Halloota talvihorrorista

Halloota talvihorrorista

Tähän asti on mennyt ihmisten välttelyn suhteen todella hyvin. Olen onnistunut valitsemaan lähes täydellisiä retkipaikkoja, joten kerrankos sitä sitten erehtyy.

Lauantai on yleensä se parempi päivä viikonlopusta. Osa väestöstä juoksentelee kaupungilla, toreilla ja turuilla, joten luonnossa on tilaa. Sunnuntaina tiet täyttyvät varsinkin iltaa kohti, kun kaikki, sekä päiväreissulaiset että viikonlopun viettäjät palaavat kotiin.

Wildhaus on itä-Sveitsissä, lähellä ja kivaa seutua. Ja viime lauantaina tosi kaunista – sekä ihan hirveää.

Samaan paikkaan oli ilmeisesti päättänyt lähteä koko Zürichin kantoni, ajattelin. Myöhemmin selvisi, että sen lisäksi myös kaikki saksalaiset. Sveitsi vetää, kun naapureilla on paikat kiinni.

Kotoa lähdettiin sumussa.
The morning started foggy.
Aurinko on löytynyt.
We found the sun.
Autojen rivi on kuin helminauha. It´s not a pearl string, but parked cars.
Tämmöinen patikkapolku hissille.
Hiking towards the lifts.
Jo aika lähellä hissiä.
Pretty promising, lift nearby.

Lähdettiin matkaan suht ajoissa, joka oli lopulta liian myöhään, koska ensimmäinen, toinen ja kolmas parkkipaikka olivat täynnä. Neljä avutonta liikenteenohjaajaa seisoskeli ja katseli virtaa. Juu, ajakaa vain pitemmälle. Minne? Laakson päähän? Mieluiten Itävaltaan? Hornankuuseen?

Kulkupelille löytyi lokonen äärimmäisestä rivistä. Ne ressukat, jotka tulivat perässä, joutuivat peruuttamaan takaisin jonossa ja pysäköimään kenties seuraavaan kylään – tai kyllästyivät ja lähtivät kotiin.

Patikointi alkoi siis jo laaksosta. Tallasin autojonon vieressä jäistä tietä, koska pelto upotti polveen. Vasta puolisen kilometriä myöhemmin hoksasin, että autojonon ja parkissa olevien toiselta puolen löytyi talvikävelytie. Kuvittelin sen olevan hiihtäjille, luistelijoille siis, ja kaiken ärtymyksen sivussa kärsin tajuttomista tunnontuskista tuhotessani latua kenkä upoksissa.

Köysiradan lippujonossa helpotti hieman. Vain muutama edessä ja minuuteissa istuttiin hississä menossa ylöspäin.

Ylhällä avautui hulabaloo, joka juhli endemiaa pandemian sijaan. Maskeja ei käyttänyt kukaan – paitsi rinneravintolan vessassa – ja surpussa höngittiin minne sattuu.

Patikkapolulla sydämellinen vastaanotto.
Heartwarming hikingpath.
Kannatti sittenkin hikoilla parkkijonossa.
It might have been worth while sweating in the parking line.

Katsoin kelloa huolestuneena, koska patikkareitti oli arvioitu paussitta neljäksi tunniksi. Enää ei ollut aikaa näin pitkään. Urheilukello kai aavisti jo valmiiksi hermostuneen tilan ja ryppyili. Tai sitten vain täpinöissäni ja tajuttomassa auringossa painelin liian nopeasti, hitaasti, pyyhkäisin väärin, huidoin ja sohin ja kulutin seuraavat kallisarvoiset minuutit yleissähläämiseen.

Reitin pää oli siis kateissa sekä ruudulla, että käytännössä. Jo aiemmin olen huomannut, että näillä seuduilla kyltteihin panostetaan mahdollisimman vähän. Että kyllä ne löytää, jos haluaa. Ihmismassassa ei näkynyt mitään osviittaa kävelyreittiin, mutta pari kävelijää tuli yhdeltä suunnalta, joten sinne. Siis väärään suuntaan. Paluu takaisin.

Pienen pieni Winterwanderwege – viitta löytyi köysiratajonon ja muiden massojen massojen takaa. Samalla kun vierestä suihkasi T-hississä mukavasti matkaavia laskettelijoita, me tallaajat hikoilimme ylämäessä pöperöisessä lumessa.

Pullo tyhjäksi heti alussa.
The bottoms up already in the beginning.
Varjoa ja aurinkoa.
Shadow and sun.

Muutama sata metriä eteenpäin stressi oli mennyttä, pulssi nakutti tiukasti muuten vain, sellaisella terveellä tavalla. Metsässä käveli pari muuta, lumi kimmelsi, aurinko lämmitti kasvoja ja alhaalla lelluva sumu näytti täältä käsin pumpulikerrokselta.

Kellon GPX:ät olivat ihan pielessä, mutta matkalta löytyi pari selventävää karttaa. Reitin suoran osuuden jälkeen edessä oli ikäänkuin kolme erillistä silmukkaa tai rengasta ja päätettiin koukata ensin vasemmalta, tullessa oikealta. Viimeisen paikkeilla oli selvää, ettei päivää enää riittänyt kahden tunnin lisäsilmukkaan. Hiukan otti aivoon, sillä paljon ei puuttunut, mutta viimeiseen hissiin oli ehdittävä ja sapuskapaussikin pidettävä.

Pikkuruisia lumivyöryjä.
Small avalaches.
Ylös ja alas.
Up and down.
Lumikenkäilijöitä liikkeellä.
Snowshoers on the way.
Tässä on pätsi. Ei tuulta, kovasti aurinkoa.
A lot sun, no wind.
Toisen puolen huippuset.
The peaks on the other side.

Kiivettiin korkeimmalle kohdalle ja vetäistiin jumppamatto pyrstön alle, ihan vain polun reunaan, koska sivussa upotti. Edessä oli särmäinen vuori, aurinko porotti päin pärstää, joten mikäpä tässä. “En tiedä pitäisikö sanoa, mutta tuolla edessä rakennusten luona on ihana penkki” tiedotti ohikulkeva neropatti. Siis ei pelkästään istumapaikka, vaan myös wunderschön.

Natustin viimeiset patikoitsijan piparkakut, jalan muotoiset, luonnollisesti. Täällä vallitsi rauha. Ja oikeastaan reitti oli yksi parhaista. Tarpeeksi pituuttakin, jos siis olisi ollut aikaa.

Alppitila lumen ympäröimänä.
An alpine farmhouse surrounded by snow.
Ihanteellista. Idyllic.
Leiri seuraavalle nyppylälle.
On the left is our snackspot.
Minä ja karmea nälkä. Me, very hungry.
Patikkapiparit.
Hikers cookies.

Paluumatkalla reitti oli varjoisa ja sinisessä tuli viileä. Hissien luona lähenevä ilta näkyi seudun rauhoittumisena. Päätettiin napata lähtiäisiksi kioskikuppilasta kahvit. Ihmisenä olen selvästikin huonoa materiaalia; en opi kokemastani. Vuoden toinen kahvi kodin ulkopuolella ja linja jatkuu pulverina. En sanoisi, että se oli pahaa, mutta ehdottoman mitätöntä. Ensi kerralla ne omat sumpit mukaan.

Laaksossa autojen helminauha oli alkanut liikkua. Costaricalainen kovapää päätti mennä sieltä, missä on tilaa eli pellon poikki. Kilometri umpihangessa polvea myöten on omiaan tiristämään loputkin mehut ihmisestä.

Takaisin varjossa.
Back in the shadow.
Säntishän se siellä.
That´s Säntis.
Huono kahvi nro 2.
This years 2. bad coffee.
Laskettelijatkin menossa kohti laaksoa.
The skiers also going towards the valley.
Hissillä alas.
Down with the lift.
Kuu Wildhausin yllä.
The moon over Wildhaus.

Kintut pääsivät lepoasentoon välittömästi, eikä autosta tarvinnut liikahtaa minnekään ylimääräistä tuntia myöten. Mateleva ruuhka nimittäin alkoi parkkipaikalta ja jatkui seuraavat 30 kilometriä. Jottei olisi niin ottanut päähän, järjesti luonto upean auringonlaskun. Shown loppuhuipennuksena sujahdimme pilkkopimeässä paksuun sumukerrokseen.

Seuraavakin päivä oli vuorilla täydellinen. Annoin olla. Juoksin kotiseudulla kevyesti lumettomilla, mutta kauniin huurteisilla metsäteillä puron vartta, enkä todellakaan tuntenut sen kummempaa retkitarvetta. Hyvin harvinaista, joten kirjattakoon se muistiin.

Ajetaan kohti auringonlaskua. Ja sumua.
Driving towards sunset. And the fog.

En resumen: Creí que eramos yo y el cantón Zurich completo en las montañas de Wildhaus, pero en total por ahí andaba además todo Alemania.

Kurzgesagt: Ich dachte alle aus Kanton Zürich waren in Wildhaus am Samstag, aber zum Schluss war da auch das ganze Deutschland.

Minä täällä, missä Alppi?

Tuolihissi nousi sumussa kohti Toggenburgin Sellamattia. Päivälle oli luvattu puolipilvistä ja jo nyt tuuli lupaavasti. Alppeja ympäröivä, lelluva höttö oli kuitenkin sitkeää sorttia, se liikkui vähän sivuttain, toisinaan ylös, alas. Aurinko sai vain pienen mahdollisuuden kurkistaa vaipan välistä. Pilviä tai reittiä reunustavia sahamaisia vuorenhuippuja ei maisemasta edes erottanut.

sellamatt puu sumussasellamat tönö

Polku oli helppo, etapit oli numeroitu ja jokaiselta löytyi maalaus ja vuoristoseudun tarina, jossa kerrottiin viattomista tytöistä, vuorenhengistä, jättiläisistä ja lohikäärmeistä. Mutta tarvittiin vain yksi pakan sekoittava numerokyltti ja toinen pylväästä puuttuva viitta ja olimme poissa kartalta. Ja heti sen jälkeen jo kulkemallamme polulla – menossa takaisinpäin.

sellamtt polkusellamatt sagenweg

Plääni oli pettänyt, otti aivoon ja pienistä evästauoista huolimatta alkoi väsyttää, eikä luvattua makkaranpaistopaikkaa ollut lähelläkään. Kaunista metsäpätkää ei enää jaksettu ihailla ja alaspäin vievä liukas portaikkopolku, jota oli jo kertaalleen noustu ylös, oli vain rasittava.

Seuraavien opasteiden kohdalla tehtiin uusi arvio ajasta ja matkan pituudesta. Tästä pääsisi oikopolkua pitkin oikealle paluureitille. Sumu sakeni entisestään, mutta oltiin jälleen siellä missä piti. Nuotiopaikkakin löytyi; kuivia puita muovilaatikossa ja makkarakepit haljenneen puunrungon välissä. Paahdetut vaahtokarkit ja paistettu banaani tuoksuivat ilmassa; hiuksissa savu vielä illalla kotonakin. Säätiedotuksessa meteorologi paikkasi pieleen mennyttä ennustettaan; föhnin syytä kaikki.

sellamat sienet

Toggenburg, 11km, asc. 420 m, desc. 407, highest point 1610 m

En resúmen: En total no nos perdimos en la niebla.

Kurz gesagt: Schön, aber wo waren die Bergen?

%d bloggers like this: