Pidän pientä paussia Lappi-kuvista -joita siis riittää- ettei teille tulisi ähkyä ja minulle editoinnista rasitusvammaa. Tilalla on Zürichinjärven liepeiltä otoksia. Ja ennenkuin kukaan mutisee, ettei näissä ole ruskaa, fiilis on liian kesäinen ja kuvat summittain räiskittyjä, porojakaan ei ole missään, toteaisin, että ne ovat hyvin autenttisia todellisesta elämästä. Tarkoittaen, että käsi täristen uhmasin tieliikennelakeja; osa tuli napsittua ajaessani pyörällä.

Tässä mie suihkaan.

Lähdin siis pyörälenkille, tällä kertaa pitkälle ja vakaalle, arjen lyhyiden ja tiukkojen vetojen sijaan. Olihan tie jälleen kiinni autoilta, kuten kerran vuoteen on tapana. Paitsi meiltä reitin alkupisteeseen. Kymmenen kilometriä olisi pitänyt ajaa järven sivustalla autotien reunassa. Valitsin kuitenkin sen pyöräreitti numero 66:n, jota kauniiksi kehutaan ja jonka olen myös itse todennut kivaksi, mitä nyt keuhkot sakkaavat nousuissa. Alamäki viiniviljelysten ohi on kuitenkin palauttava, näkymä vuorille ja järvelle avara. Ja vältyin miehen naljailulta laiskasta urheilijasta. Hyvähän se on flunssavuoteelta huudella, ajattelin, kun pysähdyin mäessä hengittämään pulssin hakatessa 170:n paikkeilla.

Riisuin takkia pois samalla kun keuhkot ottivat lukua. Alkoi ripsiä vettä. Lupasin itselleni, että jos sade vaatii takin ja sekin kastuu, saan tulla kotiin junalla tai laivalla. Samalla tiesin, etten koskaan tekisi niin, vaan kädet jäässä ja otsa ärtymyksestä rutussa ajaisin pyörällä samaa reittiä takaisin.

“Otatko jäätelön, tämä on viimeinen?” kysyi nainen Magnum-laatikko kaulassa roikkuen viiniviljelysten toisella puolen, tapahtuman alkupisteessä Meilenissa. Tottahan otin. Vaikka oli aamupäivä ja oikeastaan vain jano. Sillä edessä oli vielä aimo taipale ja tarvetta energialle. Ajelin hiljakseen eteenpäin ja seuraava nainen tarjosi omenan. Otin senkin.

Ns. aamujätski.

Menomatkan tiukkaan tuuleen suhtauduin positiivisesti. Sehän tarkoittaa, että takaisin tullaan puolittain ilmaiseksi, selästä työntäen. Tuuli puuskaili kuitenkin mennen tullen. Palatessa föhn-tuuli ja myrsky tapasivat juuri siinä viimeisellä kymmenen kilometrin suoralla. Massiiviselta vaikuttava mountain bike ei sittenkään ollut tälle lenkille huono valinta. Pystyssä kestettiin molemmat.

Kauimmaisena näkyy Pilatus-vuori.

Juckerfarmin sivuhaara Jonassa.

Satoa. Selvästi nälkäinen kuvaaja, koska kuvassa piti olla kurpitsoita, ei maissia, eikä varsinkaan omaa varjoa.

Kurpitsafarmin paikkeilla pidin lounastauon ja pohdin hetken siinä vaiheessa jo auringon pehmentämillä aivoillani, että josko pistäisin tarakalle jonkun suhteellisen pönäkän kurpitsan. Jonkun sellaisen vinkeän muodoltaan. Tyynessä keitaassa oli  kuitenkin niin kuuma, että oli päästävä nopeasti pois. Söin vain keiton ja jatkoin matkaa. Onhan niitä kurpitsoita lähikaupassakin.

Tämä on kahvi. Lisukkeeksi sain piparin.

Kurpitsakeitto oli niin pieni että melkein nyyhkäisin sen nähdessäni, mutta uskoin silti selviäväni sen avulla puoliväliin asti, Schmerikoniin. Ruokatankkausta en toisella tauolla kuitenkaan kaivannut, mutta kofeiinitaso oli pahasti laskussa. Barista-rouva oli parkkeerannut pienenpienen pakettiautonsa pyöräilijöiden iloksi järven toiseen päähän. Sivusta avautui baristan työkalut, kunnon kahvikone kaikkine vehkeineen, hohtavan kiiltävänä. Sain tuoretta, tummaa kahvia, ei mitään lirua pumppupullosta, vaan koristellun vaahdon kera.

Istahdin pöytään pienen päivävarjon alle. Saksalaisen mies kysyi saisiko jakaa varjon;  hän voi pahoin porottavassa auringossa. Minä poltin päivän aikana käsivarteni, joihin en tajunnut syyskuussa kaipaavani aurinkosuojaa. Reisiinkin ilmestyi pyöräilysortsien rajat. Niskalla meni hyvin. Sinne olin huitaissut nopeasti viisikymppistä rasvaa. Varmuuden vuoksi.

Rapperswil

Matkaa kertyi lähes 77 km. Saman verran kuin Googlen ehdottamaa pyöräreittiä Helsingistä Riihimäelle.

50 kilometrin kohdilla huomasin pientä hyytymistä, 55 paikkeilla tunsin murinaa vatsassa, mutten rekisteröinyt sitä näläksi. 56 km kohdalla tajusin vapisevani ja kiihdytin vauhtia sinne, missä olin nähnyt myytävän Tiibetiläisiä momoja, siis taikinataskuja eri täytteillä ja myös Cornwallin pasteijoita. Momojen kohdalla jono oli niin pitkä, etten uskonut heikotukselta selviäväni tiskille asti. Cornwallin kojulla oli vain myyjä, joka surffaili tylsistyneen oloisena puhelimellaan. Sain heti käsiini valmiiksi kuuman, ihanan rasvaisen ja täyttävän sipuli-peruna-juusto pasteijan. Yhtään en ihmetellyt, että Zürichinjärvellä myydään cornwallilaisia lämpimäisiä, vaan olin siitä pelkästään onnellinen. Pasteija todennäköisesti pelasti henkeni. Thank you, Cornwall!

En resumen: Más o menos 77 kilómetros en bici, a la par del lago de Zurich. Y tal vez era el último día de verano. Comí un helado que me regalaron en el camino, quemé mis brazos en el sol y me sentí como Don Quijote, pero no luchando contra los molinos, sino que contra el viento, que regresando ya era tormentoso.

Kurzgesagt: Fast 77 km mit dem Velo, am Zürichsee. Und vielleicht war es der letzte Sommertag. Ich habe eine Glace gegessen, hatte einen Sonnenbrand an den Armen und habe mich wie Don Quichotte gefühlt, aber nicht gegen die Windmühlen gekämpft, sondern gegen den Wind, der beim Zurückfahren schon Stürmisch war.