Lokakuun lopussa se on loppu. Osa hisseistä pysähtyy odottelemaan seuraavaa kautta, joko talvea tai peräti kesää. Ihmiset vetäytyvät koteihinsa tutkimaan talvikauden varusteiden tilannetta. On syksyn loppu, eikä talvi ole vielä saapunut.

Mutta sitä ennen, viimeisenä viikonloppuna, aurinko paistaa ja pakkaan reppuun evästä, vaatetta, vara-akun ja aurinkovoiteen huulille. Ilmeisesti puoli Sveitsiä on halunnut tarrata mahdollisuuteen, sillä Wilderswilissä vaunut ovat tupaten täynnä. 126-vuotias hammasratasjuna nitisee liitoksistaan, kun änkeän kankkuni köyryn mummon ja pullean herran väliin. Aldo pääsee toisesta ovesta sisään, samoille kohdille riviä kauemmas. Yritän kaivaa puhelimesta lippuja, jotka ostin sovelluksella ja ne ovat ovat jossain toisaalla kuin kotiseudun arkipäivän liput. Räplään puhelinta, kondyktoori vai lieneekö peräti kuljettaja, ähkii vieressä. Hän ei tiedä näistä jutuista mitään ja kanssamatkustajat nytkyvät omituisesti. Oletettavasti hihittelevät, mutta en ehdi kiinnittää siihen huomiota, sillä käyn systemaattisesti kaikki sovelluksen paikat läpi.

Liput löytyvät ja juna lähtee matkaan kymmenisen minuuttia myöhässä. Osa näistä minuuteista minun takiani. Hitaasti puksutellen juna kiipeää ylös. Epäilen, että meitä on liikaa. Jos jarru pettää, menemme kovaa kyytiä hornankuuseen. Mummo vieressä torkahtaa. Ei tunnu kova puupenkki haittaavan. Välillä pysähdymme jättämään muutaman ihmisen täysine ostoskasseineen keskellä vuorta olevalle talolle. Grätli-tunnelin jälkeen lumihuiput ovat yhtäkkiä siinä ihan edessä. Puhdas, uusi lumi loistaa auringossa.

Schynige Platten asemalta lähdemme tallaamaan kuuden kilometrin, reilun 300 korkeusmetrin lenkkiä. Tänään painopiste on nautinnolla, rauhallinen kauden päätös upeissa kulisseissa.

Polku on kapea, savinen ja pudotus melkoinen. Edellä oleva pariskunta jarruttelee ja pyörtää ympäri. Toisaalta, ylempänä polkua nousee nainen kyynärsauvoilla ja monta huterassa kunnossa olevaa vanhusta. Näyttävät niiltä, jotka ovat koko ikänsä vetäneet näitä mäkiä.

Ensimmäinen etappi on nopeasti saavutettu ja kaivan heti eväät esiin. Matkaa on kaikenkaikkiaan tehty sen verran, että maha murisee. Koko kesä on treenattu repun täyttämistä ja tässä on tulos: suolaisia vihanneksilla maustettuja kuivia pipareita, pähkinöitä, kuivahedelmää Costa Ricasta ja mandariineja. Puolet menee heti ja ihmettelen, miten en edes voileipiä tehnyt.

Räpsin kuvia pyörien puolelta toiselle. Ohut yläpilvi ja jonkunlainen utu lähestyvät. Se tietää muutosta säähän. Seuraavaksi päiväksi ja viikoksi on luvassa sadetta. Tänne on tulossa lunta. Nyt maisemat ovat käsittämättömät. Aivot yrittävät prosessoida korkeuseroja ja joka kerta kun katse kohtaa Brienzerseen upean vihreän, päästän vingahduksen. Tänne on tultava kesällä uudelleen, silloin kun alppikukat ovat loistossaan ja huippujen väliin jäävällä kattilamaisella tasangolla juoksentelee murmeleita. Nyt ne ovat jo vetäytyneet pesiinsä. Yksi vihellys kuuluu, mutta ketään ei näy.

Lupasin itselleni monen monta patikkareissua tälle vuodelle. Osa suunniteluista jäi tekemättä, mutta kipusimme vuoristomajalle, kävelimme joen, järvenkin vartta, Alppien loisteessa, kivisten ja lumisten vyöryjen läpi. Saldo on hyvä, sillä aina lähdettiin, kun sää ja muut menot sen sallivat. Plussaa myös siitä, ettei retkiltä tullut tappioita. Muutama naarmu ja todella saviset vaelluskengät kuuluvat kuvaan.

Kun patikoimme eteenpäin, kivikentän rotkon puolelta ilmestyy pojan pää. Isä tulee perässä. Kuka sitä tavallista polkua viitsisi mennä, kun jyrkännekin tarjolla. He ovat tulleet alkumatkan kattilan keskellä kulkevaa reittiä ja kenties käyneet makkaranpaistossa sienten keskellä. Nopealla vilkaisulla näen vain kiviä, mutta hei, niistähän tulee ulos lapsia. Leikkikentällä on lapsen kokoisia jättisieniä ja luonnonkiviä, sekä nuotiopaikka.

Mutkan takana pähkäilemme toisen pariskunnan kanssa, että onko tämä se takaisinpäin vievä käännekohta vai vieläkö jatketaan. Päätämme mennä eteenpäin, sillä kilometrejä puuttuu vielä. “Kyllä se tästä”, mies rauhoittelee kumppaniaan. He pyyhkäisevät reitin sivuun eväille. Päivää on vielä käveltäväksi.

Polulla on yhtäkkiä portaat alas. Sieltä näen toiset kyltit. Tämä on se paikka, josta voi joko jatkaa neljä tuntia eteenpäin tai kaartaa takaisin asemaa kohti. Istahdamme hetkeksi toiselle snäkkipaussille ja pähkäilemme, kääntääkö selkä vihreälle järvelle vai lumihuipuille. Järvi häviää kisan. Auringossa on lämmin; ehkä viimeisiä päiviä teepaidassa.

Takaisin Schynige Platten aseman paikkeilla on taas nälkä, vaikka reitti tuntui lyhyehköltä. Halutaan syödä herraskaisesti, emmekä mene itsepalvelutiskille, vaan nousemme ravintolan terassille. Siellä vallitsee stressi ja viime hetkien paineet. Huidomme vartin verran ja saamme lopulta eteemme rasvaisimman ja mauttomimman röstin ikinä. Kananmunakin on jäänyt laittamatta päälle, koska varastot on kuulemma tyhjät. Huomisesta alkaen ravintola on kiinni kevääseen asti. – Ensi kerralla otetaan kunnon eväät mukaan. Kahvitermaria myöten.

Pilvet lipuvat auringon eteen ja tulee viileä. Emme sittenkään jää odottelemaan auringonlaskua, vaan puksuttelemme junalla laaksoon. Wilderswilin kylässä haluan vielä katsoa vanhojen talojen välistä kohoavaa kirkkoa ja löydämme puisen katetun sillan, joka luo täydelliset raamit syksyn väreille.

Kotimatkalla teen inventariota ja mietin listaa ensi kesälle. Niin monta polkua vielä kulkematta.

En resumen: El último caminito de la temporada! Todavía una vez antes del invierno, subió un tren de 126 años al monte. Caminamos por los bordes de la montañas en sol y con una vista increible en Schynige Platte. Y ahora lo que sigue, es pasar el invierno haciendo una lista de los próximos destinos.

Kurzgesagt: Das letzte Mal mit dem 126 Jährigen Zug hinauf! Dann ist es fertig – im Winter kommt hier niemand. Oder vielleicht schon, aber nicht mit dem Zug. Die letzte Wanderung vom Sommer Saison war zum geniessen, in T-Shirt und mit herrlicher Aussicht auf Brienzersee und auf die andere Seite auf Eiger, Mönch und Jungfrau.