Patikasta pyöräreissu

Patikasta pyöräreissu

Ensimmäisen hellepäivän jälkeen nukuin rokuliin ja aamu meni veroasioita säätäessä, siksi lyhyestä virsi kaunis: lähdettiin sunnuntaina vuorille, tehtiin u-käännös ja palattiin kotiin.

Ja sitten vähän pidempi versio. Kaatosateiden kesässä vuorilta on tullut alas muutamista kivistä isompiin vyöryihin ja kun avasin kartan, jossa on kaikki suljetut patikkapolut, koko Sveitsi oli yhtä kieltomerkkiä. Tarkemmin katsottuna tilanne ei ole ihan niin dramaattinen, mutta joka tapauksessa kannattaa tarkistaa etukäteen onko paikat auki. Yllätyksiä saattaa tulla.

Sunnuntai oli ensimmäinen sateeton päivä aikoihin ja vaikka aamuvarhaisella oli töitä, olin jo illalla tehnyt voileivät, valmistellut repun ja pistänyt vaellussauvat kenkien viereen. Tarkoitus oli pyyhkäistä itä-Sveitsiin vielä aamupäivän aikana ja valloittaa kolmas 26 huipun haasteesta. Tunnin verran ajeltiin, katseltiin ihaillen mustavalkoisten haikaroiden eleganttia liitoa, vihreitä, pehmeitä kukkuloita, kumpuilevia niittyjä ja peltoja.

Olin vielä aamulla tarkistanut Appenzeller Ausserrhodenissa paikan, minne piti jättää auto ja jatkaa siitä bussilla numero 791 polun varteen. Kaikki oli hienosti, päivä upea, pientä pilveä taivaalla, retkimieli ja repussa evästä. Kunnes vähän St. Gallekappelin jälkeen vilkaisin bussin lähtöaikaa uudelleen. Ruudulle ilmestyi viesti “Bussi ei kulje koko päivänä huonon sään takia.” Miten niin? Mikä huono sää? Whaat! Eikä!

Hetken kävin turbovaihteella mielessäni kaikki läheiset alueet, mutta keksin vaihtoehtoplääniksi vain paikkoja, missä on vieressä seinämiä (vyöryvaara), jokia, järviä (sama juttu tulvinnan lisäksi). En jaksanut alkaa etsiä säätietoja, koska ne joka tapauksessa näyttivät olevan pielessä ja tietoja siitä onko polut, hissit auki, vaan päätettiin kylmästi päättää patikkareissu tähän.

Heitettiin siis ympäri, palattiin kotiin, vaihdettiin varusteet pyöräilyvehkeisiin, roudattiin kulkuneuvot kellarista katutasolle ja alettiin painaa mäkeä ylös ilman sen kummempaa suunnitelmaa lähimetsän läpi.

Jaksoin jonkun aikaa jäpättää turhautumistani, mutta kun mäki on tarpeeksi jyrkkä ja happi vähissä, valituskin hyytyy. Sitäpaitsi vihreän ja linnunlaulun keskellä on todella hankalaa olla harmistunut. Kesä oli parhaimmillaan, sainhan ensimmäisen paarmanpureman, joka paisui luumun kokoiseksi ja luulin keuhkojen repeävän hengittäessäni imurin lailla rinteiden niittyjen ja peltojen välissä heinäpölyä. Mutta ylhäällä oli voittajaolo. Oli tehty matkaa, päästy penkille missä syödä voileivät ja Glarusin päärynä-pähkinäleipää (vai leivonnainenko lienee).

Ja sitten se varsinainen palkinto: oranssipunaiset, pinkit ja lilat kukkapellot! En ymmärrä miten kamera sekosi väreissä ja valoissa, mutta voi sitä kauneutta, hentojen kukkien loistoa viljojen ja heinän keskellä. Jos sielu olikin vähän rutussa matkaan lähdettäessä, se täyttyi kesästä, kun tukka kypärän alta liehuen huristin vinhaa vauhtia alamäkeä.

Vuoret näkyvät pikkuisen.
The mountains are there, somewhere behind the clouds.
Aina se rouva raahaa jonnekin.
Always the same, the wife dragging to places.

Kultainen pelto.
A golden field.
Glarusin päärynä-pähkinäleipä ja tietenkin Sveitsin veitsi.
A pearbread with nuts from Glarus for the snack and of course a Swiss knife.

Kuka muu tööttäilee näin tyylikkäästi?
Who else has a so cool bike bell?
Sisällä siis pyrettä kuivatusta päärynästä.
Inside there´s pyre from dried pears.
Tämä on kai spelttiä, sitä alkuperäistä sorttia. This is, I think, the original spelt variety.
Tästä tuli ihan outo taidekuva, valo-olosuhteet aivan mahdottomat, enkä millään konstilla saa värejä kuntoon.
Weird art picture.

Peltojen risteyskohta.
A meetingpoint of the fields.

En resumen: Salimos para un paseito en los cerros de Appenzell, dimos la vuelta en u por el clima y en total fuimos a andar en bici. A veces los planes se cambian.

Kurzgesagt: Wir wollten in Appenzell wandern, sind bis St. Gallenkappel gefahren, herausgefunden, dass der Bus nicht fährt, wegen des Wetters, und sind zum schluss velofahren in Zürich gegangen.

Harmaiden pilvien keskellä on roosa maailma

Harmaiden pilvien keskellä on roosa maailma

Vaaleanpunaiset, kirkkaan pinkit ja tummaa punaa vahvasti julistavat ruusut loistavat harmaata vasten. Napsaisen kuihtuneet kukinnot pois ja ne nuppurassukat, jotka ovat ikisateessa pysähtyneet, jättäneet terälehtensä levittämättä.

Piha on muuttunut niityksi – loistavaa biodiversiteetille – mutta sekin takkuilee, sillä vain muutamat pörräävät ja surraavat. Heinikon keskellä, turbovauhtia kasvavien lehtien alla sen sijaan on menoa ja meninkiä, siellä liu´utaan, vingerrellään ja vongerrellaan. Etanat ja kotilot, ne nauttivat, syödä rouskuttavat, siirtyvät rangolta mehevämmille seuduille ja tapaavat tuttavia, lisääntyvät ja eroavat. Neliömetrillä on kymmeniä, en edes uskalla arvioida koko puutarhan etanapitoisuutta.

Saan lilana kukkivan timjamin esille pöheiköstä, löydän sen vierestä kaksi pikkuruista krassia ja keltaisen kukan, jonka nimeä en muista. Nypin ja kiskon, käännän maata ikivanhalla talikolla ja kyykkään, nousen ja lopulta hyydyn. Olin jo unohtanut, kuinka rankkaa puutarhanhoito onkaan.

Runko suorana huomaan köynnösruusujen, punaisen ja keltaisen, kukkineen. Napsin vielä siitäkin kuihtuneet pois, ne joihin yletän, annan mahdollisuuden toiselle kierrokselle, uudelle kukinnalle sitten, kun aurinko jälleen paistaa.

Välissä syön pienen jaetun palan kesältä ja marjoilta maistuvaa kakkua. Liina on kaapin jälkeen kurttuinen, mutta se on puhdas. En ota riskiä, sillä silittäessä saattaisi saapua seuraava kuuro. Hetki on nyt.

Pilvet ja sateet, välistä tihkuva punainen aurinko, kokoilevat illoiksi näyttäviä näytöksiä, pinkin ja sinisin sävyin, muhkein kaarin ja akvarellisivellyksin. Istahdan portaalle katoksen alle. Ilma on kosteaa kuin tropiikissa. Mustarastas laskeutuu talon katon kulmalle ja laulaa raukeuden jäseniini. Laahaudun kohti puhtaita lakanoita ja näen unta pioneista.

En resumen: La lluvia de verano supone secar lo que moja. Estámos ya empapados, así que sería la hora de que salga el sol.

Kurzgesagt: Zwischen den heftigen und nicht so heftigen Regen habe ich manchmal Sonne gesehen und auch einen Stückchen Kuchen im Garten gegessen.

Ja niin ratkesi harjanne

Ja niin ratkesi harjanne

Ei tietenkään mennä tulvivien jokien lähelle, jyrkänteiden alle, vaan lähiseudun matalille, matalan riskin kukkuloille, vakuutin Aldolle. Varustauduin sadehousuin, samaa sarjaa takki, paksut sukat ja vaelluskengät. Ei sillä että jälkimmäiset olisivat näillä reiteillä muutoin tarpeen, mutta ainoat vedenpitävät.

Kun sitten nousin Hausenista, Albisvuoren harjanteen takaa ylös ja hiki valui sadehousujen alla polvitaipeista alas, tajusin liioitelleeni. Mutta ei siinä mitään, pienessä tihkussa oli raikasta kävellä, ylimääräiset vaatteet sai reppuun.

Luin jostain, että linnunlaulun on todettu tekevän onnelliseksi, joten sitä oltiin metsästämässä. Ja kyllä lauloivat, peipposet, rastaat ja niiden kaverit. Sateen puhdistamassa metsässä kaikki olivat märkiä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Mekin.

Albisin huipulla, monen rapun, mutaisten metsäpolkujen ja maaseudun jälkeen, kuului puheensorinaa ja kahvi tuoksui. Kuppila on ulkopuolelta ruma kuin taivas (huono sanonta, sillä taivashan on tietenkin kaunis), mutta terassilta näkyvät Alpit, Zürichinjärvi, Sihlwaldin metsää. Tosin ei tänään. Haitukkaiset pilvet vaelsivat hitaan laiskasti, yksi yhteen suuntaan, toinen toiseen tai ainakin siltä vaikutti. Osa järven yllä meidän alla, osa korkealla ja vakaa rivistö Alppeja suojaten.

Oikeastaan ei ollut nälkä, mutta laskeskelin, että matkalla voisi tulla. Ja sitähän en kestä. Olin pakannut mukaan vain pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mutta lyhyeen juna-bussimatkaan suttaantuu useampi tunti, kun vaihtoja on tarpeeksi. Paperinohut Flammkuchen oli juuri sopiva suolainen hengähdystauolle; istuttiin hetki rauhassa, nautittiin kahvin tuoksusta, katseltiin haukan liitelyä ja ylös tallanneita, voitonriemuisen hikisiä ihmisiä.

Harjannetta pitkin, ravintolan sivua, lähti yksi polku, toinen vastakkaiseen suuntaan ja meidän pienestä puusisäänkäynnistä siksakaten rinnettä alas Sihlwaldin Wildnisparkin läpi. Siis erämaapuiston. Ensinnäkin erämaa on Zürichissä outo käsite; sivilisaatio on liian lähellä. Ja miten erämaa, koskematon luonto, voi olla puisto? Eikö puisto juuri ole se, missä näkyy ihmisen kädenjälki?

Joka tapauksessa, jo ylhäältä käsin ihmeellisen rehevä metsä vihreän sävyineen kutsui luokseen. Kosteus, valtavat saniaiset, mehevän maan tuoksu toivat trooppisen metsän tuntua. “Ihan kuin Cartagossa” totesi Aldo. Siis Costa Ricassa.

Harjanteen toiselle puolelle laskeutuminen vaati todellista keskittymistä jarrutukseen, sillä polkuja petti monen sentin pehmeän ja liukkaan mutainen lehtikerros, jonka keskelle oli syntynyt kanava. Ylhäältä oli siis virrannut vettä joen lailla. Ensin tiellä oli poikittain yksittäinen puunrunko, sitten toinen. Alempana metsä oli täynnä kaatuneita puita, sekaisin kuin läjä hammastikkuja. Purot ja joet virtasivat kovaa vauhtia kohti Sihlin jokea ja Zürichiä.

Albishornin alueella on suljettu 700 m patikkapolkuosuus mahdollisen maavyöryn takia luin seuraavana aamuna lehdestä. Mitä, eikä?! Olin lähes varma, että se oli heti ravintolan jälkeen rinteessä, missä oli muutamia pudonneita lohkareita ja jyrkempää seinämää. Todennäköinen, mutta väärä paikka. Harjannetta ratkesi ja on lohkeamassa vuoristokuppilalta vähän eteenpäin. Joka tapauksessa, täpärästi vältetty. Olisin saattanut kipittää märissä parin kilon vaelluskengissäni aika hölkkää metsän läpi, jos olisin kuullut maan repeilevän, puhumattakaan harjanteen humahduksesta alas metsään.

(Ai niin – ja Albishorn oli huippuhaasteen 2/26.)

Ensin tankataan, sitten liikkeelle.
First things first, a good breakfast,
Bussi toi tänne, Hausen am Albis.
Starting point, Hausen am Albis.
Tervehdimme toisiamme.
We greeted each other.
Nämä on jo vähän ohi, mutta hienoja.
Kind of gone, but beautiful.
Weinbergschnecke, helix pomatia.
Homo sapiens
Täyttä vauhtia tilan läpi ja rinteeseen.
Full power, through the farm and to the hill.
Zugersee
Päivän asu.
Outfit of the day.
Albishornin huipulla, Zürichinjärvi alhaalla.
On the peak of Albishorn (and that´s lake Zürich)
Ensin cafecito.
First cafecito.
Sitten Flammkuchen.
Then Flammkuchen.
Portti erämaapuistoon.
The gate to the wildernesspark.
Lampi.
A pond.
Kostea polku.
A bit wet, this path.
Muutama runko pitkin poikin joen yli.
A couple of trunks leaning over the river.
Esterata.
An obstacle course.
Niin vehreää!
Green and beautiful!

En resumen: Subimos a Albishorn en Zurich y después de tantos días de casi deluvio nos pareció un día perfecto, solamente poca lluvia. El bosque pareció a los de Cartago, dicen, humedo y tupido. En la cumbre, por el restaurante, resulta, que el asunto se puso demasiado humedo y una parte del cerro está apunto de colapsarse. Por dicha la raja no apareció, hasta que, que nosotros ya habiamos pasado el bosque.

Kurzgesagt: Albishorn 2/26. Und jetzt ist beim Restaurant Albishorn einen Stück vom Wanderweg gesperrt, er droht abzurutschen.