Huipulla kivistää

Huipulla kivistää

Kolmas päivä hankaavan kengän kanssa meni jo rutiinilla. Jätettiin kamat Bettmeralpin köysirata-aseman kaappiin ja pisteltiin vauhdilla eteenpäin suoraa tietä kohti Riederalpia ja varsinaisen reitin lähtöpistettä. Tämäkin oli niitä 26 Summits Challengen polkuja ja suurelta osin tuttua seutua. Mutta koska kotimatka tarkoittaa monen tunnin istumista, haluttiin vielä nauttia vuoristosta.

Laitoin nilkkaan kämmenen kokoisen laastarityyppisen pehmikkeen ja se tuntui toimivan. Samaan tapaan kuin edellisenä päivänä, tasainen oli lopulta pahin maasto. Löysäsin nauhoja, kiristin, otin lyhyitä, pitkiä askelia, mikään ei auttanut. Vasta ylämäki. Riederfurkan Villa Castellin luota lähdettiin nousemaan Riederhornin huippua kohti ja polku oli sen verran hyvässä asennossa, että se toimi nilkallekin. Täytyi vain varoa, ettei kengän asento nuljahtanut kummallekaan sivulle.

Polku siksakkasi ja oltiin yli 2000 metrissä; silloin tällöin kirpaisu kintussa pisti myös hengähtämään. Pistin kesän koronan piikkiin sen, että sveitsiläinen ikääntynyt pariskunta hilpaisi ohi kevyesti ja huohottamatta. Varmaankin paikallisia, asuvat vuorilla, yritin selittää. Kevyesti menivät siihenkin nähden, että omille pitkille koivillenikin monet askelmat olivat niin korkeita, että piti ottaa vähän maastosta käsillä tukea.

Joka tapauksessa nousu oli nopea ja maisemat hulppeat. Istahdettiin Victorinox-penkille hetkeksi katselemaan alapuolella ja toisinaan ylempänä leijuvaa varjoliitäjää. Syötiin parit pähkinät, taatelita ja viikunoita. Huipulla oli hiljaista ja ehkä hapenpuutteesta johtuen rauhan tunne on suuri. Hengitys tasaantuu, kaikki juoksevat ajatukset ovat kaikonneet noustessa. On vain tämä.

Koska Riederhorn on pieni ja kapea nyppylä, niemimäinen ja ympärillä syvälti pudotusta, olin ottanut sauvat mukaan. Nousun jälkeen odotin samanlaista alasmenoa eli varauduin istualtaan mentäviin kohtiin. Lopulta en tarvinnut sauvoja lainkaan. (Jos jyrkkyys kammottaa, kannattaa huipulle tulla huipun oikealta puolen.)

Ennen kylille palaamista piipahdettiin Riederfurkan Villa Casselissa. Talo on koristeellinen ja kaunis ja varsinkin tässä ympäristössä se eroaa muista alppirakennuksista. Sir Cassel keksi jostain syystä 1900-luvun alussa, että tämä on se paikka, missä hän haluaa nauttia vuoristoilmasta ja parannella oloaan. Rakennustarvikkeet tuotiin laaksosta aaseilla ja hän laitatutti itselleen jopa puhelimen. Vieraina kävi kuuluisaa porukkaa, Winston Churchilliä myöten. Joka tapauksessa nykyisin talossa toimii Pro Natura, luonnonsuojelujärjestö, ja kellarikerroksessa on kattava näyttely jäätikön historiaa.

Palatakseni kenkäasiaan: repussa roikkuivat lenkkarit, olin siis varustautunut huipun jälkeen vaihtamaan vaelluskengät kevyempiin. Mutta lopulta en tuntenut sen olevan tarpeen. Tämän reissun jälkeenkin olen ollut kymmenisen tuntia liikkeellä ja vaiva jatkuu. Ohjeita on monenmoisia (laita kenkään sitä longottava pullo, pehmikkeitä, kahdet sukat, kävele enemmän), mutta taidan viedä ne ulkoilutarvikkeiden liikkeeseen ja siellä suutarille. Jotain tarttis tehdä.

Villa Cassel
Kissa maastoutui kukkien keskelle.
A cat pretending to be a flower.
Edellisen patikan lähtöpiste huipulla keskellä kuvaa.
Starting point of the previous hike on the top of the mountain in the middle of the picture.
Selän takana nämä maisemat.
The view behind the back.
Vasemmalla Mittelaletsch-jäätikkö. Luulisin.
Mittelaletsch glacier on the left. I think.
Victorinoxin penkki.
A Victorinox bench.
Hän tutkii tietoja.
Observing the information.
Keskimmäisen puun yläpuolella Belalpin kylää, mistä oikealle alas polku riippusillalle.
Almost in the middle Belalp and from there a path to a hanging bridge.
Melkein takaisin Villa Casselin luona.
Almost back to Villa Cassel.
Nauttivat auringosta.
Enjoying sun.
Muita tiellä kulkijoita.
Other road users.

En resumen: Uno de los picos de 26 Summits Challenge es Riederhorn y era algo nuevo para nosotros! La última parte para arriba es bastante empinado y tenía unos problemas con el zapato nuevo derecho, pero llegué.

Kurzgesagt: Ein Gipfel von den 26 Summits Challenge ist Riederhorn und das war auch neu für uns. Der letzte Teil hinauf ist ziemlich steil und ich hatte einige Probleme mit den neuen rechten Schuh, aber bin doch am Gipfel angekommen.

Jäätikön yllä

Jäätikön yllä

Olen ollut viikon työreissussa ja nyt kaiken kasaantuneen keskellä katselen kuvia ja yritän muistella, mitä kaikkea Aletsch-jäätikön lähellä näinkään. Suljen silmäni ja näen valtavat korkeuserot, huiput ja laaksot.

Bettmeralphan on autoton, joten kulkuneuvo jäi laaksoon. Ylhäällä tajusin, että olen kadottanut laihan lompakkoni ja samassa oivalsin, että se oli varmaankin pudonnut autojunaa odotellessa, kun vaihdoin kengät toisiin. Kukaan ei vastannut puhelimeen asemalla, mutta nettikamera näytti vain tyhjää parkkipaikkaa. Se oli jo hyvä merkki, pussukkaa tuskin kukaan olisi noteerannut ja se olisi lojunut yhä maassa satojen autojen yliajamana. Lopulta se löytyi autosta, penkin ja oven välistä.

Kun sain henkilökohtaisen katastrofini hoidettua, pääsin keskittymään itse asiaan. Päällimmäisenä on tietenkin se hurja muutos jäätikön massassa, ilmiö, jonka vertaista en ole luonnossa koskaan nähnyt. Aletsch on vetäytynyt jo 1860-luvulta, mutta 24 vuotta sitten jääkerros ulottui kymmeniä metrejä korkeammalle ja tänään jo ensimmäisessä kurvissa näkyy vain kuraista vettä. Häntä on lyhentynyt entisestään.

Henkilökohtaisen saran toinen valitettava takaisku on oikea kenkä. Olin jo kävellyt uusilla vaelluskengillä kymmenisen tuntia ongelmitta ja yhtäkkiä toinen alkoi vaivata. Mitään rakkulaa tai hankaumaa ei näkynyt, mutta nilkka on lähes ilman nivelsiteitä ja nyljähtelee miten sattuu. Kipu oli lähinnä hankaavaa ja iholla. Laitoin siihen apteekista noudetun pehmikkeen. Jäätikkölenkki oli n. 15 km, jotakuinkin 800 m korkeuseroa ja loppumatka yhtä tuskaa – siis tasaisella. Ylös ja alas menin ketterästi kuin vuohi.

Sidoin nilkan ympärille lisäksi huivin ja se auttoi, mutta illalla kohtaan oli kertynyt nestettä. Nyt mietin mitä teen kengän kanssa; ehkä vartta täytyy moukuroida pehmeämmäksi.

Päivityksenä Reppu ja reitti, patikkapolkujen Sveitsi -kirjaan reitti ei siis lähde enää Bettmerhornin näköalatasanteelta oikealle, se pätkä on kivivyöryjen jälkeen suljettu. Sen sijaan ensin kuljetaan vastakkaiseen suuntaan, jonka jälkeen kilvet ohjaavat jäätikön reunaan.

Matkalla ohitettiin useita laumoja koululaisia; joku kompasteli nauhat auki lenkkareilla, osa pisteli vauhdilla hyppien, toiset laahautuivat perässä viimeisillä voimillaan. Seuraava lauma oli tyynempää sorttia, symppiksen pehmolelun näköisiä Valais´n mustanenälampaita. Jaoimme polun jonkun aikaa; sinisillä täplillä merkityt lampaat näyttivät tietä ja me seurasimme.

Polku alas jäätikölle on kivinen ja osittain kostea ja liukas. Porukkaa laskeutui eri puolilta, sieltä mistä keksivät että olisi pääsy. Keskityin omiin jalkoihini, kun joku takaa huusi tuntemattomalla kielellä jotain. Mies meni toisen luo ja ojensi hänelle käden. Vanhempi herra oli astunut märkään kohtaan pyöreällä kalliolla ja jäänyt selkä köyryssä pudotukseen päin, sormet kallion pinnassa voimatta liikahtaakaan. Apuun kiiruhtanut ojensi käden ja nykäisi miehen kuivalle kivelle.

Jäätiköllä oli useita retkueita oppaan kera turvaköysineen ja piikkikenkineen; nyt sille oli helppo kivuta. Vuosia sitten jäisen kerroksen päälle pääsi vain toisesta reunasta. Muutama uskalikko lähti kuvailemaan itseään jäätikölle ilman mitään erityisvarusteita, ihan vain tennarit jalassa.

Jäätikkömökki, Gletscherhütte, oli täynnä punaposkista porukkaa, aurinko oli yhä kirkas ja polttava. Lepuutin kinttua alppimakaroonipannullisen ajan ja mietin tallatako takaisin paljain jaloin. Venkslasin nauhojen kanssa, löysytin ja kiristin. Ja seuraavana päivänä olin jälleen polulla.

Ilta Bettmeralpissa.
Evening in Bettmeralp.
Aletschin tässä päässä loiskuu vesi.
There´s already water on this end of the glacier.
Vauhdilla alas.
Downhill we go.
Sehän on kristalli.
A cristal.
Nököttäviä ihmisiä.
Some sitting dudes.
Jäätikköä ylhäältä käsin.
The glacier from above.
Välillä kivisempi polku.
A rocky part of the hikingpath.
Patikka-Pekka.
A hiker.
Aletschin toista päätä näkyvissä.
The other end of Aletsch.
Ylhäältä saattaa tulla lasti.
There´s a possibility of a stonefall.
Ihmiset toimii mittatikkuna jäätikön vieressä.
People as yardstick to understand the size of the glacier.
Takaisin jäätiköltä.
Back from glacier.
Vielä kukkii.
Still blooming.
Märjelenseen.
Ruokaa, että jaksaa.
Some food for energy.

En resumen: Aletsch está cada vez más corta y baja.

Kurzgesagt: Aletsch ist jedesmal kürzer und niedriger.

Paholaisen sillalla

Paholaisen sillalla

Jos muistat, olen jahdannut 26 summits challenge:n huippuja tämän kesän – tai ainakin sen loppupuolella. Alkukesä meni niissä surkeissa säissä, sitten oli tauteja ja nyt alkaa olla kiireitä, silti 9/26 on kasassa. Tarkoitus oli vain ottaa haasteesta osviittaa, löytää uusia paikkoja ja polkuja, mutta kohteiden keräilyyn jää kyllä koukkuun. Aina, kun yksi on käyty, alan katsella kartasta seuraavaa.

Sää oli parin päivän ajan loistava Valais´n kantonissa ja sieltä löytyi kaksi haasteen kohdetta ja vielä yksi matkanvarrelta Andermattista. Auto jätettiin asemalle ja hypättiin junaan, joka vei meidät vartin verran takaisinpäin. Reitti olisi lähtenyt Wassenista, mutta päätettiin lyhentää sitä, että oltaisiin ajoissa perillä ja jäätiin junasta jo Göschenenissä. Se on siis se paikka Alppeja halkovan Gotthardin tunnelin edustalla, missä on lähes aina ruuhkaa.

Göschenenistä Andermattiin vievä autotie kiemurtelee vuorenrinnettä ylös ja sieltä olen monesti nähnyt vanhalla kivisillalla kävelijöitä ja miettinyt, että tuo silta pitäisi ylittää jalan. Nyt seistiin Göschenenin asemalla, jyrkkien seinäminen välissä lähes täydessä sumussa, pilvien keskellä. Suunto oli ihan pihalla, mutta onneksi minä en. Reitti on simppeli ja hyvin merkitty; eksyminen olisi hankalaa, vaikkei mitään näkyisi.

Reuss-joki pärskytti vieressä koko matkan, välillä se näkyi kirkkaan vihreänä, toisinaan, ja juuri putouksen kohdalla, ei nähty kuin aavistus mahdollisesta virrasta. Vesi oli vienyt aikanaan vanhan kivisillan ja tämä, jota tallattiin oli siis rekonstruktio. Polku ja kävelytie nousee jyrkimmin juuri siinä, missä lukee “Älä jää seisoskelemaan!” Kiviä saattaa ropista niskaan, joten kiihdytin vauhtia entisestäänkin, ylämäestä ja hapenpuutteesta viis.

Teufelsbrücke, paholaisen silta ja sen ympäristö on merkillinen sekasotku luontoa, autotietä ja rakennelmia. Sillan pystyy välttämään kiertämällä vuoren läpi kulkevan tunnelin kautta. Gotthardin alueella on yhä kasarmeja ja aiemmin myös bunkkereita ja linnakkeita ja jos tilanne olisi päässyt äitymään sotilaallisesti hankalaksi, paholaisen silta olisi räjäytetty. Kulku olisi silti vielä onnistunut tunnelin läpi.

Reitti ei ole mikään varsinainen luontoelämys, mutta se on vaihteleva. Mennään siltojen alta, on metalliritilää, luolaa ja tunnelia. Meidän kävelemä pätkä on osa Via Gottardoa, joka jatkuu Andermattista eteenpäin ja siksi tämä osuus päättyi hieman hassusti keskelle kirkolle vievää polkua, rinteessä olevan talon eteen. Ehkä siellä asuu reitin suunnittelija?

(P.S. Paholaisen sillasta on lisää Reppu ja reitti, patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa)

Nyt olisi arvottava, mihinkäs suuntaan sitä lähtisi.
Suunto is lost. I, on the other hand, am not.
Taustalla kiertää solatie.
The passroad on the background.
Tämän silta näkyy solatielle.
This bridge you see from the passroad.
Kiireesti eteenpäin.
Full speed uphill.
Sumujen silta.
A bridge to nowhere.
Luolareitti siltä varalta, että silta on romuna.
A tunnelpath, in case the bridge is kaputt.
Paholaisen sillan alapuolella kuohuu. It´s bubbly and foamy under the devil´s bridge.
Oikealla reitillä ollaan.
On the right path.
Tämäkin on patikkapolku.
This is also a hiking path.
Tämäkö on se paholainen?
Is this the devil?
Andermattia ja sen boutique-hotelli.
Andermatt and it´s boutique hotel.

En resumen: Caminamos de Göschenen a Andermatt, por el puente del diablo. Estuvimos totalmente rodeados por las nubes y mi reloj ya no sabía para donde, pero por dicha yo si. Es un camino raro, hay puentes, túneles y rio y por su puesto: subidas.

Kurzgesagt: Wir sind von Göschenen nach Andermatt gewandert und wo die Sport Uhr keine Ahnung hatte wohin. Ich schon, zum Glück. Eine kurze Wanderung ist doch interessant, es gibt viele Brücken und Tunnel, der wunderschöne Reuss und natürlich auch Aufstieg.

Kenkien sisäänajo Rigillä

Kenkien sisäänajo Rigillä

Uudet vaelluskengät jalkaan ja liikenteeseen, suuntana Schwyz ja Rigi. Luvassa oli kuuma ja aurinkoinen päivä, tasaisella maalla 32 astetta, korkeammalla vähemmän, mutta paistetta. Halusin vetreyttää uudennahkeat ja jäykät kenkäni ja löysin 26 huipun haastelistalta sopivan reitin, myös Aldolle virusten jälkeen.

Rigi on meiltä käsin siitä hankala, että vaikka se on lähellä, aika suttaantuu matkaan aika lailla. Pelkästään julkisilla olisi kestänyt aivan kohtuuttoman kauan, joten päätettiin ajaa autolla vuoren juurelle Küssnacht am Rigiin. Sieltä hypättiin junaan, joka vei toiselle puolen vuorta Arth Goldauhun, vuoristojunalla ylös Kräbeliin ja kuplahissillä Rigi Scheideggiin, mistä vihdoin päästiin parin tunnin matkustamisen jälkeen polulle.

Päivän kysymys oli, että missä on la croix?? Haasteen ohjeissa oli joku mennyt vinoon ja tiedot olivat sivustolla osittain ranskaksi. Skannattavan koodin piti siis löytyä ristin luota, sen verran ymmärsin, mutta mikä risti, missä?

Scheideggista polku vei ensin alas ja kurvasi sitten kellokaulaisten heinää jauhavien ja tuhahtelevien lehmien välistä ylös Dosseniin, kapeaa harjannetta, jonka yhdellä puolella siinsi Vierwaldstätter-järvi ja vuoria joka suuntaan. Hetken kaduin, etten ottanut sauvoja mukaan, noin henkiseksi tueksi, mutta lopulta polku oli ihan kunnon levyinen. Ei tarvinnut edes kontata.

Ja la croix sekä koodi löytyivät Dossenin huipulta, ei tarvinnut edes etsiä. Siinä ristin vieressä pisteltiin eväät ja lähdettiin taas liikkeelle. Kenkä piti alaspäin mennessä hyvin, myös vähän muruisessa maastossa. Vasta kun 800 korkeusmetriä alkoi olla loppusuoralla ja kallistumaa aikalailla, lierähti toinen jalka kivikossa ja koko kinttu sujahti sivulle. Mutta yhä silti olen sitä mieltä, että kengät ovat paremmat kuin edelliset. Fysiikan lakeja kun ei kumoa edes Lowa. Nauhoja täytynee vielä säädellä ja etsiä se oikea tiukkuus.

Rigi on suosittu paikka, mutta meidän reitti vei nopeasti läpi ja ohi ruuhkaisten osuuksien. Aurinko tiristi viimeisetkin nesteet kehosta ja vaikka mukana oli pari litraa vettä, oltiin ihan rusinoina valmiita kahvipaussille. Alpwirtschaft Räbin läpi kulkeva polku vei meidät suoraan varjoisaan pöytään, johon osui ihana tuulenvire. Ei ehkä paras luumupiiras, jota olen maistanut (taltta olisi ollut tarpeen) ja kahvista en nyt sano mitään, mutta puolen litran alkoholiton olut, loistava juoma hikisenä päivänä, sekä vielä lasillinen vettä ehkä pelastivat hengen ja toisenkin.

Alas Küssnachtiin tultiin Seebodenalpin kabiinilla, sillä tässä vaiheessa olin jo valmis ottamaan kengät jalasta. Lowat ovat ehkä vähän leveät, vaikka siis kapeinta sorttia. Joudun aina ostamaan miesten kengät, sillä tilaa pitää olla reilusti rinnettä alas tullesssa. Kapea ja pitkä jalkani on puolen numeron verran liian iso naisten kenkiin. Toiseen nilkkaan oli nyt tullut pientä hankaumaa, mutta ei mitään, mitä järvivesi ei olisi parantanut. Näillä lähden poluille vastakin.

Joku heppu marssi kuvaani.
Who´s this guy who walked to my pic?
Ei mikään leikkijuna.
Not a toy train.
Sumean pehmeä maisema.
Soft view.
Sukat rutussa ja uusilla kengillä matkaan.
New shoes on.
Korkein piste häämöttää.
The highest point is up there.
Kuivakukkia.
Dried flowers.
Polun vasemmalla puolella tämä.
On the left side of the path this.
Huipun ristillä, enkä edes kontannut.
On the peak by the cross and did´t even crawl.
Polku toiseen suuntaan, tuolta tultiin.
That´s where we came from.
Pitkävartinen katkero.
A long stalk enzian.
Täyttä hoipakkaa alas.
Full speed downhill.
Välillä tasaista. Flat road for a while.
Melkein näkyy auto oikealla.
Küssnacht am Rigi on the right.
Polku kulkee alppitilan läpi.
The path goes through an alpine farm.
Sopiva kahvipaikka.
A suitable coffeeplace.
Alkoholiton olut, loistava janojuoma.
An alcoholfree beer is the best.

En resumen: Fuimos a hacer a Rigi un paseito para preparar mis zapatos nuevos.

Kurzgesagt: Ich habe meine neue Schuhen probiert auf dem Rigi.

Maanantaina kävelin kengät tohjoksi

Maanantaina kävelin kengät tohjoksi

Tiedäthän viikonpäivälorun, sen missä maanantaina makkarat tehtiin ja niin edelleen? Suunnitelma oli, että maanantaina vuorelle nousen, tiistaina lihaksia lepuutan, keskiviikkona ties mitä touhuan. Kävikin niin, että maanantaina kengät levisi. Seuraavana päivänä ohjelma jatkui odotetusti: tiistaina lihakset hapoilla oli.

Tilanne oli siis tämä: vaihdoin varvastossut vaelluskenkiin Arosassa. Polulla tajusin, että joku lerpatti. Ei taas, ajattelin. “Taas” on nykyisin tai yleensäkin termi, joka saattaa nykyisin käsittää kokonaisen vuosikymmenen. Hetken yritin kartoittaa edellistä kertaa, sitä kun Alpsteinissa kapealla polulla rinteessä ensin lärpähti yhden kengän kärki, sitten toisen ja lopulta koko pohja. Sain matkalle osuneesta Gasthausista apua, kahvikupillisen lisäksi rullan teippiä. Nyt ei ollut sitäkään. Ja tästä on aikaa niin paljon, ettei blogin hakukaan auta asiassa, kun yritin etsiä kuvatodisteita.

Joka tapauksessa edellisestä kerrasta on siis pitkä tovi. Sen verran, että edessä oli kenkien vaihto. Viime vuonna ne eivät enää pitäneet kunnolla vettä ja pohjien pitoon rinteessä en koskaan ollut täysin tyytyväinen.

Nopean vaurioarvion jälkeen uskoin kenkien kestävän ainakin seuraavalle kuplahissiasemalle. Kärki ei ollut aivan irti, joten kenkä ei haukannut joka askeleella kiviä, se oli plussaa. Weisshornilta irtokivistä rinnettä alas kävellessä otin käyttöön sauvat. Hiekkapolun jyrkimmässä osassa sama juttu. Tuli nimittäin mieleen, että mitä jos astun koko painolla kengälle, mutta jalka jatkaakin matkaa kohti pudotusta.

Tilanne oli vakaa 15 km tallaamisen ja vaikka alaspäin mentiin n. 2600 metristä 1700 metriin, pohja oli yhä kiinni kengässä ja kompasteluja 0. Vuorelta suuntasin suoraan kylän ainoaan auki olevaan kenkäkauppaan ja kotiin lähdin uudet vaelluskengät jalassa. Oliko pikaostos huti vai hitti, se selvinnee seuraavalla kerralla.

Ihan sama mihin suuntaan kuvaa kääntää, aina on joku torni tai tolppa vinossa.
Why is there always a skew tower in my pictures?
Nämä oli tässä.
Bye, bye shoes.
Weisshornilta näkyy vuorennyppylä jos toinenkin.
A view to the peaks from Weisshorn.
Pohja yhä kengässä ja kaikki hyvin.
The shoe still working, everything ok.
Keskellä hiekkakasalta näyttävä juttu on oikealle kaartava polku, josta jatkettiin matkaa.
The path starts in the middle and curves right.
Ravitsin itseäni alppimakarooneilla, päällä omenahilloa.
Nutrition, Alpine macarones with applejam.
Katkeron minimaaliset serkut, pikkusormen pään kokoisia kukkia.
Very tiny alpine gentianas.
Mökki maisemalla. Ja kivellä.
A hut with a view. And a stone.
Olisiko herkkusieni? Maamuna? Joku otus oli täsmäporannut reiän jättimäiseen sieneen. Tai sitten ihminen vaellussauvaalla. A huge mushroom, maybe a champignon?
Arosan vuorilla ei ole lunta, vaan murenevaa maa-ainesta.
Not snow, but sand and stones.
Pähkinähakkeja lenteli edellä opaslintuna. Eurasian nutcracker was showing us the path.
Kotiloetana oli parkkeerannut mustikkaan. Eväät lähellä.
This snail found a perfect spot.

En resumen: Mis zapatos de montaña llegaron a su final. Todavía logré caminar 15 km y bajar 1000 metros verticales, pero tuve que ir directo en la zapatería. Vamos a ver como me va con los nuevos.

Kurzgesagt: Es war der letzte Tag meiner Wanderschuhe. Ich habe es geschafft noch 15 km und 1000 Höhenmeter zu laufen, aber musste dann direct ins Schueladen. Mal schauen wie es mit den neuen geht.

Solatietä ulkomaille

Solatietä ulkomaille

Nyt on ollut sellainen suma kaikenlaisia kesäprojekteja, että vain valitut palat Italian puolelta. Käväisin syksyn projekteja ajatellen pohjois-Italiassa ja edessä oli pieni haaste. St Bernardinon kautta saattoi kivivyöryn jälkeen olla vielä tukkoista, odottelua ja jonoa. Gotthardin tunnelin reitti taas loma-aikojen ja St Bernardinon tilanteen takia entistäkin ruuhkaisempi. Joten lähdettiin seikkailemaan.

Splügenpass, solatie Italian ja Sveitsin rajalla, oli jo osittain tuttu, sillä siellä oli käyty kipuamassa vuoristojärville. Oli ihan mahtava retki, tykkäsin tosi paljon seudusta ja puhumattakaan patikan jälkeisestä jättimäisestä ateriasta. Jo silloin mietittiin, että olisi mielenkiintoista nähdä kuinka tie jatkuu Italian puolella.

Sveitsistä kiemurteleva ja nouseva tie on haastava, vaikka olisit vain autolla liikkeellä, ja sama jatkuu Italiassa, alaspäin. Onneksi tällä kertaa edessä ei ollut autojonoa, vaan tyhjää tietä, pari pyöräilijää.

Lounasnälkä iski tietenkin tieosuuden loppupuolella, missä oli enää baari pienen lammikon äärellä. Olin jo ihan voimaton, kun tunnit kuluivat, eikä mitään ollut missään. Kuulun niihin, joilla on aina syötävää mukana – paitsi nyt. Mielikuviin ei pitäisi luottaa. Italiassa ei ole aina ruokaa tarjolla.

“Comon rantakylissä on taatusti safkaa!” Ei. Tai kyllä. Mutta kyliin ei päässyt. Moottoritie kulki tunnelista tunneliin ja kaikki ulos vievät rampit olivat – tadaa!- kiinni.

Kun ensimmäinen mahdollisuus poistua vuoren sisältä vihdoin tuli, tarrattiin siihen. Mikä kylä? Ei aavistustakaan. Nälkä oli niin karmea, helle tainnuttava, etten osannut ajatella muuta kuin kartassa näkyvää pistettä auki olevasta ruokapaikasta. Siinä vaiheessa kun matkakumppani totesi, että tuohon ei mennä, koska ollaan rannalla, eikä tässä ole järvinäkymää olin valmis pyörtymään. Siitä huolimatta kiihdytin tahtia, nuuskin paikkoja kuin tryffelipossu – pastaa? – pizzaa? ja istahdin pikkukylän viimeiseen paikkaan. Eli täytetty panini, koska tämä olikin baari. Voisin syödä niitä viisi, ajattelin, mutta lopulta sienillä, artisokan sydämillä ja ties millä täytetty jättimäinen juttu sai olon rauhoittumaan ja olin oikeastaan aika täynnä.

Loppumatkan pidin huolta siitä, ettei enää kävisi näin. Ruokaa ennen katastrofia. Helle oli sitä luokkaa, että jälkikoronatilanteessa eniten teki mieli vettä; olin kuin nuutunut kukka suurimman osan aikaa, jatkuvasta nestetankkauksesta huolimatta. Ja ihan periaatteesta – koska Italiassa – halusin kerran eteeni affogaton, jäätelöä kahvilla.

Summa summarum: Italiassa oli paljon kauniita sisäänkäyntejä kukkineen. Sekä holvikaaria. Ja ihmisiä. Sveitsissä puolestaan maailman parhaat vessat.

Sitä ollaan ulkomailla.
Abroad.
Uusia seutuja Montesplugan jälkeen
New for us, after Montespluga.
Ja tämä kylä oli…? And this place was…?
Panini Comon äärellä. Oliko se sittenkään Como?
Panini by the lake Como. Or was it?
Hirveän kuuma. Viisaat on sisällä.
Horribly hot.The wise people are inside.
Ciao lokki!
Ciao seagull!
Nättiähän täällä on.
It´s cute here.
Ainakin 1 affogato pitää saada.
Gotta get at least 1 affogato.
Tämäkin on kiva. Siis Comossa.
This is nice too. Btw in Como.
Kauniita portteja kukkineen joka puolella.
Nice entrances everywhere.
Kun kiipeää tarpeeksi korkealle, näkee Sveitsiin.
When you climb high enough, you see Switzerland.
Ja tämä kylä on…?
And this village is…?
Tämän tiedän: Menaggio.
This one I know, Menaggio.

En resumen: El camino por Splügenpass de Suiza a Italia es pura curva, pero más interesante que las otras opciones. Y Italia? Caliente.

Kurzgesagt: Der Passstrasse (Splügenpass) nach Italien ist super im vergleich zu den anderen möglichkeiten. Und Italien? Heiss.

Alamäkeä koronan jälkeen

Alamäkeä koronan jälkeen

Muutama viikko meni koronassa ja työjutuissa, mutta nyt ajattelin laittaa muutaman kuvan Ticinosta, italiankieliseltä alueelta. Koronan jälkeen sain ohjeeksi pitää pulssin 120 paikkeilla kolmen viikon ajan, mikä on ihan mahdotonta, vaikka olisin vain kotona, koska asun rinteessä. Joka tapauksessa kunto on jo hyvä, mutta kiltisti noudattelen rajoja ja olen pikkuhiljaa nostanut peruskuntoa. Kävellä voi siis ihan kunnon matkoja, kunhan maasto on tasaista – tai alamäkeä.

Oltiin ajamassa Italian puolelta Zürichiin ja koska matka on pitkähkö, joten pidettiin patikkapaussi Ticinossa Luganon lähellä. Huippuhaaste on edennyt tahmeahkosti katastrofaalisten säiden ja tautien takia, mutta viides reitti 26:sta oli juuri sopiva tähän tilanteeseen. Monte Leman reitti oli melkein kokonaan alamäkeä, lähes kilometrin verran.

Huipulle noustiin kabiinilla ja herttinen, että 15 astetta tuntui hurmaavalta iholla, joka oli käristynyt 20 astetta kuumemmassa usean päivän ajan. Vedin takkia päälle onnellisena ja keuhkot täyteen vuoristoilmaa. Se, että mentiin kabiinista suoraan kahville, tuntui aikalailla synniltä, mutta takana oli automatkaa ja nälkä vaivasi.

Lämpimän juustopaninin ja vahvan kahvin vahvistamana olin valmis kohtaamaan jopa ne luvatut lehmälaitumet. Ukaasit oli selkeät, matkalla on äitilehmiä vasikoineen ja ne pitää kiertää hiljaa ja kaukaa. Kuuntelin kellon kalketta – nyt se tulee. Kilahdus toiselta suunnalta – apua, miten tässä käy. Maalalilin mielessäni skenaariota kapeasta polusta, jolla märehtii kantturoita niin, etten pääse ohi ja joudun kipuamaan takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta oltiin jo lähes perillä, kun tie kulki lehmien ohi. Lehmien, jotka olivat aitauksen takana.

Tilannearkuus johtuu kerrasta, jolloin Costa Ricassa meidän mukana kulki useampi koira hotellilta oppaana. Ne siis vain tulivat matkaan ja pitivät huolta, ettei kukaan jää laumasta. Keskellä niittyä oli lehmiä ja koirat innostuivat haukkumaan. Lehmät hikeentyivät ja me jouduimme juoksemaan hengenhädässä pakoon ja luikahdettiin piikkilanka-aidan välistä turvaan. Sen jälkeen olen suhtautunut sarvipäihin kunnioituksella.

Monte Lemalla oli kuitenkin rauha maassa. Huipun muutamien ihmisten jälkeen vastaantulijoita oli yksi ihminen koiran kera. Ilma oli sumea, mikä pehmensi maisemia akvarellimaiseksi sineksi. Matkalla ei ollut mitään ihmeellistä, silti ihanan raikasta, runsaskasvuista ja vehreää. Keskivälillä kuljettiin saniais- ja koivuvyöhykkeen läpi. Ruipeloiden valkoisten ja vähän känkkäröiden koivujen keskellä oli epätodellinen tunnelma; onko tämä tropiikkia vai pohjoista?

Monte Lemalta on järvimaisemia ja kukkuloita joka suuntaan, Lago Maggiore yhdellä puolen, Lago di Lugano toisella ja muitakin varmasti, mutta lonkeroisista vesistöistä oli tällä säällä hankala saada selvää mikä kuuluu mihinkin.

Reitti päättyi Miglieglian kylään, jonka nimen joudun joka kerta katsomaan uudelleen; siinä on liian monta ällää, iitä ja geetä. Pyörittiin hetki etsimässä ruokaa, mutta päätettiin jatkaa eteenpäin, jonnekin vilpoisampaan. Se löytyi St. Bernardinon tunnelin toiselta puolen, Medels im Rheinwaldin kylästä. Ravintola vaikutti aika lailla kuolleelta, mutta saatiin eteemme ruokaa, todella rasvainen rösti, jonka päällä oli juusto ristin muodossa. “Sveitsin kansallispäivän kunniaksi!” Siinä sapuskaa odotellessa tutkin, että mikäs tämä kylä onkaan. Asukkaita on 40 ja talous rullaa hotelli-ravintolan, muutaman maanviljelijän ja riistanhoitajan voimin. Aikamoista, elämä vuorilla.

Tästä lähtisi.
Starting the hike.
Nyppylää kohti ja alas.
Towards the hill and down.
Ihan ei olla viimeisenpäälle stailattuja, mutta kivaa on.
Not perfectly styled, but happy.
Toisella puolen on Lago Maggiore ja Italiaakin.
Oliko tämä siis Costa Rica vai mikä paikka?
Is this Costa Rica?
Olisiko vauvatammenterho?
Is this baby acorn?
Vesi on niin kirkasta purossa, ettei sitä näy.
The water is so clear, that you can´t see it.
Tässä ne pelottavat lehmät nyt sitten ovat.
Finally the scary cows.
Päädyttiin Migliegliaan.
Ending point: Miglieglia.

En resumen: Caminata post covid en Ticino era basicamente cuesta abajo, de Monte Lema a Miglieglia. Aquí quisiera regresar, para conocer más rutas.

Kurzgesagt: Post Covid Wanderung in Tessin war hauptsächlich abwärts, von Monte Lema nach Miglieglia. Dort möchte ich zurück; einige Pläne sind schon bereit!

Alppipanoraamatie lähes ilman Alppeja

Alppipanoraamatie lähes ilman Alppeja

Näin oli. Junastakin oli paremmat näkymät valkohuippuisille, kuin monen tunnin patikalla. Ei se silti ollut iso yllätys, korkeus ja ilman sumeus eivät suuria luvanneet.

Mutta oi sitä vapauden tunnetta, kun aamupäivän töiden jälkeen huiskaistiin reppuun sisältöä ja juostiin junalle. Oli kiire ottamaan kiinni päivän ihanuudesta, sillä huomenna taas sataisi.

Eväät oli syöty ennenkuin juna ehti lähteä Zürichin asemalta. Ympärillä sorisi monia kieliä, lapset juoksentelivat ja viereisessä loossissa amerikkalaisrouvat juttelivat. Toinen heistä yski jatkuvasti ja näytti todella sairaalta, ääni oli niin käheä, että ystävän oli kumarruttava hänen puoleensa kuullakseen jotain. “Paetaanko? Maskit?” oli Aldon reaktio. No ei kai näin lyhyellä matkalla, eiköhän tämä tästä, ajattelin.

Junasta bussiin ja bussista kadulle, keskellä Unterägeriä, pientä paikkakuntaa Ägerijärven kupeessa. Yhtään kuvaa ei ole, koska se ei todellakaan kutsunut ihastelemaan, vaan mieluusti kiihdytettiin vauhtia ja oltiin neljässä minuutissa niittyjen keskellä.

Tämä oli 26 Summits -haasteen tähän asti tallatuista reiteistä vaatimattomin. Polut ja tiet kulkivat alussa ja lopussa kaupunkialueiden läpi, välissä metsässä, peltojen sivua, kukkulan yli. Ei mitään vikaa, muttei myöskään kovinkaan kummoinen. Iltapäiväkävelyksi soveltuva. Tennaritasoinen.

Bruneggin alppikuppilan terassilla nälkä pääsi valloilleen ja söin suolaisen juustopiirakan salaatilla, Aldo friteeratut taimenfileet samoin salaatilla. Lisäksi tilattiin yhdet ranskalaiset, kaksi lasia vettä, kahvit ja tikkujätskit. Mitä veikkaisit hinnaksi? Itse olin varautunut kuuteenkymppiin ja kun lasku näytti 82 frangia (n.84 e), päätin, että oli seuraava retki minne tahansa, ottaisin lounaan reppuun.

Mitä muuta raportoisin retkeltä? Aurinko porotti ensimmäistä kertaa aikoihin ja lämpö tuntui – sekä näkyi. Sormet turposivat kävellessä niin että aina, kun oli mahdollista, upotin kädet lähdeveteen. Kuuma oli myös niityn rinteessä jolkottelevalla ketulla. Se näytti etsiskelevän jotain ja pyyhkäisi sitten täyttä vauhtia purolle juomaan.

Reitti oli siinä mielessä kivasti suunniteltu, että se vei lopuksi Zugin vanhankaupungin läpi järvelle ja -yllätysyllätys- rantakioskille, mistä saa pirskahtelevaa juomaa ja jäätelöä.

Siinä ilta-auringossa istuskellessa korona teroitti kynsiään ja minä pahaa aavistamatta suunnittelin seuraavaa retkeä. Amerikkalaisrouva sai hyvässä lykyssä tartutettua koko vaunullisen kansainvälisiä matkailijoita. Jospa hän olisi edes peittänyt suunsa yskiessään.

Junamatkalla alppitilanne näytti lupaavalta.
On the way in train the Alp-situation looked promising.
Ägerisee pilkotti pikkuisen. A bit higher we could see Lake Ägeri.
Mikä hänellä on selässä? Ensin luulin, että kelkka. Mutta se onkin enkeli.
So what is it he is carrying? I thought a sledge. But it´s an angel.
Suomalainen ominaisessa ympäristössään, Finnenbahnilla. A Finn in authentic environment, on Finnenbahn.
Maissipellon takana häämöttää taukopaikka.
Behind the cornfield is waiting a nice place to rest in a shadow.
Samettiruusut koristivat terassia.
Always flowers on a terrace.
Juustopiirakkaa nälkäiselle.
Cheesepie to a hungry hiker.
Koodikin löytyi!
Found the code!
Iho näyttää oudolta, olisiko aurinkosuoja?
Is it the sunscreen or why does my skin look so weird?
Puutarhalehmät.
Garden cows.
Kuka siellä?!
Hello, who´s there?!
Ja niin janoinen Kettu Repolainen jolkotti joelle, missä sitä odotti raikas vesi.
And so thursty Tod the Fox ran towards the river.
Zug näkyvissä.
Almost in Zug.
Kylmä vesi tekee hyvää nakkisormille. Cold water for sausage fingers.
Zuginjärvi on aina kaunis.
Lake Zug is always beautiful.

En resumen: En la ruta panorámica de los Alpes entre Ägerisee y Zug no se ven mucho los Alpes, pero buen paseito en todo caso. Y apesar de que se me pegó covid en el tren.

Kurzgesagt: Der Alpenpanorama-Weg von Ägerisee nach Zug hatte wenig Alpen, aber schön trotzdem. Und obwohl ich mich mit Covid angesteckt habe.

Korkea-alppi, toka yritys!

Korkea-alppi, toka yritys!

Edellinen yritys Appenzeller Ausserrhodenin Hochalpille, korkealle Alpille, meni ns. läskiksi, sillä sää olikin hyvin paikallisesti surkea. Ja tänä kesänä se on tarkoittanut kaikkea mahdollista dramatiikkaa, kivivyörystä sillat murjoviin tulviin. Joten kun yhtäkkiä sattuu olemaan kaunis sää ja vaikka tajuaisit sen leipää jyrsiessä kesken rauhallisen aamun ja silmät rähmässä, on siirryttävä nopeasti löysäilystä lähtömoodiin. Kamat reppuun, parille leivälle päällystettä ja laatikkoon, pähkinöitä ja kuivahedelmiä pikaenergiaksi ja vettä, paljon vettä pulloihin.

Hochalpin juurella postibussi jätti meidän yksinäiselle pysäkille. Parikymmentä metriä tien viertä ja sen jälkeen ei saatu armoa vasta kuin ylhäällä. Sää oli niin hiostava, että aurinkolasit sumenivat ja hiki valui reisiä pitkin, kasvoista puhumattakaan. Jos olisin aavistanut lähteväni jyräämään rinnettä ylös, olisin jättänyt edellisenä päivänä pilatekset vähemmälle tai ainakin sen illan maastopyörälenkin, joka nyt tuntui reisissä ja pisti huohottamaan.

Pysähtelin vähän väliä puhaltelemaan ja jyrkällä polulla nilkat oli aivan äärirajoilla, yliliikkuvuudesta huolimatta. Vertikaalimetrejä oli ensimmäisillä parilla kilometrillä 500 m, mikä tarkoittaa sitä, ettei tasaista tai edes vähemmän jyrkkää ollut montakaan metriä. Ei ihme, ettei polulla tullut ketään vastaan, ei ainuttakaan. Vasta ylempänä, harjanteen tiellä, tarpoi pari vastaantulijaa.

Hochalpin majatalon edustalla oli muutama ruokailemassa, vieressä kanat ja kukko huutelivat morjestuksesi ja sisältä leijui savustetun makkaran tuoksu. Paikkaa pitää sympaattinen nuori pariskunta, nainen on kokki ja mies alunperin lihamestari, joten kaikki on omaa, lähiruokaa tai ainakin lähes. Sapuska oli perinteistä, makkaroita, ranskalaista perunasalaattia, ja olipa listoilla jotain mahalaukkuruokiakin. Kasvissyöjän on syytä varustautua eväin, sillä mielestäni muuta ei ollut tarjolla kuin runsas vihreä salaatti.

Vessa oli ylläri, sillä se vaikutti uudelta ja modernilta pönttöineen. Jostain kaukaa putkesta kuului tiputus, kun avasin kannen. Huuhtelu olikin käsipelillä; vieressä oli vesikannu.

Maastoa peittivät alppitimjamin lilat kukat ja metsämansikat, paikoittain myös mustikat ja ylempänä alkoi olla muita korkean seudun kukkia. Lounaan aikana taivaalle alkoi kertyä aina vain mustempia pilviä ja sumu peitti näkymät Alpeille. Tuuli vaikutti jo uhkaavalta ja lähdettiin liukkaasti jatkamaan matkaa, kipitellen mäkeä alas, poikki niittyjen, läpi metsien. Päätepiste Urnäsch olikin aurinkoinen, ukkonen jäi leijumaan Säntis-vuoren ympäristöön.

Mitä tästä jäi käteen? No, ainakin 65 rappenia, jotka löysin polulta ja erittäin ulkoilutetut keuhkot. Säätä täytyy tarkkailla valppaana, se on selvää. Ja ilman sadevarusteita ei voi lähteä minnekään.

Alppitimjami ja mansikka tykkäävät toisistaan. Alpine thyme and strawberry like each other.
Jospa istahtaisin tähän hetkeksi, johan ollaan edetty vartti. What if I sat here for a while, we already walked 15 minutes.
Tässä vaiheessa pitäisi riittää pattereita, mutta ei.
At this point I still should have energy, but no.
Säntisin huippu näkyvissä.
Säntis peak ahoy!
Hän tuli minun kuvaani.
He appeared to my picture.
Tässä pätkä tasaista, iiihanaa.
Couple of meters flat, wooonderful.
Jos asuisin tuolla ylhäällä ja hiiva olisi unohtunut ostaa, niin voisi ottaa aivoon.
If I was living in the house up on the mountain and had forgot to by yeast to bake, I´d probably shout loud.
Jano.
Thursty.
Vähän snäkkiä, että jaksaa.
A small snack for energy.
Alppitimjami värittää kivasti rinnettä.
The alpine thyme gives a nice touch to the colors.
Kannatti kiivetä, tippinä 65 rappenia.
It was worth the climb, as a tip 65 rappen.
Nyt ollaan jo voiton puolella.
Getting there!
Alppikellot on karvaisia.
Heary alpine flower.
Perillä ylhäällä!
We got there!
Sisällä tuoksuu savumakkaroilta ja on viehkeää.
Cute place and it smells like smoked sausages.
Hän tarkistaa säätilanteen.
Observing the weather situation.
Alppikukkia niityllinen.
A field full of alpine flowers.
Lounaspaikka ylhäällä.
The lunchplace up on the mountain.
Vegaania villaa. Vegan wool.
Vihreä polku.
A green path.
No mutta sehän on Urnäsch!
Well, well, that´s Urnäsch!

En resumen: En este verano no se puede pensar, que hago un paseito en alguno de estos días. Si hoy no llueve, es hoy que hay que salir. Nadie sabe, como va a estar todo mañana y si hay todavia calle por donde ir.

Kurzgesagt: In diesem Sommer muss man wandern gehen, wenn es nicht regnet. Man kann nicht den perfekten Tag warten, weil es wahrscheinlich nicht kommt.

Juhannuksena -24…

Juhannuksena -24…

…viriteltiin tulet ulkotakkaan

…vedin villasukat jalkaan ja kerroksia takin alle

…en ottanut valokuvia juuri lainkaan

…kuuntelin puiden rätinää tulessa

…avautui ruusu, joka halusi olla juhannuksen kukka

…leikkasin valtavan palan Brita-kakkua lautaselleni

…juttelin vieraiden kanssa puutarhajuhlissa sadekatoksen alla

…näin miehen bussipysäkillä riisuvan kengät, kuivaavan jalkansa froteepyyhkeellä

…ja auringonlaskun punaa sinisten pilvien raosta

En resumen: Así era el sol de medianoche en Suiza, concepto que aquí ni existe.