“Yleensä nää sun retket ei ole ihan näin epämääräisiä, mutta hyvä lenkki”, totesi Costa Rican lanko. Hirveä tarve pusertaa aikatauluun, siis langon viimeiseen päivään Sveitsissä, yksi talviretki, johti siihen, että päädyttiin Tschappinaan. Piti olla kirkkaan kaunis päivä, mutta kun avasin verhot, satoi vettä.

Pulssi nousi sataan ja etsin vauhdilla uutta kohdetta, en ollut vaativa, mutta jos edes olisi kuiva sää. Korkeutta piti myös olla tarpeeksi, sillä lumiolosuhteet ovat olleet heikohkot ja lämpötilat korkeita. En halunnut liukastelemaan, vaan oikeaan talvifiilikseen.

Tschappinan pidempi talvipatikkareitti oli siis poissuljettu. Mitään muutakaan varteenotettavaa en löytänyt, joten lähdettiin uhmakkaasti kohti lupauksiltaan puolipilvistä, mutta käytännössä sateista keliä päin.

Purin huulta koko matkan, sillä sade vain yltyi. Ehkä mentäisiin vain ylös, kahville ja alas.

Viamalan lähistöllä pyyhkäistiin moottoritieltä mutkaista tietä ylös, ohitimme puun, jossa oli kaksi kissaa, tallin pihalla hevosia valmistettiin matkaan, ilmassa tuoksui lehmä ja haukka istui keskellä peltoa. Paikat olivat vähän nuhjuisia ja tie kapeni.

Opastusten mukaan Obertschappinasta piti löytyä parkkipaikka. Kyllä, mutta siitä oli vielä monta kilometriä kiermuratietä ylöspäin polun alkuun. Hiihtohissi, jonka kuvittelin olevan istuttava, olikin t-hissi, joten se siitä. Postibussi olisi ajanut joskus tuntien päästä, joten siitäkään ei ollut apua. Autoon ja yhä ylös kohti Obergmeindea.

Ei mikään turistipaikka, tämä Tschappinan hiihtoalue, ajattelin, kun tiellä oli varjokohdissa paksu jääkerros. Muualla se olisi jyrätty pois. Ripoteltu hiekka auttoi hieman hermojen hallinnassa, sillä eihän meillä tietenkään ollut ketjuja mukana.

Obergmeindesta löytyi myös paikka jonne parkkeerata. Pari ravintolaa ja hiihtohissin toinen osuus. Pienessä kioskissa oli nainen, joka järkyttyi kuullessaan vieraan aksentin ja menetti kyvyn puhua. Tiedustelin vain, että onko talvipolku auki. Hän juoksi mökistä ulos, etsi vihkosen ja tuuppasi sen käteeni. Kyselemääni Glasserrundea hän ei tunnistanut selvästikään. Sen piti olla paikan ainut ympärilenkki.

Luotin omaan vainuuni ja luotsasin joukkoni kohti mäkeä loskassa läpsytellen. Posket vaihtoivat väriä välittömästi, alku oli sen verran jyrkkä. Onneksi taivaalta tuli virkistettä suihkupullon tapaan. Pilvien väri vain huolestutti. Jos alkaisi sataa kaatamalla, palaisimme takaisin. Jos löytäisimme. Sillä luvattuja pinkkejä suuntaviittoja tai edes tavallisia talvipatikkapolkua viitoittavia pinkkejä seipäitä ei näkynyt. Reitti oli merkitty punavalkoisilla, jotka tässä kummallisessa säässä tuntuivat katoavan hankiin.

Harmaa sää on ehkä vaikein kävellä epämääräisessä hangessa, sillä kaikki korkeuserot katoavat. Polkua oli hankala nähdä, kompastelu sen sijaan helppoa. Tien piti olla silmälasien muotoinen. Ensin sankaa pitikin eteenpäin, sitten vasemmalta ensimmäisen linssi reunaa nenän yli, toisen linssin vasenta reunaa takaisin (sanka oli varmaan pudonnut), nenän yli ja sankaa myöten Obergmeindeen. Korkeuserot pistivät epäröimään, samoin ensimmäiset viitat. Oli tietä ilman viittaa ja viittaa ilman tietä.

Lopulta kiersimme kahdeksikon ja kaikki tuli nähtyä. Loppupuolella tapasimme joukon valppaan tehokkaan ja pikkuisen huolestuneen näköisiä koiria työnteossa. Jokaisella oli oma matto, jolla he lepäilivät, yksi oli hommissa. Täällä harjoiteltiin lumivyörystä ihmisen etsimistä. Mainio tilanne kuvata, mutta en halunnut häiritä tärkeää treeniä.

Takaisinpäin kävellessä matkalla oli yksi ainut talo. Perheellä on täällä kesällä lehmiä, he tekevät juustoa ja viettävät Alppi-elämää. Aikamoinen näköalapaikka.

Viimeisessä alamäessä tumma taivas repesi. Kehotin perhettä nostamaan hihat, sillä kuten varmaan tiedät, aurinkoa pitäisi saada 10 minuuttia päivässä ja mieluiten käsivarsien sisäpuolelle, tarpeellisen D-vitamiinituotannon takaamiseksi. “En voi uskoa, että pönötän tässä tällä tavalla ja auringossa”, lanko mutisi. Hän ei ota aurinkoa. Sitä tulee Costa Ricassa ottamattakin.

Glaserrunde, Obergmeind-Glasspass-Obergmeind

6 km, 2h 20 min, 299 m ylös, 303 m alas, korkein piste 1952, matalin 1814

En resumen: Lluvia, sol, caminos sin rotulo, rotulos sin camino. En este paseito en Tschappina había de todo. Un poco perdidos anduvimos en la nieve y en final hasta encontrámos, no sólo devuelta, sino que también el sol.

Kurzgesagt: Regen, Sonne, Wanderweg ohne Wegweiser, Wegweiser ohne Wanderweg. In Tschappina gab es alles. Ein bisschen verloren sind wir im Schnee gelaufen, aber zum Schluss haben wir nicht nur zurück, sonder auch Sonne gefunden.