Mäen sijaan suunnattiin hissille. Tilanne näytti huolestuttavalta, köysiradalla oli aivan hiljaista eikä kaapelikaan värähtänyt. Odottaako meitä siis kuitenkin kipuaminen ylös? Olin jo visualisoinut itseni kevyelle alas viileälle järvelle johtavalle polulle. Minkään sortin jyrkkä nousu ei tässä helteessä sopinut kuvaan.
Asemamökin sisältä löytyi lopulta vaari, jonka kuulolaite ei ihan pelittänyt. Hän kuitenkin ymmärsi asian ja mekin ymmärrettiin, että auki ollaan ja myös ohjeet – Appenzellin murteesta huolimatta. Mies ei halua olla aina enää paikalla päivystämässä ja siksi seinään on asennettu lippuautomaatti. “Ja jos henkilökuntaa ei ole, sinä painat käynnistysnappia hissin sisällä,” hän selvitti. Mietin kuinka moni tuntisi tarvetta kokeilla “nopeammin” nappulaa.
Saatiin mukaan toinen pariskunta, jonka kanssa vaihdettiin kokemuksia ja ihmeteltiin aiemmilla kerroilla nähtyjä korkkaripatikoitsijoita. He lähtivät kohti Wassserauenia ja me Fälenseetä. Ensimmäinen puolituntinen jumitettiin samalla alkupätkällä, sillä laaksosta lensi alppimajalle helikopteri ja Aldo halusi kuvata operaation todistaakseen tieteellisen seikan siitä roikkuvasta kaapelista. (Lisäkysymykset voitte osoittaa suoraan Aldolle).
Polku kulki rinteistä niittyä, ohi lehmien, läpi laumojen ja ilmetyn Pikku-Heidin isoisän sukulaismiehen talon pihamaan poikki. Mies oli paahtunut ruskeaksi, partainen ja puhui puhelimessa samalla kun komensi Aldon jalkaa jyrsivää koiranpentua pysymään aitauksen sisäpuolella. Alppimökin ikkunalla kukkivat pelargoniat ja pihalla juoksenteli kanoja.
Kurvattiin metsään, siksaksakattiin alaspäin kohti laaksoa. Hmm. Reitin piti vielä jatkua ylhäällä vuoren sivustaa ja edemmäs kohti järven toista ääripäätä. Mutta nyt siis laaksoa myöten. Lehmien ja vuohien asumukset näyttivät uusilta, mutta siinä vaiheessa, kun polku kapeni uudelleen ja sujahdettiin metsään oli katsottava karttaa. Laaksossa oli kaksi samansuuntaista polkua ja me sillä toisella, meille uudella polulla.
Kivinen polku nousi kallioseinämän viertä tiukasti siksakaten. Olin tyytyväinen, sillä oltiin saapumassa sinne minne halusinkin, järven päähän, mutta uudesta suunnasta.
Ja Fälenseehän oli upea. Taas. Aina. Laskeuduttiin rannalle ja kaivettiin eväät esiin, nautittiin auringosta. Täällä ylempänä se ei tuntunut kuristavan rusinaksi.
Kivet olivat vihreän, liukkaan levän peittämät ja vesi raikasta. Virkistyneinä noustiin vuoristomajalle kahville. Matkalla oli jo tyhjennetty pari pulloa vettä ja siitä huolimatta jano kova. Alkoholiton olut on yksi parhaista elektrolyyttijuomista, joten sitä, paikallisesta panimosta. Schlorzifladen, kuivatulla päärynäpyreellä täytetty piiras toimi energiana ja kahvista saatiin lisäboostia.
Seuraava järvi, Sämtisersee, missä myös on aiemmin uitu, oli surullinen kuumuuden kuivattama lätäkkö, lähes jo heinikkoon kadonnut. Kalakannan säilyttämiseksi lähistölle oli laitettu kalastuskieltokylttejä. Kuka menisi ahdistamaan jo muutenkin stressaantuneita kalaparkoja?
Appenzellin muutamat reitit ovat ylitäysiä omaan makuuni, mutta vähän toisille poluille mentäessä on hyvinkin rauhallista. Kuivalta järveltä eteenpäin ei nähty enää ketään muita kuin paikallisia, jotka ajelivat iltalypsylle. Lehmät tiesivät mikä oli meininki ja alkoivat valua kellot kalkattaen kohti navettoja.
Which button to press? More speed?
Animals blocking the road.
Salt for the cows.
Up along the side of a rock face.
At the location.
Gherking, the most important ingredient.
To the lake.
Mountain inn of Bollenwees.
Backpack parked for a coffeebreak.
Electrolytes from the nonalcoholic beer, energy from coffee and cake.
Cheese to go.
Sämtisersee is now only a pond.
The cow pretending to be the mountain. (We started the hike on the top.)
Pala Suklaata 