Päässä pyörii kuin hiukkaskiihdyttimessä, kun avaan pöydällä pölyttyneen kalenterin ja viikon viimeinen päivä näyttää lokakuun loppuvan pian. Kuinka ja miten päädyttiin tähän, missä on alkukuu ja mitä kävi syyskuulle?
Tavallisesti syksy rauhoittuu pimeisiin iltoihin, käyn patikoilla sateen pitäessä paussia ja iltaisin tassuttelen villasukissa, kääriydyn peittoihin. Nyt olen vaihtanut matkalaukusta vaatteet toisiin, kiitänyt reissuhommissa lähes pysähdyksettä.
Istuessani tässä kirjoituspöydän ääressä tunnen vielä liikkeen kehossa. Katselen kuvaa Gelmerseeltä, vihertävältä järveltä vuorilla Grimselin solassa. Kivi on jylhää, mutta värit pehmeät, vihertävää, ruosteenruskeaa, valkoista, harmaata. Ja se järven vihreä. Näistä saisi kauniin villapaidan!
Vuorilla hetki tuntuu hyppysissä. Vaikka maailmassa kaikki on liikkeessä ja hullusti, täällä tuntuu turvallisen jämähtäneeltä, vuoretkin ikuisilta, paikallaan pysyviltä. Ihmisen suosima illuusio sekin.
Solan kolmannen järven kermainen pinta katoaa kokonaan sumuun ja pilviin yön aikana. Täällä kävin jokunen vuosi sitten patikoimassa kristallitiellä, keräämässä mustikoita alaspäin viettävässä rinteessä. Pysähtynyttä täälläkin, mutta vesi kohisee voimalla.
Aamunsarastus näyttää huippujen saaneen sokerikuorrutuksen. Talvi lähenee; solatie on viimeistä päivää auki. Luonto rauhoittuu lepoon; niin minäkin.
GelmerseeGelmerseeGrimselseeGrimselseeGrimselsee
En resumen: El invierno empieza acercar las montañas. En el paso de Grimsel era el último día de poder pasar de un cantón al otro, la próxima vez la calle está abierto en la primavera.
Kurzgesagt: Der Winter ist fast da. Grimselpass ist jetzt im Winterschlaf. Bis zum nächstes Mal!
Kuu menee aikalailla matkahommissa, mikä tarkoittaa kuvakavalkaadia puhelimessa ilman päätä tai edes häntää.
Ajatukset ovat olleet samaa linjaa, yksi alkaa, toinen jatkaa, molemmat haihtuvat taivaalle kuin hiutuva savuvana.
Olen nähnyt pikkuisen ruskaa, sen muistan, syönyt hyvää suklaakakkua ja kaneli-mantelipullan. Rauhoittunut järvellä ja juonut ruhtinaan lasista omenamehua.
Kanjonissa, jossa virtasi kuuman lähteen vesi, olin suurten asioiden äärellä. Nyt pöydän ääressä mietin sitä, että pidän ponnistuksena kirjoittaa blogitekstin, kun kiirettä on molempiin suuntiin, ennen ja jälkeen. Toista sataa vuotta sitten Tamina-kanjonin rakoon rakennettiin hotelli, joen ylle, materiaalit laskettiin työmaalle ylhäältä vuorelta. Se sentään oli todellinen haaste.
Joten ponnistan ja laitan tänne kuvia, kirjoittelen mitä mieleen juolahtaa.
Viikossa olen nähnyt kaksi paikkaa, jotka ovat pitkään olleet listoillani, Morteratschin jäätikön ja Hermann Hessen museon. Oikeastaan haluan patikoidan jäätikön luo, nyt kun sitä vielä on jäljellä. Mutta aika lähellä olen jo ollut, enää pitäisi pysähtyä oikealla asemalla ja virittää vaelluskengät jalkaan.
Aikuinen minä ei osaa sanoa mitä mieltä on Hessen tuotannosta, mutta opiskelijana täytin hyllyäni Arosudella, vierestä löytyy Narkissos ja kultasuu sekä Rosshalde. Ehkä nyt olisi aika avata ne uudelleen ja tarkistaa mieltymykset ja mielipiteet.
-Nyt jatkan kierroksiani ja palailen, kunhan matkalaukku on tyhjennetty syksyn osalta.
MaienfeldRuskaa viininviljelyksillä. Autumn colors on the vineyard.MaienfeldSupermarketin takana tietty pätkä keskiaikaista muuria. A piece of medieval stonewall behind the supermarket.Tamina-kanjoni ja virta siis lämmin. Tamina canyon and warm water.Ruhtinaan rypälemehua. Applejuice of the prince.ChurKaneli-mantelipulla korvapuustikaipaukseen. A cinnamon almond bun works for a Finn.Sitten junamatkailua. Then with a train.Morteratschin jäätikkö ikkunan takaa. Morteratsch glacier seen from the window.Alppijärven ruska on heijastumaa. The autumn colors are just a projection.LuganoRenessanssivivahteitta. Some Renaissance feelings here. GandriaGandriaOokkona tavannut? Have you met?Hermann Hessen läppäri. The portable of Hermann Hesse.LuganoMorcoten joutsenet. The swans of Morcote.
En resumen: Unas fotos de mis viajes en Octubre. Y ahora voy a salir a pasear otra vez.
Vetäisin jonkun lentävän otuksen henkeeni ennenkuin olin edes pyörän päällä. Olkoon tämä muistutukseksi, ajattelin ja pidin loppupäivän suun tiukasti kiinni.
Mäkeä alas -viuuuuh- kohti liikenteen ohjaajaa, joka näytti valkoisella hanskalla kohteliaasti, että eteenpäin vain. Koko rantatie, Zürichistä toiseen päähän järveä, oli suljettu autoilta. Päivän ajan, mutta silti.
Luulin lähteväni matkaan ensimmäisenä, roimasti ennen tapahtuman alkua, mutta ohi veti heti kourallinen kilpapyöräilijöitä. Luulin myös, että oli kesä ja lämmin ja järkytyin liikennettä ohjailevien tyyppien pipoista ja hanskoista. Katsahdin kinttuihini ja kananliha oli silkkaa todellisuutta. Onneksi oli fleece ja takki.
Zürichinjärven yllä leijui kerros lelluvaa vesihöyryä, maisema oli sinertävä ja aamuaurinkoinen. Ajelin eteenpäin rauhassa, pitkän tovin yksin, menetin tajun ajasta ja paikasta – missä kylässä olenkaan? Polkuflowta ei häirinnyt mikään.
Alkupätkän kunnat eivät selvästikään olleet panostaneet tapahtumaan, parinkymmenen kilometrin päässä alkoi olla viritteillä kahvipaikkoja, paikalle kannettiin leivonnaisia, grillejä lämmiteltiin ja trumpetti kokeili ääntä.
Ohitin talon, jossa Tina Turner asui, työmaan jonne valmistuu Roger Federerin kortteli, hurautin sveitsiläisen psykiatrin C.G.Jungin talon sivultalta, mutta näin kai myös järven toisessa päässä hänen vapaa-ajan tornitalonsa. Pyöräillessä en muistanut juuri ottaa kuvia, sillä jos takana ei ole mittavaa mäkeä ja niskassa polttava helle, tuskin pysähdyn muutoin kuin nälän takia. Kohtia täytyi myös miettiä, sillä liikkeellä oli monen tasoisia seurueita, potkupyörällä tai -laudalle etenevistä pienokaisista kilpapyöräilijöihin. Joku isä potkutteli skateboardilla pieni lapsi sylissä, toinen jalkakäytävällä ensimmäisellä pyörällään. Vastaan tuli myös muutama yksipyöräinen.
Lähempänä toisen pään linnakaupunkia Rapperswiliä pyörämäärä tiellä kasvoi ja edessä oli tungos. Olin jo ehtinyt unelmoida ranskalaisista perunoista, joista en todellisuudessa edes välitä, miettinyt mikä olisi lopulta maistuvinta, antaisi energiaa, muttei painaisi vatsassa. Väkijoukossa luoviessani tiesin, ettei tämä sittenkään olisi pysähdyspaikka ja jatkoin kohti reitin varrella olevaa kurpitsafarmia.
Kapealla osuudella, missä molempiin suuntiin kulkeva pyöräliikenne juuri ja juuri mahtui kulkemaan, huomasin yhtäkkiä olevani pari korttelia väärässä paikassa. Enkä ollut ainut. U-käännös ja Helvetiawegiä pitkin takaisin reitille. Yksi merkki puuttui ja se vei koko joukon hatelikkoon.
Kurpitsatilalla huuhailin etsimässä ruokaa lyhyimmästä jonosta ja päädyin pöytään edessäni kurpitsamakkara ja kurpitsajuomaa. Tuulettomassa kohdassa omenapuiden keskellä aurinko paahtoi jo polttavasti. Pyörän päällä oli jälleen laitettava takki päälle.
Rapperswilistä Schmerikoniin, järven viimeiseen kaupunkiin, on maaseutumaisemaa, lehmiä, kimmeltävää järveä. Jäin miettimään tuovatko 13 mustavalkoista haikaraa onnea vai pitäisikö alkaa syleksiä olan yli. Onneksi neljästoista liiti paikalle ja voin unohtaa tämän dilemman. (Ehkä ne tuovat 13+1 vauvaa).
Schmerikonissa hörppäsin kahvit ja pyörsin takaisin. Kotona mittari näytti 76 kilometriä ja kasvot ulkoilleilta.
-Lokakuussa blogi on töiden takia lievästi heitteillä, mutta Instagramiin laittelen kuvia.
Se on Rapperswil. That´s Rapperswil.Tämä myös. This also.Maaseutua vaihteeksi. Some countryside for a change.Kurpitsaa kaikessa. Pumpkin in everything.Sain muutaman juotavan jugurtin. Got a couple of yogurt drinks.Valkoisilla pisteillä haluan demonstroida haikararivistön. Kaksi jäi kuvan ulkopuolelle ja 14. saapui liitäen.
En resumen: La calle a la par del lago de Zurich estába libre de autos y se podía andar hasta el final del lago, para mi eran más o menos 76 kilómetros. Un día lindísimo, fresquito pero con sol.
Kurzgesagt: Slow up von Zürich hatte perfektes Wetter!
Hyvin opettavainen sunnuntai. Ensinnäkin, kannattaisi suunnitelmia vaihtaessa perehtyä asiaan huolella. Ohjeet saattavat olla pielessä ja voipi olla, että menee juoksuksi koko retki. Sen lisäksi sauvat auttavat yllättävässä tilanteessa enemmän mukana kuin autossa.
Lennossa siis päätin, etten haluakaan mennä polulle joka saattaa olla liukas ja viettää rotkoo, vaan haluan nousta korkeammalle, huipulle asti, mutta ilman sen kummempia vaaroja.
Churfirsten on kulissin näköinen vuorijono Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolella, yksi hienoimmista. Sahalaitaiset huiput ovat olleet listoilla pitkään, tosin ajattelin, että menisin joskus kurkkaamaan järveä niiden välistä, en huipulta.
Selun on yksi näistä huipuista ja sinne voi kivuta helpommin Selunbahnilla, puisella laatikkomaisella hissillä, joka on niin perus, ettei se sovellu ihan kaikille, mutta on toisaalta hauska kuriositeetti. Toinen ja pitempi reitti lähtee Alp Sellamatista, minne nousee myöskin hissi, joko kupla- tai tuoliversio ja siis meidän reitin lähtöpiste. Kilometri vertikaalimetrejä, luonnollisesti molempiin suuntiin.
Päivä oli selvästikin huonosti valittu, sillä meneillään oli lapsiperheille tarkoitettu patikkatapahtuma ja asema sekä polku täynnä porukkaa, pienokaisia vanhempineen. Ohitettiin massat nopealla tahdilla ja jätettiin tapahtuman piknikpaikka taakse.
Polku polveili, kurvasi metsän kautta, kadotimme huiput näkyvistä ja tultiin jälleen niitä lähemmäs. Katsoin kelloa ja tajusin, ettemme mitenkään ehtisi ohjeissa mainitussa ajassa edestakaisin ja viideksi viimeiselle hissille. Neljä tuntia tarkoitti vain huipulle kipuamista, vaikka reitin lähtö- ja päätepiste oli hissiasema. Mietittiin hetki ja päätettiin kivuta 2,5 tuntia ja kääntyä takaisin.
Kiihdytin vauhtia, tässä mitään enää kuvata tai pidellä taukoja. Parin tunnin paikkeilla oltiin jo huipun helmuksella, viimeisessä nousussa. Huippu näkyi lähellä, korkeuseroa silti yhä 400 metriä. Istahdin ruohorinteelle ja kaivoin suolakurkku-juustoleivät. Aika ei riittäisi ylös, joten yhtä hyvin voitaisiin katsella jylhää vuoristoa Säntisin ympärillä ja levähtää.
Kaksi sandwichiä ja kourallinen pähkinöitä sekä kuivahedelmiä myöhemmin katsoin kelloa, katsoin Aldoa ja päätettiin sittenkin yrittää huipulle. Riittääkö aika? Ihan sama. Kun kerran on tänne asti päästy, ei kyllä luovuteta.
Jalka oli ääriasennossa, hengityspausseja piti pitää useammin. Tovin kesti, mutta sitten nöyrryin ottamaan pieniä askelia, lihakset tarvitsevat vähemmän happea ja eteneminen on sujuvampaa.
Mikä myös nöyrrytti, oli ikääntynyt nainen, joka sitkeästi askelsi koko ajan samaa tahtia ja viime vaiheessa ohitti meidät. Syytin kesäkuun koronaa, vähäisiä vuorireissuja ja suomalaisuutta.
Huipulla tajusin, että olimme hilpottaneet nousun huomattavasti arviota vauhdikkaammin. Koko edestakaiseen reissuun meni 5,5 h ja ohjeiden mukaan pelkkä huiputus olisi vaatinut sen 4 h. Ei ihme jos askel alkoi loppunousussa hyytyä.
Mutta motiivi oli hyvä. Ylhäällä kapealla harjanteella istahdettiin hetki, syötiin banaanikakkua, kirjattiin puumerkit ristiltä löytyvään kirjaseen, juteltiin kanssapatikoitsijoiden kanssa ja ihasteltiin jyrkkää pudotusta turkoosille järvelle. Ja sitten polkua alas.
Jyrkkyystaso oli aikamoinen ja nilkan jatkuva ääriasento alkoi tuntua yhtäkkiä pohkeen ulkosivulla lihaksessa. Tarpeeksi jomotettuaan, se siirtyi sisäsyrjälle. Koikkelehdin miten kuten, yritin erilaisia tekniikoita, mutta kipu jäyti. Löysä nilkka siis ilmoitteli olemassaolostaan ja siitä, ettei asento ole kiva pitemmän päälle.
Kello hiosti tunnelmaa, aikaa oli todella niukasti. Silti pysähdyttiin huipun alapuolella vuoristokuppilan terassilla pikaisille kahville ja täyttämään vesipullot, sillä voi pojat, nestettä oli juotu ja lisää tarvittiin, kofeiinibuustia myöten.
Ylämäet meni hyvin, mutta aina vähänkin alas mennessä olin että AU##HITTO##AAK##AU ja yritin askeltaa jalkaterä sojoittaen ylöspäin ja olla taivuttamatta polvea. Varttia vaille viimeistä oltiin hissillä – ja tyytyväisiä. Juoksuksi meni, mutta kerrankos sitä. Ei kyllä toistu, vannottiin.
Entä se kinttu? Kylmään veteen, magnesiumia ja juomista. Mutta Blackroll oli paras. Kun olin käynyt kaikki muut lihasryhmät läpi, polvistuin vielä rullaamaan säären etupuolen ja inisin tuskasta, mutta se auttoi välittömästi. Kipu poissa, kaikki hyvin.
Churfirstenin huippuja, Selun oikealla. Peaks of Churfirsten, Selun on the right.Ei vasemmalle huipulle vaan oikealle. Not to the left peak but to the right.Huippu kurkistaa vasta ylhäällä olevien ihmisten takaa. Peak is still behind the people. Ja huipun toisella puolen Walensee. And then the view, on the other side of the peak Walensee. Bodenjärven suuntaan. Ristin takana Säntisin ympäristöä. Towards lake Constance. Behind the cross Säntis-area.Sata litraa hikoiltu kiireessä, mutta huipulla. Sweated hundred liters, but got up to the peak.Alhaalla Walenstadt. The town is Walenstadt. Miten niin pitää kävellä alaskin? What do you mean we have to hike down? Edellispäivänä oltiin järven toisella puolen. The day before we were on the other side of the lake. …toiselta puolen katsottuna olimme nyt siis tuolla. The peak seen from the other side of the lake.Melkein jo kahvipaikassa. Almost by the coffeeplace.Kahveet isoimman alastulon jälkeen. Koska kramppeja. Coffee after the main part of descending.´Cause cramping.
En resumen: Subimos a uno de los cumbres de Churfirsten. 1000 m verticales para arriba y de vuelta. Casi corriendo, para llegar a la última gondola.
Kurzgesagt: Endlich auf einem Gifpel von Churfirsten gestiegen.
Kesän kirkkaus on kääntymässä aikaisiksi illoiksi, maatuviksi lehdiksi ja omenahilloksi. Kiire ja yli 30 astetta näkyy tekemisissä, olen mennyt ja tullut, kuvia on sieltä ja täältä. Ei päätä eikä häntää.
Kosteuden tahmaamat yöt ovat levottomia, eikä viikon ainoana vapaana tullut mieleenkään alkaa täyttää reppua ja alkaa könytä vuorelle, vaikka keli oli täydellinen. Sen sijaan nousin pyörälle ja aloin polkea lähikukkulalle metsien ja jokivarsien läpi ja siis ylämäkeä. 550 korkeusmetriä ylempänä en enää ollut varma, oliko tämä se kuningasajatus ja helpon päivän sisällöksi kannattava. Hikoilin niin, että kädet lipsuivat pyörän sarvista ja kaksi isoa pulloa vettä olivat tyhjät ennen lakea. Evästauolla puun varjossa olo oli sitä luokkaa, että olisin voinut viettää loppupäivän siinä makoillen. Läheltä kaikui moniääninen vieno jodlaus, erittäin sveitsiläinen sunnuntain äänimaasto.
Matkan varrella olin tietenkin pitänyt paussia, jutellut sekä aaseille että marimekkolehmille. Ei sillä että olisi ollut kauheasti asiaa, mutta ainakin sain pulssin tasaantumaan ja keuhkot lepäämään. Aasit olivat kommunikatiivisempia, ne kirmasivat lähemmäs. Lehmiä laiskotti, ne vain puhaltelivat kärpäsiä loitommas.
Ja nyt kun päästiin eläinteemaan, niin kotona on myös merkkejä kesän kliimaksista ennen syöksyä talveen. Vakkarivierailija, kulmanaapurin kissa, ei enää ole ainut eläinkunnan edustaja, vaan sisältä löytyy myös heinäsirkkoja, pieniä, isoja, kirkkaanvihreitä, suihkulaisia, pyöreähköjä, kaikkia laatuja. Ja tietenkin hyttysiä, horkkasääskiä sekä normihämähäkkejä. Sen lisäksi soropsistilanne eskaloitunut. Nämä suppilohämähäkit ilmaantuvat syksyisin, yhdessä tegenarian kera, joka on huonehämähäkki ja reilusti isompi. Suppilohämähäkki on silti vähentänyt jälkimmäisten kantaa ja jostain syystä niitä löytyy nyt vähintään kolme päivässä. Ne saattelemme pihalle, sillä koti on liian pieni meille kaikille.
Hämähäkkien lisäksi syksyn tuntua tuovat pimenevät illat. Ilta-ateriat ulkosalla hiipuvassa lämmössä ja kynttilänvalossa tuntuvat etelältä. Kissa makailee kivirappusilla nauttien hohkasta. Yhdellä pihalla grillataan pimeässä, toisella pihalla isäntä on uimassa valaistussa altaassaan ja niistää töristäen nenäänsä moneen kertaan. En anna sen häiritä, mitä nyt viidennen kerran jälkeen, jolloin alan miettiä mitä vedessä lilluu. Karistan mielikuvia ja yritän keskittyä sapuskaani. Järvenselän vastapuolella rinteessä vilkkuvat valot vielä yhden illan, lasten ampumatapahtuman tivoli. Kun se on ohi, on otettu harppaus kohti syksyä.
Vuorten valvoja. The monitor of the mountains.Eiger-jäätikön liepeillä. Viiru alhaalla on patikkapolku. By Eiger-glacier. Ja sitten viiniviljelmille. And then to the vineyards.Snäkkiä viiniviljelmillä. An aperitif in a vineyard. Auringonlasku kotosalla. Sunset at the lake Zurich.Välillä kotona illlallista. Dinner at home.Marimekkolehmät pyörälenkillä. Mountainbiking and a meeting with the cows.Se olen minä. That´s me.Lounas. Lunch.Tässä tauko. Here a pause.Vanhan omenapuun sato hiipuu. An old tree with a few apples.Kiva kiertotie, koska tietyö. A nice detour, because of a construction. Lounas heilläkin. Also lunch.
Syyskuun päivä alkoi kallistua iltaan, kun tallasimme kohti lähintä museota kaupungin rajalla. North American Nativ Museum, Nonam, on sveitsiläiskaupungissa Zürichin kamariorkesterin harjoitustilojen vieressä, asuinalueen keskellä kätkössä.
Koska pääsy pitkään museoyöhön ei onnistunut, haettiin luomuoluet ja La Chamacan tacoja ja istahdettiin Nonamin edustalla puupöydän ääreen. Sillä jollain piti ylittää turhautumisen raja. Sää oli liian lempeä, lämmin ja aurinkoinen, ja ilta lupaava kaikesta huolimatta.
Liput olisi pitänyt lunastaa verkkosivulta, joka jumiutui jo muutama tunti ennen tapahtumaa. Puhelimen kanssa sählääminen väsytti ja jatkettiin seuraavaan kohteeseen, Le Corbusierin paviljonkiin Zürihornin puiston sivussa. Jos ei päästäisi sisään, niin ainahan sitä voisi jäädä rannalle jäätelölle, uittelemaan varpaita.
Meidät ja muutama muu turhautunut lipunostaja päästettiin sisälle kehoituksella kokeilla uudelleen. Sveitsiläis-ranskalaisen arkkitehdin talo muuttui auringon laskiessa, värikäs palapelirakennus sai uusia muotoja, keltainen, sininen, punainen leijui ilmassa. Astuin soikeasta vihreästä ovesta terassille, kuljin tilasta seuraavaan kapeita betoniportaita. Pimeän tullen ulkona alkoi väristä. Elämää juhlistava performanssi ei silti yltänyt Le Corbusierin arkkitehtuurin tasolle ja jatkoimme lyhdyin koristellun puiston sivusta ratikkapysäkille.
Kaupunki oli yöllä täydempi kuin koskaan arkisin, taiteen perässä kulkevia, nuoria rannassa tanssimassa salsaa, osa valui klubeihin, hengailivat kadulla, ajelivat suuntaan tai toiseen. Lämpö, valot ja elämä tuntuivat ihanalta, kuin Välimereltä suoraan. Zürichkö kiireinen tai jäykkä?
Freddy Benitezin y la Diferenten aloitellessa meillä oli vihdoin liput. Lattaribändi sai tiukan motivoinnoin jälkeen meidät kaikki tanssilattialle cumbiaan, tätä ei vain katsella, pitää liikkua, tuntea musiikki kehossa, sanottiin. Ja kyllä tuntui, hiki nousi heti niskaan, lantio vapautui hetken yskähtelyn jälkeen.
Viviane Chassot´n harmonikkasävelet kaktusten ja muiden mehikasvien keskellä rauhoittivat niin, että aloin valua penkiltä unisena. Tajusin, että tämä oli tässä. En jaksaisi enää venyttää yötä edes taiteen vuoksi. Toki yöpalalle lasisten kasvihuoneiden edustalle kykenin, mutta illan vire viilensi käsivarsia ja alkoi palella. Soikean kuun valossa palasimme keskemmälle kaupunkia. Laivallakin olisi päässyt, mutta se tuli mieleen liian myöhään, värikkäänä ja kauniina ilmestyksenä järven pinnalla.
Lähiluomuolutta tietenkin maistettava La Chamacan tacojen kera. Organic beer with the tacos of La Chamaca. Koska ei päästy museeon, katseltiin taivasta ja fasaadeja. Couldn´t get to the musem, so we checked the sky and facades.Le Corbusierin paviljonki. The pavilion of Le Corbusier.Detalji sisältä. A detail inside.Performanssi meneillään. A performance going on.Yön valot. The lights of the night.Freddy Benitez y la Diferente.Viviane Chassot ja kaktukset. Viviane Chassot and the cactus.Kuu ja sen silta. The moon and it´s bridge.Iltapala. Night snack. Olisko tuo tapahtuman kulkuneuvo? Is that the shuttle of the museum event?
En resumen: Un evento de museos en la noche de Setiembre es siempre como del otro mundo. Relajado, divertido y lleno de color.
Kurzgesagt: In der Lange Nacht der Museen wird Zürich entspannt, amüsant und voll von Farben.
Selvästikin kaikki ylimääräinen karsiutuu kuumassa. Viikonloppuun ei juuri paljon mahdu ikkunoiden ja luukkujen sulkemisesta kysymykseen “milloin mentäis uimaan?” ja sen toteutukseen. Ruuan pohtiminen on jo pieni urakka. Ja kyläjuhlat, ne vasta tuntuukin haastavalta. Kuka jaksaa nousta mäkeä hikisenä tungeksivaan väkijoukkoon?
No me jaksettiin. Moni muu ei. Harvoin ovat nämä juhlat olleet yhtä tyhjää täynnä. Myyjiä oli vähemmän, samoin kyläläisiä. Se tuskin pelkästään johtuu kuumasta; koronan jälkeen vapaaehtoisvoimin kyhätty markkinahomma on selvästi kärsinyt inflaation. Ruokaa olivat tulleet myymään ulkopuoliset, kyläläiset vanhenevat ja uusilla ei ole intoa osallistua. Chilbin sielu on kateissa.
Tarjolla oli roinaa, kirjoja ja kukkasipuleita, tivolia, vanhanajan karuselli ja eurohumppaa street foodin kera, miesten jumppakerhon raclettea ja makkaroita. Ja upea ilta-aurinko Zürichinjärvelle; viiniviljelykset, rypäleitä täynnä olevat tertut kylpivät säteissä. Oman kylän kuplivaakin tarjoiltiin, sillä valkoviinin lisäksi Zollikonin kellarista löytyy kuohuvaa.
Ehkä kipuamme toisena päivänä vielä uudelleen tarkistamaan tilanteen. Kannattamaan kyläläisten kakkuleipureita ja muita. Etsimään sitä juhlien sielua.
Ja tämä ilme on…?? What is this face??Olisko ukkonen tulossa? A thunder storm coming?Gourmeta kylillä. Gourmet dinner at the fair.Kylän viiniviljelykset. Vineyard of the village. Hyvä rypälevuosi. A good grapeyear.
En resumen: Teníamos el turno del pueblo en un calor impresionante!
Kurzgesagt: Chilbi hat etwas verloren, aber die Aussicht, sie ist immer wunderschön.
Sateeton päivä! Retkelle, päätettiin. Eikä oltu ainoita. “Ja kaikki tulivat myöhään!” totesi hissiaseman rouva jakaessaan vuorolappuja. Köysiradan luo johdatti suurimmalta osalta yksikaistainen tie Urin järven ja Sisikonin yläpuolelle. Kylteissä oli kai säästetty, yhtään ei näkynyt matkalla.
Chäppelibergin hissin luona istuskeli porukkaa maassa, vuoriston rauhassa. Kaikki pääsevät ylös, ennen pitkää. “40 minuuttia menee,” ennusti rouva.
Kuplahissiin mahtuu kylttien mukaan viisi ihmistä, käytäntö oli haastavampi. Vastakkaisilla penkeillä on tilaa kahdelle kapealle kankulle. Neljälle hyvin, viides voi miettiä kuinka matkustaa. Lyhyt seisoen, pitkä pää vinossa tai jonkun sylkyssä.
Ilmanvaihto hoituu hyvin, sillä hississä ei ole ikkunoita ja lattia on metalliritilää. Hiljaisena päivänä kyytiin mennään ilman apurouvaa ja ylös pääsee, kunhan soittaa puhelimella ylös, että haloo, oltais tulossa. Ovi kiinni ja menoksi.
Aldo ei mahtunut samaan hissiin, joten odottelin ylhäällä ja katselin maisemia. SAC mökki Lidernen näkyy suoraan edessä, majoitus- ja ruokapaikka siis lähistöllä. Hissin toiminnasta vuorella vastaan perhe, jolla on lehmiä vähän ylempänä laiduntamassa ja talo muutaman asekeleen päässä. Lapset leikkivät hissin pienoismallilla, lastasivat tavaraa ja lähettivät toiseen päähän.
Reitti kiertää Hundstockin ympäri ja kuplahissi lähtee Schwyzin kantonista, mutta ylhäällä ollaankin Urissa. Siinä mielessä sattuvasti, että seuraava päivä oli Sveitsin kansallispäivä ja Schwyz ja Uri kaksi Sveitsin kolmesta alkuperäisestä kantonista.
Usko poutaan on ollut viime aikoina kovilla, joten mukana oli takkia ja muuta. Koska reitti on melko lyhyt, mutta jyrkkä, ei lämmikkeelle eikä onneksi myöskään sadevaatteelle ollut tarvetta koko päivänä.
Lapsiperheet näyttivät jäävän läheiselle Spilauerseelle, pienelle vihertävälle järvelle. Kiljunnasta päätellen vesi ei ollut kovinkaan lämmintä. Koska aamupalasta hissin odotteluineen ja muineen alkoi jo olla aikaa, syötiin leivät ennen nousua.
Järveltä tie nousee jatkuvasti ylös. Alkuvaiheessa on alppikuppila nälkäisille. Ylhäältä meitä kohti kirmasi otuksia, siis mitä, vuoristopossuja! Korvat heiluivat vauhdissa ja tuulessa ja kyljet kiilsivät tuoreesta mudasta. Yksi lähti perään polkua pitkin, mutta se päätti sittenkin jäädä kavereidensa seuraan.
Tästä eteenpäin kellon reitti olisi kulkenut ylempää, merkit näyttivät toista polkua. Koska suunta oli sama, seurailtiin punavalkoisia merkkejä.
Niitty rinteessä oli kattilamainen ja lehmänkellojen kalina kaikui kuin vahvistimesta. Korkeimmassa pisteessä harjun laella hengähdettiin hetki vesipullojen seurassa. Tästä olisi ollut vielä tovi kavuta Siwfassin huipulle, mutta ehkä toisella kertaa.
Schön Chulmin alppitilalla oli meneillään kunnostus- ja rakennustyöt. Pihapiirin sivussa kaapissa oli kakkua, kahvia termarissa ja tuoretta maitoa pullossa, maksu hoitui tiputtamalla rahat laatikkoon. Päätettiin juoda kahvit ja maistaa kaakkua, kun pieni tirppana tuli touhukkaasti tyhjentämään rikkalapiosta roskia. Hän kertoi, että kakussa on myös valkosuklaata. “Se on tehty käsin,” hän jatkoi. Seuraavaksi hän oli menossa valmistamaan jugurttia äidin kanssa.
Melko tasaisen niittypätkän jälkeen polku vei seuraavan alppitilan ohi – sielläkin possuja, mutta ulkona lätissä – kohti kivikkoista pätkää, osittain niin jyrkästi alaspäin vievää ja muhkuraista, ettei kenkä ollut taipua. Puolivälissä syötiin toiset leivät, sillä jalka ja aivo eivät enää tahtoneet tehdä yhteistyötä.
Sateet näkyivät poluilla, kenkä upposi mutaan ja sitä oli pitkin kinttuja, kengän sisällä sukissakin.
Kuplahissiasemalla oli sama meininki kuin aamulla. Istahdettiin hetkeksi odottelemaan ja katselemaan leikkiä köysiradalla. Lähtiessä ostettiin vielä pala alppijuustoa mukaan; maito lypsetty lehmiltä, joita oltiin matkalla moikattu.
Jonotusnumero hissiin. We were on the waiting list to the cable car.Tällä liikenteeseen. This is it.Hissiasema. Cablecar station.Näkymä hissiasemalta. Kesk. Lindernenhütte, vas. lehmien suoja. View by the cablecar station. In the middle of the picture Lindernenhütte. Polkua mars! Off we go!Spilauersee.Vuoristopossuja. Mountainpigs.Alppikuppila vasemmalla. An alpine restaurant on the left.Siwfassin huippu ei kuvassa näytä miltään, mutta päällä on siis ihmisiä. In the picture you can´t appreciate the size, but there are people on the top of the mountain. Kahvia termarista. Coffeetime.Jutteluhetki. A moment to chat.Näitä marjoja en ole nähnyt koskaan. Never seen these berries.Tästä kivikon poikki. This is the route.Lepohetki. A moment to rest the legs .Perhosmytty. Butterflyconferens.Kappeli hissiasemalla. A chapel by the cablecar station.Hissille. To the cablecar.Hissistä on näkymät. There´s good view from the gondola.
En resumen: Un paseito en las montañas de Uri. Una gondola bien ventilada, vacas, barro, cerdos, queso, mucho sudor y paisajes increibles!
Kurzgesagt: Eine Wanderung auf den Urner Bergen. Eine luftige Seilbahn, Kühe, Schlamm, Schweine, Käse, viel schwitzen und schöne Aussichte!
Kylällä oli hiljaista, bussit ajelivat ohi puolityhjinä, siellä täällä joku tepasteli kohti asemaa. Kaupassa muutama haahuili kärryineen aprikoosien luota kohti jäätelötiskiä. Metsässä olin vain minä ja Aldo, sekä lammen sorsalinnut.
Kesä oli parhaimmillaan, melkein kaikki lomilla ja heinäkuu. Laivalaiturilla käynnistettiin bileitä, tyypit hyppäsivät korkealta laineisiin, kapusivat laiturin rakenteita myöten takaisin ylös. Kylmälaatikoista kaivettiin ruokaa, kuplivan korkki posahti ja grilli oli jo lämmin.
Tuuli puhalsi hiukset sekaisin, kun odottelin laivaa, joka vei suoraan toiselle puolen järven. Köysi ei lentänyt tolppaan, vaan sen ohi. Uusi yritys laskeutuii sen viereiseen metalliseen pidikkeeseen. Tarpeeksi hyvä, laiva pysyi laiturin vieressä. Oh, näitä järvi-ihmisiä…
Täpötäysi laiva purjehti järvenselän toiselle puolen punaisen tehtaan, Rote Fabrikin lähelle. Vedessä polski pienokaisia, leikkikenttäkin oli täynnä. Vanhan nosturisysteemin vieressä dj viritteli graffitibileisiin musiikkia. Kulttuurikeskuksen terassilla lautasilla oli enää muruja, laseissa juomaa. Ulkoilmaleffateatterista oikealle, piipun takaa, löytyi Summer camp, kesäleiri. Entisen tehtaan tiloissa ja pihamaalla vaihdetaan ajatuksia, puhutaan yhteiskuntapolitiikkaa, on kulttuuriprojekteja ja mahdollisuus tuoda omia töitä näytille.
Istuttiin hetkeksi alas, kuunneltiin musiikkia ja katseltiin. Hiljan hopeakorut, paidat ja tarrat tekivät kauppansa, porukkaa tuli juttelemaan, viettämään aikaa, tapaamaan kavereita.
Rantapolkua reunusti ihmisvirta, vedessä ja nurmikolla. Pikkuruisissa grilleissä paistui ruoka, musiikki soi ja jäätelökauppiaat pyyhkivät hikeä otsalta. Keskikaupungilla, järven vieressä, sähkökitarasaundista kuuli jo kauas, että paikalla oli Zürichin paras katusoittaja paikalla. 70-luvun saundit saivat vaarinkin lykkäämään varovasti keppinsä penkille ja tanssimaan muusikoiden vieressä.
Kotipihalla oli pakko pistää grilli päälle, sen verran oli kävelty tuoksujen keskellä. Onneksi kaapissa oli perunoita, vegimakkaroita ja bratwurstikin.
Kesäinen lorvimisfiilis sai jatkua seuraavanakin päivänä, kun patikan sijaan päätettiin lopulta jäädä syömään rauhassa aamupalaa, rupattelemaan pöydän ääreen pihalle. Iltapäivän auringon vaellettua järven puolelle laahasin korit varjoon ja kiskoin rikkaruohon sieltä, saksin kuivuneita ruusuja tuolta. Siinä vaiheessa, kun aloin vetää alppiruusujen alta muratteja olin jo ihan vauhdissa. Kaikki voima peliin ja irti!
Alus Zürichinjärvellä. A vessel on the lake Zurich.Rote Fabrik näkyvissä. Rote Fabrik on the sight. Kirpparijuttui, koruja, paitoja, musiikkia, olutta. Second hand stuff, juwelery, shirts, music, beer.@sadbutrat myyntipuuhissa. @sadbutrat and handmade jewelery.Kori esille ja hommiin. Gardenwork.Saalistaja paikalla. A cat looking for snack.
En resumen: Estámos en el modo de verano. Nada fue según el plan y así era perfecto.
Kurzgesagt: Manchmal müssen es einige Sommertage ohne Plan sein.
Niin sitten kävi, että kun auringon laskiessa katsastin vielä sään seuraavan päivän alppipatikkaa varten, olikin luvassa myrsky. Joten uutta paikkaa etsimään, lähempää ja lyhyempää, jotta tarpeen vaatiessa saisimme itsemme evakoitua ainakin katon alle, jos ei kotiin asti.
Chli Aubrig ei ehkä ole se alppipatikoitsijan haasteellisin kohde, mutta Zürichin liepeillä ja kiva päiväretkipaikka, jos kaipaa piipahdusta luontoon ja liikettä kinttuihin.
Moottoritiellä navigaattori ja kyltit veivät eri suuntaan ja päästiin tekemään u-käännös. Ylös Satteleggin Bergrestaurantin luo vie kiemurainen solatie, jota sitkeäkinttuisimmat nousivat pyörillä ja siis ihan lihasvoimalla.
Helle oli nitistää jo parkkipaikalla kengännauhoja sitoessa. Vesipulloja oli kaksi ja puolet juotu jo ensimmäisten 200 korkeusmetrin paikkeilla. Kuvittelin päässeeni eroon koronaheikkoudesta, mutta jäin nopeasti jälkeen parista edellä kulkevasta seurueesta. Oli pakko pysähtyä vähän väliä puhaltelemaan, ei niinkään hapenpuutteessa, vaan kestävyys oli huonoissa kantimissa.
Polulle oli merkitty metsän kautta kurvaava kiertotie patikoitsijoille, Kun vasikat ovat pieniä, puolustavat lehmät niitä ärhäkästi ja patikoitsijat ohjataan kiertotielle, joka kulkee metsän kautta. Nyt vasikat olivat lähes täyskokoisia, eivätkä kenenkään hermot kiristyneet polun jakamisesta. Ainoastaan loppupuolella lehmät katsoivat kysyvästi, kun kuljimme lauman ohi vastakkaiseen suuntaan hiekkatiellä.
Huippu näytti vaatimattomalta kauempaa katsottuna, mutta vei aikalailla loputkin mehut. Viimeisellä pätkällä tankkasin kuivahedelmiä ja tunsin olevani saharassa. Kuiva hiekkainen ja heinäinen nousu tiukassa auringossa ei ehkä ole se mitä suositellaan helteellä, mutta kun nyt täällä oltiin, tietty kavuttiin ylös asti.
Huipun ristin vieressä metallisessa postilaatikosta löytyi muovipussista vieraskirjanen kynineen. Luovuus oli aika lailla vähissä, mutta muutaman sanan sain raapustettua, sen jälkeen oli istahdettava kapealle kiviharjanteelle syömään voileivät. Täältä näkyi joka suuntaan alppeja, lähiseudun suuret järvet ja aina Zürichiin plus Einsiedelnin kolme hyppytornia.
Alp Wildegg on strategisesti loistavassa paikassa, polkujen risteyksessä ennen viimeistä pätkää huipulle. Kaikki janoiset suuntasivat nousun jälkeen alamäkeä kirmaten suoraan varjon alle, kylmien juomien ja purtavan ääreen. Tilalla oli vauhdikas heinänteko meneillään, heilläkin hoppu ennen ennen povattua rajuilmaa. Tuuli pyyhki valtavalla voimalla ja aurinkovarjot lepattivat kuin purjeet. Pari puolen litran vesilasia ja kahvia myöhemmin olo tasottui.
Toisella osuudella gpx:issä oli jotain häikkää, ne veivät vastakkaiseen suuntaan, mutta kylttejä seurailemalla löytää hyvin perille. Ylläpito on silti selvästi jäänyt viimevuosina tekemättä, polkumerkeistä oli jäljellä riippeet ja pitkospuut sekä sillat olivat joko mätiä tai mutaan vajonneita.
Paarman purema pohkeessa levisi kuin epämääräinen mantereen kartta. Luulin että repussa oli ihoa rauhoittavaa geeliä, mutta koska väsymys, löysin sen vasta kotona siitä helpoimmasta paikasta, ulkotaskusta aurinkorasvan vierestä. Siinä vaiheessa pistokohta oli jo viitisen senttiä pituudeltaan ja yhä leviämässä.
Entäs se myrsky? Mustansiniset pilvet lipuivat paikalle kuin sveitsläinen kello, tasan kello neljä, kuten oli ennustettu, ukkonen puhureineen vasta myöhemmin illalla.
Monenlaista kukkulaa ja kohoumaa. Very different shapes.Ihan tonttuna liikenteessä. An alpine gnome.Tästä suunta ylös, oikeaa vuoren laitaa kiertäen toiselle puolelle ja huipulle. From hier a bit up, then right and around the mountain to the other side and to the peak.Kesäinen polku. Summerfeeling on the path.Kahvipaikka odottelee, kun kipaisemme huipulle. The coffeeplace waiting, while we climb up to the peak.Chli Aubrig, 1642m merenpinnan yläpuolella. Pieni mutta ponteva huippu. Chli Aubrig, 1642m, small but a vigorous peak. Huipulta itään. The peakview to east.Huipun vieraskirjaan sanaset. Some words to the peakjournal.Huipulta länteen (luulisin). View from the peak to west (I think).Vieraskirja muovipakettiin ja takaisin lootaan. Peakbook back to the plastic package and to the box.Äidit puolustavat pelotta pienokaisiaan. Mamas protect fiercely there small ones.Alp Wildegg, hurjan tuulinen ja ihana pysähdyspaikka. Alp Wildegg, very windy but cute place to stop.Kaffella. Ja pari litraa vettä. Coffeebrake.And a couple of liters of water.
En resumen: Subimos en un calor de casi 30 grados al pico de Chli Aubrig y resulta que en 1600 metros el aire en total no era refrescante sino que nos quedamos en estado pasa.
Kurzgesagt: Wir sind auf Chli Aubrig gestiegen in fast 30 Grad und zum Schluss war es klar, dass die Luft nicht frischer in 1600 meter sei und wir sind fast Rosinen geworden.
Pala Suklaata 