Ensimmäisen hellepäivän jälkeen nukuin rokuliin ja aamu meni veroasioita säätäessä, siksi lyhyestä virsi kaunis: lähdettiin sunnuntaina vuorille, tehtiin u-käännös ja palattiin kotiin.
Ja sitten vähän pidempi versio. Kaatosateiden kesässä vuorilta on tullut alas muutamista kivistä isompiin vyöryihin ja kun avasin kartan, jossa on kaikki suljetut patikkapolut, koko Sveitsi oli yhtä kieltomerkkiä. Tarkemmin katsottuna tilanne ei ole ihan niin dramaattinen, mutta joka tapauksessa kannattaa tarkistaa etukäteen onko paikat auki. Yllätyksiä saattaa tulla.
Sunnuntai oli ensimmäinen sateeton päivä aikoihin ja vaikka aamuvarhaisella oli töitä, olin jo illalla tehnyt voileivät, valmistellut repun ja pistänyt vaellussauvat kenkien viereen. Tarkoitus oli pyyhkäistä itä-Sveitsiin vielä aamupäivän aikana ja valloittaa kolmas 26 huipun haasteesta. Tunnin verran ajeltiin, katseltiin ihaillen mustavalkoisten haikaroiden eleganttia liitoa, vihreitä, pehmeitä kukkuloita, kumpuilevia niittyjä ja peltoja.
Olin vielä aamulla tarkistanut Appenzeller Ausserrhodenissa paikan, minne piti jättää auto ja jatkaa siitä bussilla numero 791 polun varteen. Kaikki oli hienosti, päivä upea, pientä pilveä taivaalla, retkimieli ja repussa evästä. Kunnes vähän St. Gallekappelin jälkeen vilkaisin bussin lähtöaikaa uudelleen. Ruudulle ilmestyi viesti “Bussi ei kulje koko päivänä huonon sään takia.” Miten niin? Mikä huono sää? Whaat! Eikä!
Hetken kävin turbovaihteella mielessäni kaikki läheiset alueet, mutta keksin vaihtoehtoplääniksi vain paikkoja, missä on vieressä seinämiä (vyöryvaara), jokia, järviä (sama juttu tulvinnan lisäksi). En jaksanut alkaa etsiä säätietoja, koska ne joka tapauksessa näyttivät olevan pielessä ja tietoja siitä onko polut, hissit auki, vaan päätettiin kylmästi päättää patikkareissu tähän.
Heitettiin siis ympäri, palattiin kotiin, vaihdettiin varusteet pyöräilyvehkeisiin, roudattiin kulkuneuvot kellarista katutasolle ja alettiin painaa mäkeä ylös ilman sen kummempaa suunnitelmaa lähimetsän läpi.
Jaksoin jonkun aikaa jäpättää turhautumistani, mutta kun mäki on tarpeeksi jyrkkä ja happi vähissä, valituskin hyytyy. Sitäpaitsi vihreän ja linnunlaulun keskellä on todella hankalaa olla harmistunut. Kesä oli parhaimmillaan, sainhan ensimmäisen paarmanpureman, joka paisui luumun kokoiseksi ja luulin keuhkojen repeävän hengittäessäni imurin lailla rinteiden niittyjen ja peltojen välissä heinäpölyä. Mutta ylhäällä oli voittajaolo. Oli tehty matkaa, päästy penkille missä syödä voileivät ja Glarusin päärynä-pähkinäleipää (vai leivonnainenko lienee).
Ja sitten se varsinainen palkinto: oranssipunaiset, pinkit ja lilat kukkapellot! En ymmärrä miten kamera sekosi väreissä ja valoissa, mutta voi sitä kauneutta, hentojen kukkien loistoa viljojen ja heinän keskellä. Jos sielu olikin vähän rutussa matkaan lähdettäessä, se täyttyi kesästä, kun tukka kypärän alta liehuen huristin vinhaa vauhtia alamäkeä.
The mountains are there, somewhere behind the clouds.
Always the same, the wife dragging to places.
A golden field.
A pearbread with nuts from Glarus for the snack and of course a Swiss knife.
Who else has a so cool bike bell?
Inside there´s pyre from dried pears.
Weird art picture.
A meetingpoint of the fields.
En resumen: Salimos para un paseito en los cerros de Appenzell, dimos la vuelta en u por el clima y en total fuimos a andar en bici. A veces los planes se cambian.
Kurzgesagt: Wir wollten in Appenzell wandern, sind bis St. Gallenkappel gefahren, herausgefunden, dass der Bus nicht fährt, wegen des Wetters, und sind zum schluss velofahren in Zürich gegangen.
Pala Suklaata 