Olen ollut viikon työreissussa ja nyt kaiken kasaantuneen keskellä katselen kuvia ja yritän muistella, mitä kaikkea Aletsch-jäätikön lähellä näinkään. Suljen silmäni ja näen valtavat korkeuserot, huiput ja laaksot.
Bettmeralphan on autoton, joten kulkuneuvo jäi laaksoon. Ylhäällä tajusin, että olen kadottanut laihan lompakkoni ja samassa oivalsin, että se oli varmaankin pudonnut autojunaa odotellessa, kun vaihdoin kengät toisiin. Kukaan ei vastannut puhelimeen asemalla, mutta nettikamera näytti vain tyhjää parkkipaikkaa. Se oli jo hyvä merkki, pussukkaa tuskin kukaan olisi noteerannut ja se olisi lojunut yhä maassa satojen autojen yliajamana. Lopulta se löytyi autosta, penkin ja oven välistä.
Kun sain henkilökohtaisen katastrofini hoidettua, pääsin keskittymään itse asiaan. Päällimmäisenä on tietenkin se hurja muutos jäätikön massassa, ilmiö, jonka vertaista en ole luonnossa koskaan nähnyt. Aletsch on vetäytynyt jo 1860-luvulta, mutta 24 vuotta sitten jääkerros ulottui kymmeniä metrejä korkeammalle ja tänään jo ensimmäisessä kurvissa näkyy vain kuraista vettä. Häntä on lyhentynyt entisestään.
Henkilökohtaisen saran toinen valitettava takaisku on oikea kenkä. Olin jo kävellyt uusilla vaelluskengillä kymmenisen tuntia ongelmitta ja yhtäkkiä toinen alkoi vaivata. Mitään rakkulaa tai hankaumaa ei näkynyt, mutta nilkka on lähes ilman nivelsiteitä ja nyljähtelee miten sattuu. Kipu oli lähinnä hankaavaa ja iholla. Laitoin siihen apteekista noudetun pehmikkeen. Jäätikkölenkki oli n. 15 km, jotakuinkin 800 m korkeuseroa ja loppumatka yhtä tuskaa – siis tasaisella. Ylös ja alas menin ketterästi kuin vuohi.
Sidoin nilkan ympärille lisäksi huivin ja se auttoi, mutta illalla kohtaan oli kertynyt nestettä. Nyt mietin mitä teen kengän kanssa; ehkä vartta täytyy moukuroida pehmeämmäksi.
Päivityksenä Reppu ja reitti, patikkapolkujen Sveitsi -kirjaan reitti ei siis lähde enää Bettmerhornin näköalatasanteelta oikealle, se pätkä on kivivyöryjen jälkeen suljettu. Sen sijaan ensin kuljetaan vastakkaiseen suuntaan, jonka jälkeen kilvet ohjaavat jäätikön reunaan.
Matkalla ohitettiin useita laumoja koululaisia; joku kompasteli nauhat auki lenkkareilla, osa pisteli vauhdilla hyppien, toiset laahautuivat perässä viimeisillä voimillaan. Seuraava lauma oli tyynempää sorttia, symppiksen pehmolelun näköisiä Valais´n mustanenälampaita. Jaoimme polun jonkun aikaa; sinisillä täplillä merkityt lampaat näyttivät tietä ja me seurasimme.
Polku alas jäätikölle on kivinen ja osittain kostea ja liukas. Porukkaa laskeutui eri puolilta, sieltä mistä keksivät että olisi pääsy. Keskityin omiin jalkoihini, kun joku takaa huusi tuntemattomalla kielellä jotain. Mies meni toisen luo ja ojensi hänelle käden. Vanhempi herra oli astunut märkään kohtaan pyöreällä kalliolla ja jäänyt selkä köyryssä pudotukseen päin, sormet kallion pinnassa voimatta liikahtaakaan. Apuun kiiruhtanut ojensi käden ja nykäisi miehen kuivalle kivelle.
Jäätiköllä oli useita retkueita oppaan kera turvaköysineen ja piikkikenkineen; nyt sille oli helppo kivuta. Vuosia sitten jäisen kerroksen päälle pääsi vain toisesta reunasta. Muutama uskalikko lähti kuvailemaan itseään jäätikölle ilman mitään erityisvarusteita, ihan vain tennarit jalassa.
Jäätikkömökki, Gletscherhütte, oli täynnä punaposkista porukkaa, aurinko oli yhä kirkas ja polttava. Lepuutin kinttua alppimakaroonipannullisen ajan ja mietin tallatako takaisin paljain jaloin. Venkslasin nauhojen kanssa, löysytin ja kiristin. Ja seuraavana päivänä olin jälleen polulla.
Evening in Bettmeralp.
There´s already water on this end of the glacier.
Downhill we go.
A cristal.
Some sitting dudes.
The glacier from above.
A rocky part of the hikingpath.
A hiker.
The other end of Aletsch.
There´s a possibility of a stonefall.
People as yardstick to understand the size of the glacier.
Back from glacier.
Still blooming.
Some food for energy.
En resumen: Aletsch está cada vez más corta y baja.
Kurzgesagt: Aletsch ist jedesmal kürzer und niedriger.
Pala Suklaata 