Nopeat terveiset Flimsin vesitieltä eli koluttiin Trutg dil Flem, 14 km matka joen syntypisteiltä kylään asti.

Nyt ollaan käymässä kotona, pesemässä vaatteita mudasta ja pölystä, täyttämässä reppuja ja pikkuisen lepuuttamassa väsyneitä kinttuja; kohta lähdetään taas.

Reitti oli yksi vaihtelevemmista, joilla olen tarponut. Aikaa meni pari tuntia enemmän kuin oletettiin; jäätiin pällistelemään vesiputouksia, kukkia, joen kiemuroita, siltoja ja putouksia, jouduttiin lehmäruuhkaan ja jarruteltiin kivilouhikossa.

Alku lähti reippaasti ylöspäin, mutta nousua oli lopulta vain puolisen kilometriä.

Rinnepätkän päästä löytyi laakso ja putous, joita olimme tulleet katsomaan. Flem-joki ja muutama pienempi virta suihkusi rinteiltä käsittämättömällä voimalla. Laaksosta näkyy myös kuulu Martinsloch, vuorenseinämän aukko, jonka läpi aurinko paistaa pari kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä.

Löysin yhden parhaista lounaspaikoista ikinä, laakson kielekkeeltä. Yritin varoa tönäisemästä termaria, sillä kahvitta ei tätä reissua tehdä.

Oltiin korkuksissa, parissa tuhannessa metrissä. Joku oli roudannut mukanaan alppitorven ja päräytteli käheitä säveliä, jotka kimposivat seinämästä toiseen kaikuen. Soittajan retkikumppani makasi ruohikolla silmät kiinni kuunnellen.

Lähellä lenteli mehiläisiä. Tajusin virheen varusteissa. Lompakossa oli vain pari hassua frangia ja vaihtoehtoisesti satanen. Tietenkin olisin halunnut alppihunajaa polun vieressä nököttävästä kaapista. Nämä roposet eivät siihen riittäneet, sataseen ei ollut vaihtorahaa.

Alaspäin mennessä jarrutuslihakset pääsivät töihin. Kivikkoa riitti, samoin kantturoita sekä polulla, että sen sivussa, siltoja vetisten kohtien yli.

Siinä kohtaa, jossa luulimme olevamme jo tien ja sivilisaation kohdalla, menimmekin syvälle metsään, näimme veden kuluttamia kiviseinämiä, onkaloita ja raitoja. Polku vietti aina vain alemmas. Tasapuolisuuden nimissä välillä pikkuisen myös ylös. Ja sitten taas alas.

Virallisesti matkalla on 7 tai jonkun mukaan 8 siltaa, mutta ylitimme taatusti kymmenen erilaista viritelmää. Polku vei puolelta toiselle, toisinaan olimme aivan kuohujen vieressä, välillä ylhäällä kapealla polulla, joka kulki kanjonimaista jokea reunustavaa seinää pitkin. Minä paikoittain heinissä roikkuen ja “Ay papá…” espanjaksi vingahdellen – jotta Aldo ymmärtäisi tilanteen. Pelkkä “Apua!” olisi kyllä sekin mennyt perille, mutta en siinä alkanut arpomaan sanomisiani, sanoja vain lipsahteli suusta.

Kun jäin katsomaan, että rohkenisiko tuosta lähteä alas astuen vai päädynkö pyllymäkeä jokeen, tulee pieni poika, joka pistää menemään tasajalkaa pomppien. Jösses tuota nuorisoa.

Aldosta reitti oli ihan mahtava, koska hän on “jokien poika”, lapsena hypellyt kivillä ja pistänyt paperista taiteltuja veneitä kuohuihin. Periaatteessa olin samaa mieltä. Käytännössä en tiennyt mitä ajattelin. Jokipätkä oli jotakuinkin vaativa, varsinkin, kun se oli loppuvaiheessa.

Precipitous area of risk. Caution: Mountain boots, surefootedness and at times a good head for heights are required.

Kengät olivat hyvät, askel suht vakaa, mutta pään kanssa oli välillä vaikeuksia. Alaspäin mennään yli kilometrin verran ja huterat nilkat väsyivät loppuvaiheessa. Silti, lähtisinkö uudelleen? Ehdottomasti.

En resumen: El muchacho del río estaba muy contento por el camino del agua en Flims. Seguíamos el sendero desde la catarata, donde nace el río, hasta abajo al pueblo, cruzando al menos 8 puentes. Había tanta piedra rara, otras cataratas, un valle amarillo, vacas y bosques. Las orillas del río están a veces muy altas y para los que hemos nacido en una isla, de vez en cuando una causa de estrés. Pero llegamos al pueblo enteros y sin caer al río.

Kurzgesagt: Flimser Wasserweg ist einer meiner Favoriten, trotz teilweisen schmalen und abschüssigen Wegen neben den Fluss. Das gelbe Tal mit Wasserfällen, die steinige Landschaft – das muss man selber sehen um zu verstehen.