Kuvauskeikka ja kokovartalodippaus alppijärveen

Kuvauskeikka ja kokovartalodippaus alppijärveen

Olen viipottanut viime aikoina kuin Peukaloinen seitsemän peninkulman saappaissa kuvailemassa maisemia, keskellä Sveitsiä, idässä ja lännempänäkin. Appenzellin söpössä pikkukaupungissa vai kyläkö virallisesti lie, tein ehkä ennätyksen. Videomatsku on mainota, mutta valokuvat huonoimpia ikinä. Saappaat ruopivat kärsimättöminä maata. Piti jo päästä nousemaan rinnettä ylös, ettei päivä mene ohi.

Appenzellin söpöjä talosia.
Cute houses in Appenzell
Melkein linna.
Well, this is almost a castle.
Luonnon muovaama penkki.
A natural bench.

Alpsteinissa ilmeni, että pari muutakin ihmistä oli keksinyt lähteä samaan paikkaan. Ikinä en ole nähnyt vastaavaa vyöryä, edes näillä seuduin. Ebenalpin köysirata-asemalla oli silti lyhyehkö jono, mitä on paikallislehdissä valiteltu. Ihmiset ovat kuulemma sulkutilassa treenanneet enemmän kuin tavallisesti ja nyt pinkovat rinteitä ylös jalan. Hissin on kuljettava säännöllisesti, jotta hommassa olisi järkeä, mutta ilman kunnon tienestejä varat eivät riitä ylläpitoon.

Energinen vasikka. A calf with a lot energy.
Tunnetun huipun takaa ilmestyy toinen, Säntis.
Behind the known summit appears another one, Säntis.
Hämähäkin installaatio.
An installation made by a spider.

Metsäpolun yläpäässä, aukean avautuessa, oli kohta, jonka olin miettinyt Reppu ja reitti -kirjan taustaksi. Siinä sitten räpsimään, ihan muina patikoitsijoina. Kivi oli rypelöinen, kirja vinossa, mutta niihän se on, luonto määrää, minä sovellan.

Polun varrelta saatiin alppitilan juustopöydältä vakuuttavat maistiaiset ja reppuun tuli mukaan lisäpainoa. Paussilla viistettiin kunnon siivut – aivan liian nössöä meille voimakkaan juuston ystäville. Eikä edes yhtä hyvää kuin viipale, jonka saimme maistettavaksi.

Kirja osaa poseerata.
The book knows how to pose.
Pikkuinen alppitila.
A small alpinefarm.

Kurvissa, jossa järvi alkaa kumottaa, oli seuraava hetki unohtaa kaikki epämukavuus ja kiusautuneisuus, olla piittaamatta muiden patikoitsijoiden uteliaista katseista. Kyllä, tässä poseeraan tekeleeni kera ja teillekin, hyvät ohikulkijat, voin myydä opuksen, eniten tarjoavalle! Muistutin Aldolle, että myös oikea jalkani saa olla mukana kuvissa. Jostain syystä se tuppaa puuttuumaan.

Tämähän siis oli oma ideani, joten pientä yritystä poseeraukseen!.
Well, it was my idea to take these pictures, so, let´s try to pose.

Orasteleva syksy näkyi varjoissa. Hikinen olo vaihtui värinäksi heti kun ei ollut aurinkoa. Rannalla mentiin pieneen lämpimään läikkään; eväät esiin ja paljon vettä. Pullossa oli enää liru. Entä toinen pullo?! Olin ehkä jättänyt sen repun viereen kirjan kuvauspaikalla tai jättänyt autoon. Ei, ihan varmasti join siitä putouksen luona. Muistan kuinka korkki napsahti auki. Tässä toisessa pullossa on kierrekorkki.

Ei jaksa lähteä ylämäkeen yhden pullon takia. Vai pitäisikö? Onhan ne kalliita. Ja sitäpaitsi lainapullo. Ääh, en kyllä kävele takaisinpäin. No jos sittenkin.

Ei ollut pullo kiven vieressä, mutta meistä tuli alppijuustoa myyvälle naiselle ohjelmanumero, kun kuljimme kolmannen kerran ohi.

Taidekuva hevos-kliseineen.
A artpicture with the horse-cliché.

Pikkuiselta tilalta klopotteli tyyppi hevosineen, ilman satulaa ja muita varusteita, kohti iltaan kääntyvää vuoristomaisemaa. Kaksikko jäi keskelle jorpakkoa seisoskelemaan ja oli niin esteettinen näky, että kamerat räpsyivät ihan vieressäkin. Hevonen turahteli ja tyyppi tutki puhelintaan tupakka suussa.

Jospa menis veteen.
I might go to the lake…
Ei, kääk, en ehkä sittenkään. Nope, maybe not.
No, okei…
Well, ok…
Fischknusperli salaatin kera.
Fischknusperli with salad.
Varjot alkavat lähestyä.
The shadows are coming.

Sen verran otti hermoille tämä ylimääräinen kierros, että lykkäsi pientä hikeä ja olin valmis järveen. Luulin. Veden ylettäessä puoliväliin pohjetta en tuntenut enää varpaita. Tosin en myöskään edellispäivältä kertynyttä lihasväsymystä. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Pulahdus toi katsojia ympärille. Että hullut. Aika voitonriemuinen olo siinä vaiheessa, kun taas istuin turvallisesti rannalla auringossa. Eikä edes saunaa missään.

Vesi on kirkastakin kirkkaampaa.
The water couldn´t be more transparent.
Iltavalaistus on niin kaunis.
The evening light is so beautiful.

Niin ja pullomysteerikin selkeytyi. Auton jalkatilassa puolittain penkin alla lojui litra lähes kuumaksi lämmennyttä vettä.

Ja myöhemmin enää vuoriston siluetti.
And later, just a silhouette.

En resumen: Hice una vuelta de recoger material para un video y algunas tomas de mi libro. Cada vez en Alpstein me sorprende la luz y los colores.

Kurzgesagt: Eine runde in den Bergen um Aufnahmen zu machen. Jedesmal sind die Licht und die Farben eine wunderschöne Überraschung in Alpstein.

Kristallipolkua alppimajatalolle

Kristallipolkua alppimajatalolle

Sveitsin läpi ajaessa tulee usein huideltua läpi Urin kantonin. “Ooh vuoret, ooh järvet!” “Juotaisko kahvit täällä, upea paikka!” Ja sitten lopulta on mennä posotettu sinne jonnekin toisaalle, minne matka on vienyt.

Mutta muistatteko Honigbergin Sannan? Vuohileidin Urin vuorilta? Hänen mielestään Isenthal ja Maderanertal ovat Urin kauneimmat paikat. Ja koska omilla listoilla oli ollut jo jonkun aikaa kipuaminen Windgällenhüttelle, niin sinne sitten.

Tämä on jo Uria. Vierwaldstätter-järven viimeinen sakara. This is already Canton Uri, by Vierwaldstättersee.
Tästä katsottuna polku vasemmalla nousee lievästi.
The path on the left doesn´t look very steep from here.
Ihanan rehevää!
So exuberant!
Tässä kohtaa on jo noustu kylän tasolta jo jonkun verran.
Here we have climbed already a bit.
Hei mut täällä ylempänähän on talosia!
There are little houses up here!

Windgällenhütte on sellainen alppimajatalo keskellä kivikkoa parissa tuhannessa metrissä. Alkupätkä taitettiin muutaman hengen köysiratahissillä, siitä noin sata metriä kylän raittia ja lopulta polkusta pitkin yläilmoihin. Plussaa siitä, että vaikka noustiin jyrkästi, lähes koko kipuaminen alle parin kilometrin matkalla, kuljettiin jyrkimmät kohdat kasvuston suojissa. Oli sekä varjoa että reunaa ja niin rehevää, että tuli tropiikkifiilis.

Ylhäältä löytyi vihreää tasankoa ja muhkeaa kiviseinää. Hengähdystauolla pisteltiin voikkuja ja tuijoteltiin vuoria. Suurin osa noususta oli taitettu, mikä ei silti tarkoittanut, etteikö edessä olisi ollut vielä kipuamista.

Kinttuja kivisti alkumatkasta niin, että ajattelin lihassäikeiden repeilevän. Kuka käski mennä kykkäämään painojen kanssa edellisenä päivänä.

Ei patikkaa ilman voileipää.
No hike without a sandwich.
Paussi paikallaan. Really need to rest.
Kivinen tie.
Stoney path.

Kun polkua lieri vastaan iso, ruosteenruskea karvamato, otin käyttöön yhden vaellussauvan. Jos mato kerran kierii, niin yksi suomalainen se vasta kierisikin. Hetken parin ajan vieressä oli sen verran pudotusta, ettei sauvan tuoma lisätuki ollut ainakaan liioiteltua.

Ylhäällä vuorilla ei tähän aikaan syyskuussa ole enää paljon lehmiä, mutta polku kulki poikki pikkuruisen alppitilan, jossa oli vielä täysi meininki meneillään. Moikkasimme emäntää ja vastassa oli lehmä-tilanne. Aitauksesta piti päästä ulos juuri siitä kohtaa, missä diiva seisoskeli. Jo varsin kookkaat pienokaiset olivat vähän taaempana ja yritimme luikahtaa välistä olemattomasti ja vauhdikkaasti, mutta liikaa säntäilemättä. Lehmä-rouva lopulta vain räpsäytti silmiään, mutta lapsukainen huuteli uhmakkaasti lähestyen.

Polku kivien välissä.
A path between the rocks.
Tuonne on tarkoitus pulahtaa.
That´s where we are aiming to jump in.
Näillä paikkein otin yhden sauvan esille. The moment to take out one hiking stick.
Lehmätilanne.
Cowsituation.

Sveitsiläiset akateemikot eivät pelkästään istu kaljalla filosofoimassa ja tietokoneen ääressä tuottamassa tutkimusta, vaan ovat ilmeisen liikkuvaa porukkaa, sillä Windgällenhütte kuuluu Zürichin akateemiselle alppiklubille. Sattumoisin tänä vuonna vietetään 125-vuotisjuhlaa ja sitä vain mietin, että minkälaisissa olosuhteissa täällä on vaellettu ja kiipeilty 1900-luvun alussa. Nykyisinhän tämä on yhtä luksusta. On juokseva vesi, kylmää tosin, mutta silti, tavarantoimitus helikopterilla ja kännykkäpuhelutkin toimivat kunhan kipittää oikealle nyppylälle.

Se mikä majatalon vieressä näyttää järvenpohjalta, on järvenpohjaa. Ilmeisesti kausiluontoisen lätäkön. Kevään vedet ovat kesällä kuivaneet ja nyt aukealla voi pelata alppirantalentopalloa. Ja jos on vielä ylimääräistä energiaa, lähtee vierestä alppivaellusreitti. Vähän etäänpänä virtaa muuten jäätikkö, Hüfifirn.

Ooh näitä maisemia!!
Ooh, this view!
Taustalla Hüfifirn-jäätikkö.
Behind the Windgällenhütte there´s Hüfifirn-glacier.
Sveitsiläinen kristallikauppa.
Swiss cristal-shop.

Maasto alkoi kimmellellä majataloa lähestyessä ja siristelin silmiä, ehkä löytäisin kristallin. Polun varrella oli tarjottimella hyvä valikoima eri kokoisia, kirkkaita, valkean sameita, lilahtavia. Tässä ei tarvittu edes vasaraa, vain pari kolikkoa.

Windgällenhütten edustalla terassilla puhalsi raikas tuuli ja aurinko lämmitti. Vieressä joku makasi penkillä silmät kiinni. Tilattiin sumpit ja minä aprikoosipiiraan, Aldo banaanifrappén. Täältä ei hirveästi tehnyt mieli lähteä pois. Taakse ilmestyi porukka, jotka päättivät yöpyä. Vielä oli tilaa.

Melkein haistan kahvin.
Almost smell the coffee already.
Tällä jaksaa.
With this we´ll get to the valley.

Jännitin pikkuisen alastuloa, sen sanottiin olevan jyrkähkö ja kallioinen. Mielessäni kuvittelin pyöreitä, liukkaita kallioita irtokivin, eikä mitään mihin tarttua kiinni. Onneksi visio oli ihan väärä; nämä olivat täynnä lokosia ja laskeutuminen alas Golzern-järvelle kävi nopeasti ja kätevästi.

Puolivälissä jämähdettiin pöpelikköön; koko tienoo oli sinisenään mustikoita. Niin kauan keräsin, kun kintut jaksoivat pysyä mäessä koukussa, sitten oli pakko antaa periksi. Mutta piirakka näistä syntyi. Alppimustikoista.

Ja koska jäätiin mustikkaan, oli järveen pulahdettava vauhdilla, että ehdittiin vielä viimeiseen hissiin alas laaksoon. Veden pinnalla oli miljoona kuollutta lentomuurahaista, mutta niistä piittaamatta uitin itseni ja tunsin kuinka kintut eheytyivät.

Kylällä alkoi kilkattaa kirkon kello kutsuen väkeä iltamessuun. Aurinko oli sekin jo iltatoimissa, katoamassa huippujen taa.

Kivillä hyppien. Hopping on the stones.
Alppimustikoita. Alpine blueberries.

En resumen: Cantón Uri ha quedado casi sin conocer, pero ahora hicimos una vuelta buenísima en Maderanertal, al Windgällenhütte. Y sin duda, este es uno de los lugares más bonitos de Suiza. Además, aquí crecen arándanos. Puntos extra.

Kurzgesagt: Endlich sind wir zur Windgällenhütte gewandert! Unglaubliche Natur, wunderschöne Berge. Maderanertal, wir werden nochmals zurückkommen!

Alekoodi Reppuun ja reittiin!

Sain kustantajalta alekoodin, jonka näpyttelemällä pääset tutustumaan Sveitsin vuoristo-olosuhteisiin 25% edullisemmin. Tarjous on siis voimassa seuraavat pari viikkoa, joten käykääpä www.avain.net -sivulla ja näpytelkää verkkokaupan kassalla koodi REPPUREITTI ja -tsädää- kirja on sinun. Toimitus on muuten Suomeen ilmainen, ulkomaille maksullinen.

Sanna, vuohileidi Isenthalista

Sanna, vuohileidi Isenthalista

Auringossa sinisen turkoonsina kimmeltävä Vierwaldstätter-järvi ja muhkeat vuoret, sen ajattelin kohtaavani, kun ajeltiin aamusella kohti Isenthalia, kylää Urin vuoristossa. Auton ikkunaan alkoi ropsua sadepisaroita ja epäilin ylhäällä olevan vain pilveä tai ehkä kaatosadetta.

Kiersimme järven mutkan toiselle puolen, uusille maille ja mannuille. Isletenistä lähtisi mutkitteleva vuoristotie ylös ja nousu piti ajoittaa niin, ettemme kohtaisi postibussia yhden auton levyisellä kulkureitillä. Aikaa oli hintsusti, mutta Aldo veti mutkia suoraksi costaricalaisella varmuudella ja bussi tuli vastastaan kylässä, siellä missä tilaa jälleen oli. Sannan mukaan on käynyt niinkin, että ylös on päästy autolla, mutta paluuseen ei enää ole riittänyt rohkeutta.

Olisiko tuolla joku herkullinen puska?
I wonder, if there were some green goodies for me?
Jano. Thursty

Honigbergin Sanna Laurén ja Markus Fehlmann asuvat Isenthalissa vuorten keskellä. Kovin monta taloa täällä ei ole, ei myöskään turistivyöryä tai ylipäätään hälinää. Lumivyöryjen ja joen tulvimisen varalta on kaapissa aina parin viikon ruokavarat. Luonto määrittää elämää ja sitä on kuunneltava.

Jätimme auton pikkuruiselle hissiasemalle, eikä laakson kurjasta säästä ollut edes aavistusta. Viimeinen rakennus tien varrella oli Sannan talli. Vuohet Onni, Sulo, Toivo ja Sisu tulivat portille kiinnostuneina tutkimaan vieraita.

Isenthalin laaksoa.
The valley of Isenthal.

Jotta voisimme liikkua laumana, piti meidän tutustua otuksiin. Ja vuohien meihin. Olin juttumatkalla, tekemässä artikkelia vuohivaelluksesta ja siinä asiaan perehtyessä harjailin vuoren kuvetta.

Itäsveitsiläinen rotu, Capra Grigia on harvinainen. Ainakin meidän kylän vuohiin verrattuna nämä olivat valtavan isoja ja vantteria, täyttä jämäkkyyttä. Sarvia täytyi vähän varoa, varsinkin pienimmät olivat vielä teräviä ja Sanna painotti, ettei niihin saa muutenkaan tarrata.

Alunperin ajateltiin nousta vuohien kanssa hissillä ylös, mutta Sisulla ei ollut vielä kokemusta köysiradasta, eivätkä toisetkaan olleet vielä tänä vuonna käyneet ajelulla, joten päädyimme lähtemään patikalle suoraan tallin edestä. Säätä täytyi myös tarkkailla. Pouta tuntui painostavalta; ukkosta oli luvassa puolilta päivin. Siihen mennessä haluttiin olla takaisin.

Hyvin mahdumme kaikki polulle. Tai sen viereen. There´s on the path – or beside- place for all of us.

Vuohet kurvasivat heti ensimmäisille maukkaille ruoho- ja voikukkamättäille ja siitä vähän edemmäs lähipuskiin. Tunsin sielunyhteyttä; ihan kuin minä. Eväältä eväälle. Tahmeahkoon lähtöön tepsivät Sannan huutelut. Kun yksi saatiin mukaan, tulivat toisetkin. Vuohet ovat muuten kaksikielisiä, ne ymmärtävät suomea ja sveitsinsaksaa.

Siellä missä rinne nousi, polku kapeni ja ihminen alkoi hengästyä, kipittivät vuohet varman vauhdikkaasti eteenpäin. Askeleen keveydessä oli mallia otettavaksi.

Metsässä olimme auringolta suojassa, silti juomapaussi oli pidettävä, niin vuohien kuin ihmistenkin. Vuohet tykkäävät myös yrttiteestä, mutta mukana oli ihan vain vettä. Sannalla oli taitettava kuppi, josta hän tarjoili vettä suojateilleen. Lopuksi hän otti hörpyn itsekin. Eläimet ovat ykkössijalla.

Vuohiasetelma, keskipisteessä Sanna.
A goat composition. In the middle, Sanna.

Ylempänä niittyaukealla pidimme paussin, vuohet etsiytyivät varjoon syömään ja lepäämään, me istahdimme ruohomättäälle. Sanna on kouluttautunut Svetsissä vaellusoppaaksi ja tuntee Urin rinteet ja polut kuin omat taskunsa. Markuksen kanssa he tekivät 2017 Urner Alpenkranz vaellusreittien oppaan uusiksi. He vaelsivat yhteen pötköön koko reitistön, 40 Etappia majatalolta majatalolle yhteen pötköön, kahden kuukauden aikana.

Huiput loistivat taustalla ja vieressä valkoisina ja harmittelin vähän, ettei aika ja sää antaneet periksi kiivetä korkeammalle. Laaksossa järven rannassa vallitsee leppeä ilmasto, siellä kasvavat palmut ja viikunat. Ylöspäin noustessa vaihtuvat kasvillisuusvyöhykkeet nopeaan tahtiin, pohjoisempiin lajikkeisiin ja lopulta jäätikköihin ja karuun vuoristoon. Puoli päivää tuntui ehdottomasti liian lyhyeltä ajalta. Tarvitsisin ainakin viikon näille seuduille. Voisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi Sannan retkille, vaikka kantamaan vuohien vesipulloja tai muuten vain kuormajuhdaksi.

Sisu ei välitä, vaikka Aldo-ihminen nostaa sen sylkkyyn.
Sisu doesn´t mind the human-Aldo holding him.
Snäkkihetki.
Snacktime.
Hop yli!
Jump to the other side!
Taas jano.
Thursty again.

Sanna kertoi tulevansa päivittäin viimeistään kahdeksalta tallille siivoamaan ja ruokkimaan vuohet. Hän vie eläimet toiselle laitumelle päiväksi, tarkistaa, että niillä on kaikki hyvin ja tuo illalla taas takaisin. Tallissa asustelee myös kukko ja pari kanaa. Tuoreet tipuset ovat kotona pesukorissa lämpölampun alla kasvamassa.

Isenthalin seutu on Sannan mukaan Urin kauneinta seutua, samoin Maderanertal, missä he Markuksen kanssa viettävät kesää. Maderanertal kilkatti mielessäni kelloja. Sielläkään en ole käynyt, mutta olin jokunen viikko sitten suunnitellut sinne patikkaa. Jäi menemättä; sade tuli tielle.

Sisua pökittiin polulla taaemmas, vuohilauman peränpitäjäksi. Pienokainen ei ollut syntynyt täällä ja etsi vielä vähän paikkaansa porukassa. Välillä tunsin jonkun tulevan vierelleni, Sisuhan se siinä. Hetken se tepasteli samaa tahtia, kirmasi sitten muiden vuohien perään.

Pienokainen.
A baby.
Markuksen hunajasatoa.
Markus´ honey harvest.
Kukko pitää yllä järjestystä.
Keeping order.

Pienten purojen kohdalle oli hetken empimistä, mutta kevyellä hypähdyksellä vuohet olivat pian toisella puolen. Alamäessä, kivikossakin, kirmailu yltyi, vauhdikkaat hypyt veivät puolelta toiselle singahtelevia vuohia kohti laaksoa. Välillä pysähdyttiin rapsuttamaan päätä sopivien puunrunkojen kohdilla. “Sarvien väli kutisee”, kertoi Sanna.

Pilvet peittivät taivaan juuri takaisin tullessa. Markus odotti meitä terassilla kahvin ja piirakan kera. Itävallassa mehiläistarhausta opiskellut tarhaajamestari esitteli meille vielä ukkossateessa suojattinsa. Vuosi on ollut hankala, kylmä ja sateinen. Kukat eivät silloin avaudu kunnolla. Markus kertoi, että hänellä oli aiemmin mehiläisiä Luzernissa luostarin alueella, nyt ne ovat täällä. Vuosittain hunajasatoa kertyy satoja litroja.

Sannan järjestää patikoita ja vaelluksia vuohien kanssa sekä ilman, mutta myös joogan kera. Ensin päivä rinteissä ja illalla rentoutus. Tulevaisuudessa siintävät myös suunnitelmat vaelluksista hevosen kera.

Saan sata uutta patikkareitti-ideaa ja yöllä näen unta vuohista. Olen ollut vähän isommassa porukassa vuorilla ja tämä oli niistä ehkä erikoisin joukko. Omapäiset ja persoonalliset otukset olivat kuitenkin mitä parhainta patikkaseuraa.

Kaksi sisukasta. Minä ja Sisu. Two with sisu. Sisu and me.

En resumen: Las caminatas de Sanna en los Alpes de Uri son especiales no solo por el paisaje increible, pero por la compañia. Son rasa Cabra Grigia, enormes con cuernos grandes, pero divertidos y super simpáticos.

Kurzgesagt: Die Wanderungen von Sanna in den Urner Alpen sind einzigartig, nicht nur wegen der wunderschönen Aussicht, aber auch wegen der Gesellschaft. Sie sind Capra Grigia Ziegen, gros, aber lustig und sehr sympatisch.

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Sähköpostissa kumottelee vahvistukset lennoista Suomeen; aivan käsittämätöntä ja iiihanaaa. Kaikki Suomi-jutut ovat olleet pakasteessa tähän asti. Muistan silloin tällöin pohjoisen uusien perunoiden aromin tillin kera; vahvempi kuin missään tai sen miltä tuntuu saunan jälkeen, mutten toisaalta ole hirveästi kiinnittänyt näihin tuntoihin huomiota. Olen kirjoitellut ihmisten kanssa, en ole sopinut treffejä, tietenkään, koska tämä tilanne, eikä mitään voi suunnitella.

En silti ole hirveästi ikävöinyt, juuri siksi, ettei tulevasta tiedä sitäkään vähää mitä ennen. Mitä sitä turhaan. Kaikki voi muuttua päivässä tai parissa.

Putous. Wasserfall. Waterfall. Catarata.
Lentävä olento. Fliegendes Wesen. Flying creature. Un ser voladora.

Nyt kun vaikuttaa siltä, että ehkä vuoristohiekkaiset kenkäni sittenkin kohtaavat tänä vuonna etelä-Suomen rantahietikon, on päässä alkanut jyllätä. Kuuntelen tikkana kieltä, jota käytetään ajankohtaisohjelmissa, sarjoissa ja tositeeveessä, sillä kuten tytär sanoi, meidän suomi on mummosuomea. Se ajoittuu 90-luvulle, jolloin siirryin yksityiseen kielikuplaan sveitsinsaksan keskelle.

Olen yrittänyt päivittää sanastoani niin, etten ainakaan vaikuta täysin pöntöltä, mutta nuorisokieltä en tietenkään hallitse, se on etuoikeuteni keski-ikäisenä. Silti kirjoitushommissa on tullut erilaisia väittelyn aiheita.

Osan olen pistänyt kotkalaisuuden piikkiin; värikäs sanasto ei aina avaudu ulkopaikkakuntalaisille. Lapsuudenkodissa puheessa on myös vaikutteita on eri puolilta maata. Ja sitten on ne sanat, joita en kai koskaan ole pohjimmiltaan ymmärtänyt tai aina käyttänyt väärin. Todella noloa.

Gladiolukset. Gladiolus. Gladiolen. Gladiolas.
Minä. Me. Ich. Yo.

Ihan juuri, elokuun puolivälissä ilmestyvässä Reppu ja reitti – Patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa tarvitsin moneen otteeseen sanaa, joka kuvaisi pyöreää reittiä, siis lähtö ja paluu sijoittuvat yhteen ja samaan pisteeseen. Puhuin ympärilenkistä, jota olemme aina Kotkan perheessä käyttäneet. Sitä ei ollut kuullut kustannustoimittaja, eikä kukaan muukaan kustantamossa. Rengasreitti ja joku toinen, jota en nyt löydä, enkä muista, kyllä ymmärrän, mutta ne eivät todellakaan kuulu omaan arkisanastooni, enintään saariston pyöräreittiä kuvaamaan.

Kotkalaisuuksia osaan jo bongailla teksteistäni aika hyvin ja toisinaan pyrin ne korvaamaan jollain ymmärrettävämmällä sanalla, täällä blogissa taas viljelen kaikkia kukkasia sitä mukaa, kun niitä singahtelee. Sillä kielen diversiteetti lähtee tietenkin omilta juurilta. Sitäpaitsi nyt kukoistavat Lappi-romaanit pitävät nekin sisällään kymmenittäin sanoja, joita ei tunne edes google. Myönnän siis ihan häpeilemättä hakeneeni selityksiä. En ymmärrä aina kaikkea.

Ukkonen. Thunderstorm. Unwetter. Tormenta electrica.
Viljapelto. Cropfield. Getreidefeld. Un campo de cereales.

Sitten on nämä puhekielen uudet jutut, ei pelkästään sanasto. Kuten esimerkiksi intonaatio, puheen sävelkulku. Mielestäni parikymmentä vuotta ulkomailla, kotiespanja ja katusaksa eivät juurikaan kuulu puheessani. Mutta odottakaapas, kun olen Suomen kamaralla. Yhtäkkiä sopertelen ja nuottikin on hukassa.

Helsingissä on selvästikin uusi nuotti, sosiaalisen median puheen kulku. Hyvin monen Insta-storyt kuulostaa samalta kuin Laura Friman, myöskin siis radioääni. Se on uutta. (Julistan minä täältä kaukaa.) Itselleni jäi päälle töiden takia Ylen uutisnuotti ja vielä pari vuotta sen jälkeen, kun olin jättänyt Pasilan, luin lapselle iltasatuja kuulemma samaan tapaan kuin ulkomaanuutisia.

Ja se englanti. Meillä kotona puhutaan sekametelisoppaa, jossa on espanjaa, suomea, saksaa, sveitsinsaksaa, englantia ja ajoittain vielä italiaa ja mitä nyt kohdalle osuukaan. Ja sille on selitys. Mutta – miksi suomenkielisiin sarjoihin on vuorosanoihin kirjoitettu englantia? Siksi, että ainakin pääkaupunkiseudulla (muualta ei ole todisteita) englanti on pesiytynyt ihmisten puheeseen. Englanti on se, joka rytmittää ja maustaa lauseita, vähän puhelimen emojien tapaan. Siitä ulkosuomalaisena ja kieltä hoivaavana tekstinikkarina olen vähän järkyttynyt. Siis OMG.

Joten, see you, gotta go. Miettikää asiaa ja ihmetelkää esim. miten blogin kuvat yhtään liittyy teemaan. Ei sitten yhtään. Tai kyllä sittenkin. Se on se ympäristö, jossa lähellä Alppeja kaikaa myös suomi.

Se lähestyy. It´s coming. Es kommt. Ya viene.

En resumen: Mi finlandés ha estado hibernando, rodeado por español, alemán, alemán suizo, inglés…Pero ojalá pronto tenga la posibilidad de refrescar las expreciones, para no hablar como alguien, quien se quedó en las noventas.

Kurzgesagt: Mein Finnisch hat sich in den letzten Zeiten im Winterschlaf befinden. Bald hat sie hoffentlich eine Chance sich zu erholen, so dass ich nicht so rede, wie jemand der in den 90er Jahren geblieben sei.

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Energiapaikka putousten lomassa

Energiapaikka putousten lomassa

Kesä on ollut sellainen, että jos on halunnut tehdä jotain kuivalla kelillä, kiirettä on pitänyt. Churfirstenin sivustalla oli vielä sinistä taivasta; sen jälkeen alkoi kerätä taas pilviä.

Mutta, putouksille oli mentävä ja laskujeni mukaan olisimme ennen kello kuutta takaisin, siis hetkeä, jolloin taivas taas repeäisi.

Weisstannetalissa, Pizolin vuoren juurella, ei juuri turisteja liiku, muutama auto oli parkkeerattu joen sivustalle, siihen missä sanottiin, että “jokipartaalla oleskelu kielletty, pinta saattaa nousta nopeasti myös hyvällä kelillä”. Aldo epäili, että virta veisi kulkuneuvon, mutta siihen se silti jätettiin.

Churfirstenin huiput, aina yhtä upeat.
Churfirsten, always incredible.

Kuvittelin, että poluilla olisi enemmänkin porukkaa, sillä Batöni on yksi Sveitsin monista ns. energiapaikoista. Sveitsiläiset ovat kaikessa jalat maassa -arjessa ja organisaatio-innokkuudessaan hyvinkin taipuvaisia esoteerisiin juttuihin, mitä en oikein tajua. Ehkä tasapainon vuoksi?

Matka ei ole kovinkaan pitkä, mutta nousee melko jyrkästi puolisen kilometriä. Kaatosade, joki ja putoukset pitivät huolta siitä, että ilma oli todella kosteaa; hikoilin kuin porsas ja täysin tropiikkifiiliksissä.

Polku on suht kiva kävellä, muutamaa parin metrin kohtaa lukuunottamatta, missä Lowan vaelluskenkä hävisi Merrelille 0-1. Lowat luistivat kosteassa mudassa ja myös pikkukivillä juuri siinä kapeassa ja viettävässä kohdassa. Tietenkin. Samaan tunki vielä isohko koira, jolle yritin nopeasti selittää, että kuule, tässä ei sittenkään ole paikkaa meille molemmille, mutta kiitos, että olet rotkon puolella. – Toivon tallaavani kengät vaihtokuntoon nopeasti; hermot ei kestä.

Maalaismaisemaa ennen metsää.
Countryside feelings before the woods.
Suojelua. The proteccion.
Lumirajalla.
The snowline.

Reitti ei ole mikään pikkusievä Heidi-idylli. Luonnon brutaali voima on näkyvissä joka paikassa. Vesivirrat ovat kuljettaneet kivikkoa paikasta toiseen, jyränneet uusia väyliä ja tuhonneet kasvustoa. Toisaalta, ei olla kovinkaan korkealla ja siellä missä vihertää, on todella rehevää. Ruoho ja puut olivat kuin Eedenistä ikään; vastakohtana murskeelle.

Täällä pitäisi näkyä vuorikauriita ja ties mitä otuksia, mutta ainut joka nähtiin samassa paikassa mennen tullen, oli saksanhirven puolikas. Ensin ajattelin gemssiä, mutta ne liikkuvat pikemminkin porukoissa ja väritys oli piirun verran toinen. Päätä se piti visusti kuusikossa ja heti kun kädessä oli kiikarit, livahti koko otus piiloon.

Näitä olen nähnyt aiemmin oransseina.
I´ve seen orange ones of these before.
Vastakohtia: vihreää ja kiveä.
The contradictions: green and stone.
Talven jämät.
The rest of the Winter.

Juuri ennen laakson perukoille saapumista, ohitimme joen päällä yhä toista metriä paksuna lepäävän lumikerroksen. Lämpö oli pistänyt lohkot ratkeamaan; sisältä loisti puhtaanvalkoinen, lähes sinertävä valo.

Lohkareet lähempää.
Snowblocks nearer.

Kaarevan laakson kolme putousta pääsee näkemään myös lähempää, jos uskaltaa lähteä hampparoimaan pitkin joenvarsikivikkoa. Kuivalla säällä mikä ettei, sateella en menisi. Kivikon keskellä on valtava kivi, jonka päällä nytkin oli meidän takana kävellyt, kahden koiran ja useamman ihmisen seurue. Tämä on se enerigapisteen huippukohta. Tyypit meditoivat silmät kiinni, kunnes koirat olivat sitä mieltä, että nyt pitäisi jo tapahtua jotain. Olivat jo juoksennelleet itsensä väsyksiin.

Me nousimme vielä riippusillan toiselta puolen kohoavaa polkua parisataa metriä ylöspäin, ajatuksissa, että sieltä avautuisi näkymä kolmannelle putoukselle. Löytyi kyllä penkki, jolla pidettiin paussi, mutta tie jatkui vain ja myöhemmin kartasta katsottuna olisi saatu kävellä tuntikausia tulematta yhtään mihinkään perille.

Joen tuomaa.
Brought by the river.
Rehevämpää jokivartta.
Exuberant riveside.

Ensimmäinen putous. Waterfall no 1.
He ymmärtävät energiajuttuja.
Those guys understand the energy stuff.
Putous nro 2.
Waterfall no2.

Siinä istuskellessa meidät ohitti vanhan metallimiehen näköinen heppu, kaljuuntuva ponnaripää. Mihin lähinnä kiinnitin huomiota olivat ne kengät. Nahkakengät. Mustat, luonnollisesti. Mahtoivat olla täynnä mutaa iltasella. Ja minä kun olin tyytymätön omiin vaelluskenkiini.

Silta ja 3. putous.
The bridge and waterfall no.3
Itse silta.
The bridge itself.
Riippusillan toisella puolen.
On the other side of the hangingbridge
Jos kiivettäis vielä vähän ylemmäs?
Maybe a bit higher?

Alempana jokikivllä yritin kovasti päästä energiaan kiinni. Ainut mitä tunsin, oli jano ja pikemminkin energiapula. En ehkä ollut virittäytynyt oikealle taajuudelle. Aiemmin olisin kuvitellut olevani todella otollinen idealle, nykyisin olen kai realistisempi, etten sanoisi kyyninen. Silti olen sitä mieltä, että luonnosta löytyy energisoivia paikkoja, joissa rauha on aivan omanlaistaan, syvää ja liikkumatonta.

Hiljaista putousten vieressä ei todellakaan ollut; sen huomasimme paluumatkan alussa. Korvissa soi ja tuntui lähes helpottavalta palata polulle. Vuoren takaa läheltä kuului lepatus. Rega-pelastushelikopteri oli noukkinut loukkaantuneen mukaansa, niiltä paikkein missä jokea päällysti lumi.

Putous nro 3. Waterfall no.3
Selvästi sydämellinen alue.
Clearly a very heartfelt place.

Niillä paikkein alkoi myös ripotella vettä. Aldon askel nopeutui, tropiikin mies tietää, että cabeza de agua saattaa syntyä nopeasti. Puita, kiviä, on tulppana, joka yhtäkkiä vapautuu, vesimassa ryntää eteenpäin ja vie kaiken mennessä. Ei kylläkään tällä kertaa ja auto oli paikoillaan siellä minne se jätettiin.

Putousten veden pitäisi olla energisoivaa ja otettiin sitä pullollinen mukaan. Ihan vain varalta. Kai sitä voi pirskotella vaikka kasvoille. Kehottavat myös juomaan, mutta entä jos veteen on luikahtanut ikijäästä sulanut alppiameeba kivikaudelta?

Sisäinen skeptikkoni on selvästikin saanut voiton nuoruuden esoteerikosta.

Ei tunnu virtaukset.
Not feeling it.
Putous 2.
Waterfall no.2

En resumen: Tres cataratas, un lugar de energía y naturaleza brutal. Qué más quiere?! (Cataratas Batöni se encuentran en Weisstannental.)

Kurzgesagt: Drei Wasserfälle, ein Kraftort und Natur brutal. Was braucht man mehr?! (Die Wasserfall Arena Batöni befindet sich in Weisstannetal).

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Yritin miettiä pääni puhki sveitsiläistä patikkaidolia itselleni, mutta ei löydy. On romaaneja, jotka sijoittuvat vuoristoon, henkilöitä, jotka tekevät matkaa, mutta Alppien ykkönen taitaa olla aina vain Heidi. Eikä Heidistä tai isoisästä ole kuitenkaan tähän rooliin, jota haen. Ja jonka ylivoimainen ykkönen on tietenkin Nuuskamuikkunen.

Tein pienen vertailun, olenko jo nuuskamuikkusasteella vai toisen sortin vaeltelija. Tove Janssonin Kevätlaulu oli lähinnä mielessäni, se, kun Nuuskamuikkunen on ollut pitkään reissussa, vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja huhtikuun loppupuolella pohjoisessa, missä varjonpuoleisella rinteillä on vielä lumiläikkiä.

Kulkeminen on kevyttä, reppu melkein tyhjä, eikä huolta mistään. Nuuskamuikkunen on tyytyväinen itseensä, ilmaan ja metsään. Huomisesta ei ole huolta, eikä eilisestäkään ja hän keskittyy hetkeen.

Nuuskamuikkunen tapaa otuksen, joka on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Vaikkakin pieni, se ärsyttää, tunnelma on pilalla ja kevätlaulun virittely pilalla.

Sveitsiläinen patikkakirjallisuus on käytännönläheistä ja ohjepitoista. Nuuskamuikkusen tarina taas täyttä pohdintaa elämästä, ystävyydestä, hetkestä ja perusasioista. Molemmissa pointtinsa; edellistä käytän vinkkimielessä, jälkimmäisestä löydän itseni. Vai löydänkö?

  • Nuuskamuikkunen: vaeltaa yksin.
  • Minä: Kotiseudulla kyllä. Ymmärrän tarpeen ja nautin metsässä yksin liikkumisesta, jota tarvitsen silloin tällöin setviäkseni ajatusmyttyä. Vuorella patikoiden ehdottomasti seurassa.
  • Nuuskamuikkunen: Keskittyy hetkeen.
  • Minä: Mitä vaativampi maasto, sitä tärkeämpää. Yleensä kyllä, koska on pakko miettiä mihin mennään ja ihailla ympäristöä, etsiä hienoja juttuja, alppikukkia, jokia, vuoria, murmeleita, laaksoja, vuoristomökkejä, vuoristoheppuja.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vapaana taivaanlintuna sinne, minne mieli ja hetki vie.
  • Minä: En todellakaan. Lähtökohta ja loppupiste aina tiedossa. Variaatiomahdollisuuksia on kyllä, jos vaikka reitti on poikki tai iskee väsy.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa yhtä soittoa ties kuinka kauan, viikosta toiseen.
  • Minä: Puuttuu se teltta. Ja evästä pitäisi jossain vaiheessa saada lisää. Yön yli -reissut on kyllä pläänätty, mutta toteutus vielä hakusessa. Vaatii varustusta, johon en ihan ole valmis satsaamaan. Myös vuoristomökki houkuttelee.
  • Nuuskamuikkunen: Ärtyy kontaktinottajista.
  • Minä: Tykkään siitä, että vaihdetaan sana jos toinenkin, mutta pitkään en jaksa jäädä rupattelemaan. Varmaankin molemminpuolista, pitäisi jatkaa eteenpäin. Nämä mikrokohtaamiset ovat monesti kullanarvoisia anekdootteja.
  • Nuuskamuikkunen: Ei kestä rupattelua matkallakaan.
  • Minä: Toisinaan juttelen, toisinaan en. Mitä jyrkempi reitti, sitä enemmän se alkaa olla tyyliin ”Ai kauhee, nyt ei keuhkot enää pysty!” tai ”Pidetäänkö juomatauko.” Mutta tasaisemmalla jutellaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä. Tai huipun ja laakson.
  • Nuuskamuikkunen: Jos pitää kertoa retkistä, lörpöttelee kaiken säpäleiksi. Kuulee vain oman kertomuksensa, kun yrittää muistella minkälaista oli.
  • Minä: Tietenkin kerron retkistä! Ja kaikilla mahdollisilla kanavilla. Se vain vahvistaa muistikuvaa ja saa ehkä muitakin kiinnostumaan paikoista, joista eivät muuten tietäisi. Huomaan myös itse asioita, joihin en välttämättä olisi kiinnittänyt huomiota matkalla.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vaeltamisen vuoksi.
  • Minä: Kyllä. Klisee pitää paikkansa, tärkeintä on matka tai tässä tapauksessa retki. Rakastan myös lähtöä; monesti hektinen, mutta heti kotiportin ulkopuolella on mahtava fiilis, uuden alku.

En resumen: Snufkin es el personaje de Tove Jansson, el del sombrero verde, quien anda por el mundo caminando, por los bosques, en las riveras y disfruta estár sólo. Soy yo cómo el? Un poco sí. Estoy de acuerdo, que lo más importante es el camino y hay que fijarse en el momento. Clisches, pero tienen su parte de la verdad.

Kurzgesagt: Schnupferich ist ein Figur von Tove Jansson, der mit dem grünen Hut, der gerne allein in den Wäldern, an den Flüssen wandert. Bin ich wie er? Ein bisschen schon. Bin einverstanden, dass das wichtigste ist der Weg und man sollte auf dem Moment konzentrieren. Klischees, aber so wahr.

%d bloggers like this: