Kummallisten aikojen matka

Kummallisten aikojen matka

Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?

Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.

Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.

Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)

Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.

Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.

Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.

Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.

Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.

Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.

Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.

Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.

Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.

Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.

Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.

Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.

Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.

Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.

Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.

Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.

Kannan tämän hellan poltinmerkkiä jalassani, kun kekäle sulatti varvastossun kinttuuni lapsena. Jo silloin rakastin tulen rätinää, uunin luukun loksahdusta.

Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.

Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.

En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.

Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.

Miä pölisen tänää kotkaks

 

laituri odottaa

Tos tuolis miä sit istun kesäl ja ajattelen kaikki asioit kotkaks.

Ain välil tulee kauhee murreikävä. Yhtää en jaksas suhista ja kurkust kurauttaa näit sveitsin äänteit, iha vaa juttelisin mieluust omaks kiäleks. Mutku eihä nää sitä tietyst tajuis. Nytkii toi täti tos viäres kattoo tosi ouost, ku miä vähä virittelen kielt kotkaks mumisemal tääl kahvilas. Mutku ei se lähe muute käyntii. (Se kotka. Ei kahvila.) Ensimmiä aattelen, et oon niinku Kotkas toril ja sit siäl ne äijät, toriparlamentti, juttelee tälviisii: ”Ethä siä ottas viäl kupin kahvii?” ”Emmiänyttiiä, katoku tuuri lähtee koht saaree, varttii yli.” ”Ai silviisii, ai et tyä meette tuurin kaa saaree, no ei siinsitmitää, tehhää sillee; jonneehan täst täytyy lähtee.” Tai sit miä mutisen näit kaikkii termei, jotka vissii on Kotkast. Niiku posso, toi tuuri, suolamakkara ja mitä niitsitonkaa.

Sit miä mietin kans, et mitemmyö mun kaverin kaa ainpuhuttiin. Tai emmiä kyl ihan tiiä onks se aitokotkalaist, ku se mun kaveri on puoliks saksalainen ja ku miä opin puhumaa Pohjois-Karjalas. Ja sit miä kävin Länsi-Suomes vaihtaas määhä ja säähä. Mut sit Kotkas se ei kelvannu ja miä silt seisomalt vaihoin miähä. Sitä miä tääl Tsyyrihis on ainaatellu, et onks tää sveitsi kaventanu mun vokaalei vai oonks miä vaa ruvennu hianostelee. Et ku kaikki sanoo et Kotkas se on miä eikä mie, mut kyl mun suusta se tulee enempi mienä ku miänä ja työ ku tyä. Mutku se voi olla kans niiku semmone välimuoto,a:n ja ä:n välilt, ni siks, ettei noi aitokotkalaiset rupeis ryppyilee ja ettei posso menis nenää, ni siks miä sit translitteroin ton tohon ä:llä. Ku meiän murrehan on enempi semmost puhuttuu. Ei siit oikei saa kunnollist kuvaa, jos vaik yrittäs kirjottaa uutisen. Jotaa jäis kyl puuttuu. Ku on aina puhun tällee, ni kirjotetust tekstist puuttuu se meiän intonaatio. Et pitäs sit kai tehhä sillee, et se uutinen luettas, vaik telvisios. Ajatelkaas, Matti Rönkä vetäis puol yheksä uutisii kotkaks. Emmiä tiiä tulisko siit mitää, mut ei se varmaa ihan huano olis, ku se on kait sielt jostai itärajan seu´ult.

 

pihlis

Toho saaree ei mee tuuri.

No sit tyä tietyst ajattelette, et mitä se tekee siäl Tsyyrihis, ku iskee murreikävä? Meit on tääl vissiin kaks tai kolme, jotka puhuu meikäläist eli sit ku vahingos törmätää, ni käy kauhee pälätys. Ja sit myä mun tytön kaa puhutaa yhes kotkaa. Mut välil se on ihan pihal, kumiä oikee innostun, ku ei se oo ikinä Kotkas asunu. Ja välil iha vaa huviksee säikyttelen tääl Tsyyrihis näit muit suomalaisii tän mun murteen kaa. Niiku lukemattomil synonyymeil ja kummallisuuksil, joit kukaa ei tajuu, ainakaa iha heti. Mutmiäoon aina puhunu tällee: vöyvö on vöyvö ja käet pannaa taskuu. Ja sit välil, ku minuu oikee iskee kieli-ikävä, ni on vaa pakko soittaa puhelimel. Ku tuntuu, et nyt ois kiva kuulla jotaa kotost. Sillo, ku ois kiva, ku joku kysyis mult et ”Minnemennää?” Sit miä vastaisin, et ”Mennää jonnee” ja se toinen kysyis uuellee, et ”Minnejonnee?” Ja miä kai sit sanoisin, et vaik et ”Ansku miä näytän sulle mihi. – No tuutsiä munkaa vai et?!” Ja sit myä mentäis.

(Emmiä vanno et tää olis kaikki just sillee ku kotkalainen sanos, se johtuu katossiit, ku miä oon nykysi niin kauheen ulkomaalaine. Mut miä meen taas kesäl Kotkan torille possojonoo kiälikurssille.)

Sanasto: tälviisi=tällä tavalla, tuuri=vuoromoottori, silviisii=sillä tavalla, posso= munkkipossu, suolamakkara=metvursti, vöyvö=mössö, käet=kädet, jonnee=johonkin, ansku=annas kun

 

mussalon kalliot

Näil Mussalon kallioil ois hyvä syyä possoo, mut eihä se tietyst enää sit ois lämmin, ku matkaa on senkiverran.

En resúmen: A veces me hace falta mi dialecto de Kotka. Por eso escribo hoy en kotkeño. Y probablemente voy a perder todos los tres lectores de mi blog.

Kurzgesagt: Manchmal vermisse ich meinen Dialekt und deswegen schreibe ich heute auf Kotkafinnisch. Und werde wahrscheinlich alle meine 3 Lektoren verlieren.

%d bloggers like this: