Takaisin kotona tuntuu kuin olisin kulkenut valovuosia, menneessä, nykyisyydessä, talvessa ja keväässä. Suomi otti vastaan arktisena ja noviisit tunnisti koneessa siitä, että kamerat filmasivat teatraalisen saapumisen, kentän, jota ei pyryltä nähnyt ja hermostuneista naurunpyrskähdyksistä, sillä koneesta ei päästy ennenkuin lumi oli lapioitu portailta.

Sveitsissä kukkivat lähtiessä lumikellot, valoisuus loi jo keväistä kajoa ja vuodenvaihde oli todellakin mennyttä. Helsingissä tultiin takaisin jouluun. Koristevalot loistivat paikoillaan ja kaduilla vallitsi rekikeli.

Matkamessuilla oli valtavasti porukkaa, sää ei selvästikään estänyt suomalaista hankkiutumasta haaveilemaan matkoista. Suomen Sveitsin Ystävien ständillä sateli kysymyksiä vaikka mistä, eniten patikoinnista ja junamatkoista, mutta myös kiinteistökaupoista ja miten pääsee Reinin alkulähteille.

Ja jotta talvikokemus olisi täydellinen, keli lauhtui yössä niin, että jalkakäytävät ja sivutiet olivat yhtä luistinrataa. Käveltiin silti märässä Helsingin ja Kotkan loskassa, jäisillä, toisinaan hiekoitetuilla jalkakäytävillä, nähtiin meriveden raidoittama jäänpinta ja keltaisia hyytelösieniä, keltahytyköitä, pajun rungossa. Tammikuussa. Suomessa.

Luminen polku vei Kotkansaaren Mansikkalahteen ja “Here ends Europe” -kyltin luo, joka on tätä nykyä vieläkin ajankohtaisempi. Sitä mietittiin hetki. Ja menneitä taisteluja Ruotsinsalmessa.

Ennen nousua Zürichin koneeseen tuli olo, ettei ole lähtöä ilman laskiaispullaa. Se näytti herkulliselta, mehevältä ja runsaasti täytetyltä. Kunnes haukatessa muistin, että moni pulla päältä kaunis. Hilloa oli nimeksi ja kermasta puuttui sokeri. Älä koskaan siis luota vieraaseen pullaan. Vain omaan ja äidin.

En resumen: En Finlandia llegamos a un invierno de verdad, lo que se convirtió en un clima de calles de hielo. Eso es algo, que en Suiza pocas veces se ve.

Kurzgesagt: In Finnland haben wir nochmals den Winter gefunden.