Stausee Garichti-Leglerhütte (2273 m)

Olen pitkään haaveillut patikkaretkestä, joka veisi jollekin alppimajalle. Tällä tarkoitan niitä, jotka ovat huipulla, vain jalan saavutettavissa, omassa ylhässä yksinäisyydessään. Se vaatii pientä suunnittelua ja hyvää säätä ja kaiken pitäisi natsata. Ensin lumen pitää sulaa suurelta osin pois, perheen aikataulujen osua yksiin ja kunnon olla myös kaikilla sen sorttinen, että päästään perille ja alaskin, vammoitta.

Tälle kerralle en saanut istutettua yöpymistä, sillä sää oli hyvä vain päivän. En ole niin kokenut vuoristoihminen, että lähtisin sumussa tai pilven roikkuessa rinteellä, etsimään polkuja takaisin tai liukastelemaan liukkaille kivipoluille. Joten päädyin eestaas-reissuun. Lähtöpiste oli Glarusissa, Zürichistä reilun tunnin matkan päässä.

Alusta alkaen tiedot sekä poluista että muuten olivat hiukkasen epämääräisiä. Ensinnäkään Kies-Mettmen, kuplahissin lähtöpaikka, oli navigaattorille tuntematon paikka. Siispä lähimpään kaupunkiin, Schwandeniin, missä tuli ensimmäinen huti kaupungin viidakkomeressä. Oli kaikenlaisia yliviivattuja ja oransseja kylttejä ja vasta muutaman u-käännöksen jälkeen päästiin yksikaistaiselle tielle, joka johti “Chiesin” kuplahissin luo. Sekin on hyvä muistaa, että nimistä on erilaisia kirjoitusasuja.

Yksikaistaisen tien alkuun on merkitty ajat, jolloin postibussi tulee vastaan, eikä muu liikenne mahdu reitille. Henkilöautoille on muutama ohituskohta ja toivoin, ettei ainakaan meidän tarvitsisi peruuttaa vastaantulevan takia. Tietä reunusti muutama puupölli, joista tuskin olisi turvaa, jos ratinkääntäjä erehtyisi liikkeissään.

Asemalla alppitorvensoittaja viritteli käheitä säveliään, ehkä eläkeläisryhmän iloksi, ehkä kansallispäivän takia. Nousu hissillä patojärvelle kesti vain muutaman minuutin, mutta oli suolaisen hintainen. Täällä eivät paikalliset alennuskortit kelpaa.

Rehevän luonnon ensimmäinen yllätys oli Garichtin patojärven (tunnetaan myös nimellä Mettmensee) sivulla sininen mustikkamätäs. Tytär oli jumittua lähtöviivoille, hän ei olisi millään raaskinut jättää arvomarjoja varpuihin.

Sormet sinisinä tallattiin loivasti nousevaa maastoa ylöspäin. En ilmeisesti vieläkään osaa tulkita karttoja niin, että tajuaisin, kulkeeko patikkapolku lopulta reunalla vai reunustaako sitä vakaa ja lavea maasto. Reittiä oli kiva nousta, sillä parin kengän levyiset polut rotkon vierellä puuttuivat täältä kokonaan. Siis rentoa tallaamista. Pulssi kyllä nousi, sillä korkeusmetrejä kertyi 700.

Pienet pojat olivat lapioiden kanssa polulla luomassa lehmänlantaa sivuun. Olivat tulleet läheiseltä alppitilalta mönkijällä. Polku kulki tilan läpi ja varmaankin poikien pikkuveli lakaisi tomerana laatoituksia puhtaaksi. Pöydälle oli ladottu valmiiksi pakattuja juustoja. Varmaankin perässä tulevalle ryhmälle.

Laakson laveus ja rehevyys, kosteus ja vehreys, muistutti Costa Ricaa ja sen sademetsien peittämiä vuoria. Tunsimme koko perhe olevamme kotona.

Toista tuntia tallattuamme, noin 300 korkeusmetriä takamme, todettiin, että nälkä kolkuttelee. Pienen joen toiselta puolen löytyi hiukkasen kostea pikkuniitty, ennen kivikkoa. Siihen katettiin pöytä. Vakiintuneet eväät mukana: voileivät, porkkanoita, kurkkua, tomaatteja, kananmunat, pähkinöitä ja herkkuja. Sillä retki, jolla ei ole herkkua, on tylsä retki. Kahvikuppi eli termarin kansi, jouduttiin jakamaan, sillä varsinaiset retkikupit unohtuivat kotiin. Samoin kuin kiikarit. Hieman närästi, sillä lähimailla kovaäänistä vihellystä pitäviä murmeleita olisi ollut kiva tarkastella lähempää.

Seuraavassa osassa: kuvia ylhäältä, kuinka ylitimme lumikentät ja ehdittiinkö takaisin viimeiselle hissille…

En resumen: capitulo 1 de nuestro caminito a la cabaña alpina Leglerhütte (2273 m sobre el nivel del már). Aquí se puede subir los 700 metros de altura sin muchas preocupaciones, si tiene buenos zapatos y no le importa sudar. Hay que llevar la camara, binoculares, mucho para tomar y alguna merienda. Uno de los mejores rutas, que hemos encontrado. En el próximo post más detalles y fotos de arriba. Y a ver cómo fue la bajada.

Kurzgesagt: Der erste Teil von der Wanderung zum Leglerhütte (2273 m ü. das Meer) im Glarus. Hier kann man ganz gemütlich hinauflaufen, wenn man gute Schuhen hat und schwitzen mag. Eine Kamera, ein Fernglas, viel zum Trinken und Proviant sollte man mittenehmen. Das ist sicher eine von den schönsten Wegen wo wir gelaufen sind. In den 2. Teil und wie es weiter gegangen ist und Fotos von oben.