Sveitsiläinen tietää miten mainostaa kotimaisuutta, ei mitään pientä, häveliästä merkkiä jossain sivussa, vaan lipun punavalkoinen peittää koko kannen. Laittelin eväsleipien väliin siis täkäläistä maustekurkkua, pirtsakan etikkaista, juustoa – Gruyère, kuinkas muuten – ja quorn-leikkelettä. Huiskin kassiin vähän mitä sattuu, sillä olihan meillä porkkanakakkua, jonka olin tehtaillut edellispäivänä. Laskin sen varaan. Että jos ei jaksa leivillä, niin ainakin jälkkärillä.

Päätin että nyt riitti talvi, vaihdan sesongin kevääseen. Vuorillahan vielä hiihdetään ja lasketellaan, mutta silti. Halusin katsomaan kevätkukkia ja kirmailemaan laitumelle.

Sarnen ei ole mikään varsinaisesti vuoristoa, siis ollenkaan, mutta huippujen katveessa, matkalla solatietä kohti. Se riitti näin alkuvaiheessa. Ruoho vihersi, vuorilla loisti valkoinen, aurinkoa. Siinä ne tärkeimmät.

Yllätyksenä tuli se, että satuimme selvästikin pääsiäisfanien keskittymään. Kaupungin keskellä oli viitta parkkipaikalle munien etsijöille. Täällä olisi siis joku isompi häppeninki pääsiäissunnuntaina.

Vinttasimme asemalta autotien yli maalaisemmille seuduille, jokivarren sivusta kohti Lourdesin luolalle, siis paikkaan, jossa Neitsyt Maria on ilmestynyt. Ylös vievät uudet portaat, jotka on rakennettu varmaankin aiemman kivivyöryn jälkeen, mutta myös hiekkatie, jota pitkin kulkee myös ristikulkue.

Madonnan muotoinen kuvio on kalliossa tunnistettavissa, mikä tuo paikalle pyhiinvaeltajia. Kärsimysten tiestä kertova polku jatkuu -yllätys yllätys- tiukasti nousevana. Matkalle on ripoteltu kertomuksen osasia, on ristejä, veistoksia, tekstejä.

Ei tämä silti mikään via dolorosa ole, ainakaan keväästä huumaantuneelle retkeläiselle. Rotkon vierellä kulkevan polun sivussa kukkii ainakin miljoona sinivuokkoa, alaspäin mennessä rinteitä peittävät valkovuokkomättäät.

Matkalle osuu tai siis sen sivussa on Grosse Melchaa -joen ja samaa nimeä kantavan kanjonin ylle rakennettu puusilta. Sen väitetään olevan Euroopan korkeimmalla oleva katettu silta. Kuilu näyttää kiviseltä ja uhkaavan mustalta; pohjalle on sata metriä sillalta.

Me kaarramme kuitenkin toiseen suuntaan, kohti Pax Montanan, vuorten rauhan, hotellia. Sen terassi suuntaa laaksoon, jonka toisella puolen kimmeltää lumihuippu. Ei huono. Kiinni, tietenkin, kuten kaikki ravintolat, kahvilat ja muut. Flüelin kylään vie hotellilta pergolan, viiniköynnösten, kattama tie, jonka on tietenkin vielä vain pelkkä ranko, mutta kesällä varmaankin ihanan varjostava.

Flüelissä kuhisi, mikä aiheutti pientä koronan luomaa vastareaktiota, teki mieli paeta hetimiten pöpelikköön. Kioskissa myytiin jätskiä, kahvia, rukousnauhoja ja kynttilöitä. Aldon mukaan tämä on katolisten Disneyland. Reitille osuu yllättävä määrä kirkkoja ja kappeleita ja tämä oli kai kaiken keskus. Kiipesimme kirkkokukkulalle katsomaan maisemia. Siinä vaiheessa ei vielä tajuttu, mutta olimme saapuneet kansallispyhimyksen, Veli Klausin kotikylään.

1400-luvulla kirkon lähellä olevassa talossa syntynyt Niklaus von Flüe oli jo matkalla muualle, kun hänelle tuli ilmestys ja hän päätti sittenkin jäädä näille seuduille, sillä olihan se merkki ylempää. Ja paikka vetää yhä, samasta syystä, yli 600 vuotta myöhemmin.

Me, tästä kaikesta tietämättöminä, kävelimme lehmien tallaamaan rinteeseen. Aldon repusta löytyi luonnollisesti tyhjä uuden vuoden rakettipussi, joka halkaistiin kahtia ja sai toimia istuinalustana. Kuulemma hienostelin, kun en halunnut istua maahan. Siitä viis veisasin, laitoin vielä puseron ahterin alle, sillä vaikka aurinko poltti käsivarsia, rinne oli ollut yön varjossa ja oli kostean vilakka.

Mäkievästys oli vähän unohtunut. Sämpylät lähtivät rullaamaan kohti laaksoa, avautuivat ja tietenkin appeet levisivät pitkin ketoa ja voipuoli heitti voltin lantaiseen maastoon. Termarin kanssa olin varovaisempi, mutta kyssäkaali yritti karkuun sekin. Porkkanakakku ei selvinnyt reppumatkailusta yhtä hyvin kuin talven laskiaispullat. Kaavittiin kuorrutus eväslodjun reunoilta lusikoilla kaakkusen päälle. Hyvää se silti oli.

Alaspäin mennessä lähes harhauduimme väärille teille. Palasimme kiltisti ylämäkeä kivuten takaisin vuoristopolulle. Siitä kiitoksena meitä odotti risteyksessä niityn toisella puolen yhdistetty puinen penkki ja sen toisessa päässä lähde. Täällä on pyhiinvaeltajamyönteisyyttä, selvästikin. Pienen katoksen alla oli jopa kupit janoisille, sekä rohkaisevia sanoja pienen Veli Klausin patsaan kera.

Sachselsin kaupungin kirkon edustalla jaettiin ikivihreitä oksasia matkalaukusta. Sen verran aurinko oli ottanut kai päähän, että vasta hetkisen kulutta raksutti. Oli palmusunnuntai.

Takaisin Sarneniin vei kävelytie järven sivua. Kylän läpi oli tuupattu valtaisa putki, jonka ympärillä oli rautapalkeilla tuettu kaivanto, kävelytie vei sen ympäri. Rakenteilla oli systeemi tulvavesien säätelyksi.

Sarnenin keskusaukion kirkon edustalta bongattiin vielä jättimäinen pääsiäismuna, toinen lähtiessä liikenneympyrästä. Reissun pajunkissat olivat ylikukkineita, mutta kyllä tämä palmusunnuntaiksi riitti. Ajellessa supatin vielä “Virvon varvon viisahasti, taputtelen taitavasti, lykkyä talolle tälle! Isännälle ihravatsa, emännälle perä leviä, tyttärelle punaiset posket ja pojalle puuhevonen!” Mietin myös, että runo kaipaisi vähän päivitystä 2000-luvulle. Punaiset posket kyllä tuli saatua; kevätaurinkoa.

En resumen: Una vuelta entre los montes, buscando rastros de la semana santa y pascua. Resultado: vimos el lugar donde apareció la Virgen Maria, el lugar donde nació el santo nacional suizo Hermano Klaus y un montón de decoraciones de pascua.