Olisi tietysti pitänyt varautua tähän etukäteen. Tietää, että mitätehdääntänään-lähdetäänköjonnekin-minne-ihanminnevaan -yhdistelmä tulee toistamaan itseään moneen kertaan, kun on sukua käymässä Costa Ricasta. Mutta niin vain istun jälleen rauhassa aamukahvilla, tukka hapsottaen, lehteä lueskellen. Aurinko paistaa täysillä, mies ja lanko rupattelevat niitä näitä, tytär toipuu yhä flunssasta. -Täytyyhän tällaisena päivänä jonnekin mennä, kai nyt joku reitti löytyy, totesi Aldo yhtäkkiä.

Reittivastaavana haen läppärin ja alan selata. Katson kelloa, selaan lisää. Kovin pitkälle ei tänään enää ehdi. Ympärilenkki napanuoralla, siihen pystymme. Itä-Sveitsissä, Graubündenissä. – Puoli tuntia ja lähtö, kuulutan. Kahmin keittiöstä eväät samalla mallilla kuin aiemmin, tässä ei ruveta hienostelemaan tai tuottamaan ruokaa. Pähkinät eksymisevääksi ja ulos.

Luvassa on tuntematonta maastoa, alueella, jossa kielikin on toinen, retoromaani. Vaikuttaa lupaavalta. Nousua olisi puolisen kilometriä ja uskon, että joukkueen entinen toipilas olisi jo nykyinen ainoastaan lievästi heikko. Kysyn langolta, että käykö kolmen tunnin taivallus. Hän nyökkää.

Tie vie mutkitellen ylös Mathonin kylään. Tänne pääsee postibussilla tai omalla autolla. Parkkipaikalla on tilaa ehkä 20:lle, sen mitä lumelta näkee. Mahdumme hyvin. Sillä aikaa kun Aldo ja veljensä yrittävät päättää kuinka monta vaatekerrosta tänään tarvitaan, kävelen vaellusreitin lähtöpisteeseen. Ylhäältä reippailee vanhempi herrasmies kelkkaa kantaen. Lumi on sulanut polun alusta. Hän tervehtii, ylittää tien, istahtaa kelkalle ja katoaa rinteeseen, kohti laaksoa.

En vielä sitä tiedä, mutta tämä näyttää olevan aikuisten kelkkailupaikka. Vastaan tulee vain kaksi lasta isovanhempiensa seurassa. Mietin, koska olisin Suomessa nähnyt eläkeiän reilusti ylittäneiden tai ylipäätään aikuisten lähtevän itsekseen pulkkamäkeen.

Piz Beverinin (2998) helmuksilla vallitsee rauha. Näemme koko matkalla kourallisen kelkkaa perässään vetäviä vastaantulijoita. Täällä ei ole hissejä. Se joka haluaa laskea alas, saa ensin nousta jalan ylös. Kaartelevat jäljet huipulta alas todistavat liikenteestä, jota ei kuitenkaan nyt ole. Näen yhden pisteen liikkuvan. Se lienee laskettelija.

Nousemme Mathonin 1549 metristä Libi-järvelle, 2004 metrin korkeudelle. Valkoinen kimmeltää. Muttner Horn, Piz Curvér, Piz la Tschera ja Surettahorn seisovat muhkeina paikoillaan. Ehkä se on hapen vähyys, mutta näin kaunista paikkaa en muista nähneeni aikoihin. Näitä seutuja on tutkittava kesemmällä enemmänkin. Ennustan, että palaan pian.

Askeleeni on kevyt. Langon sen sijaan raskas. En huomaa sitä. Ehkä aavistan jotain flunssan jälkeisestä raskaudesta, yskän jämistä. Veljekset riisuvat vaatetta, ollaan taas teepaitakeleissä.

Libi talvipatikkareitti numero 370 on lavea ja hyvin merkitty. Ei tarvitse stressata eksymmekö, olemmeko reitillä, mihin pitäisi kääntyä ja jos käännymme, tulemmeko sinne minne haluamme. Libi-järveä sen sijaan emme talvelta näe, mutta aavistamme sen sijainnin. Kuvittelen, että kenties näillä main, reitin korkeimmassa pisteessä olisi joku penkki tai muu kohta johon istahtaa.

Aldo sen löytää. Paljakan. Ja istahtaa siihen. Tuuli puhaltaa märkään selkään ja päätän pysyä jaloillani. Lanko toteaa vain, että jos hän istuu, tuloksena saattaa olla infarkti. Siihenkään en kiinnitä huomiota. Jaan vain eväät. Ne alkavat toistaa itseään ja vaikuttavat pieniltäkin. Mutta syömme nälkäisinä.

Lounaspaikan näkymät ovat sitä luokkaa, ettei paremmat voisi olla. Rivistö valkohuippuja, kimmeltävää rinnettä. Aivan hiljaista. Paitsi jauhava ääni leivästä hampaiden välissä. Ja nielaisu.

Jatkamme nopeasti eteenpäin, sillä auringon terävästä otteesta huolimatta tuuli alkaa viilentää oloa. Huipun toisella puolen kuorin jälleen vaatteita. Costaricalaiset alkavat olla yhtä päivettyneitä kuin muutaman päivän jälkeen Tyynenmeren rannalla. En muista annoinko ohjeita aurinkorasvasta. Taisin ainakin jättää pullon pöydälle vinkinomaisesti.

Myöhemmin huomaan, etten ole ottanut juuri yhtään vaakakuvaa vuoristosta. (Videon voit käydä katsomassa Instagramista, sillä WordPressin uusi editor-ohjelma aiheuttaa vähän päänvaivaa, enkä saa filmipätkää tarpeeksi pieneksi.)

Aurinko on vielä ylhäällä, kun palaamme Mathonin kylään. Täällä on ehkä parikymmentä taloa ja ainakin kolme navettaa. Kuristamme rinteen reunassa olevaan kirkkoon. Talot ovat vuosisatoja vanhoja. Mies nyrhii ajopelillään tien viisisenttistä jääkerrosta pienemmäksi. Lettipäinen selvästikin vanha nainen, mutta ei mikään mummeli, vaan rivakka-askeleinen nainen, pyyhkäisee liukasta tietä ylös. Me löydämme karja-aitauksen läheltä pari jääkaappia ja laatikoston. Tilan kauppa. Tästä saa angus-lihaa, juustoa, makkaroita, hilloa ja käsitöitä. Avaan kaapin ja otan palan juustoa, reilu 300 g, 8 frangia. Avaan kassan ja laitan kolikot. Sieltä olisi voinut ottaa vaihtorahaa. Ihanan luottavaista täällä korkealla, ajattelen. Ja costaricalaiset toteavat, että heilläpäin tästä lähtisi noin minuutissa rahat, tuotteet ja kaapisto.

Nuori tilallinen, se sama mies joka ajoi tiekonetta, palaa kotiinsa, jonka tuvan lasiovi aukeaa vieressämme. Vaimon kanssa he laittavat pöytään lettipullan, voita, maitoa ja juustoa. Välipalan aika.

Aamun äkkilähtö ei antanut aikaa termarikahvin keittoon, joten poikkeamme kylän toisella reunalla sen ainoassa kuppilassa, ravintola Muntsulejssa. Aurinko lämmittää vielä hetken terassia ja syömme omenakakkua, päärynäpiirakkaa ja nesteytämme itsemme. Lanko kieltäytyy oluesta, minkä myös pitäisi kilkattaa sisäisiä kellojamme. Se ettei hän halua kakkua, on ymmärrettävää. Perheessä ollaan suolaisen kannattajia.

Taputtelen itseäni olkapäälle uuden upean lempipaikan löytämisestä ja täydellisestä retkipäivästä. Lanko on takapenkillä aika hiljainen, vetää Buff-liinan silmien suojaksi ja kuorsaa välittömästi. Välillä huomaan hänen ottavan kuvia, mutta kun yritän puhekontaktia, en saa vastausta.

Seuraavana päivänä langolla on 39 kuumetta ja yöllä ei kuulemma mikään peitto lämmittänyt kylmän väristyksiltä. Muutama päivä myöhemmin tilanne on lähes sama ja hän päättää lähteä kotiin sairastamaan. Kehotamme ensin ystävällisesti jäämään meidän sohvalle. Sitten kauhukuvilla uhkaillen, tiedättehän, sydänlihastulehdus, keuhkokuume jne. Koska niillä ei ole vaikutusta, toteamme vain hänen olevan täysin hullu; eihän siinä ole järjen häivää, matkustaa nyt kuumeessa toiselle puolen maapalloa.

Lanko ottaa kuitenkin seuraavana päivänä reppunsa ja lähtee. Nyt kyselemme päivittäin kuinka on olon laita. Kaksi viikkoa on kulunut, eikä ruoka maistu vieläkään. Kokemuksesta opetan itselleni, ettei huomiokykyni ole ihan tarkimmillaan reissuissa. Siispä käytäntöä on muutettava. Äkkilähtöön on mahdutettava osallistujien terveydentilan kartoitus ja yritettävä nähdä asiain todellinen laita. Paistoi kuinka kirkkaasti tahansa.

En resumen: Un nuevo lugar favorito en las montañas suizas. Hicimos una vuelta del pueblo Mathon al lago Libi en un sol increible. Poca gente, tranquilidad y vista buenísimo. A Graubünden volvemos seguramente otra vez. Pero para las visitas exigimos un certificado de salud antes de subir.

Kurzgesagt: Graubünden ist für mich ziemlich neu, aber jetzt schon eine von den schönsten Orten. Der Weg vom Mathon nach Libisee war wunderschön, keine Skilifte, wenig Leute, einfach frische Luft, Sonne und Ruhe. Wir werden hierher zurückkehren!