenkilön vaatteisiin. Ja kuka se olisi? Lukemieni kirjojen henkilöt eivät ole ulkoasuiltaan kovin visuaalisesti kuvailtuja. Mutta ehkä voisin pukeutua Sue Graftonin yksityisetsiväksi, Kinsey Milhoneksi: hiusten pitäisi olla lyhyet, joten peruukki. Musta poolopaita ja farkut. Helppoa. Rekvisiitaksi lasi kalifornialaista valkoviiniä ja pari täysjyväleipäpalaa, päällä maapähkinävoita ja suolakurkkuja.

En resúmen: En la busqueda de cafecitos y literatura en Frankfurt. Y qué es lo que encontré? Además de un café con un cono de heladito, la calle de Schiller y la casa de Goethe.

Kurz gesagt: Frankfurt hat etwas, dass in Züri nicht gibt: Kafi mit Minicornetto.

%d bloggers like this: