Advertisements

Zürich, rottien ja köyhien kaupunki

Astun metrin leveälle kujalle, talojen välissä ja kuvittelen rotan vilahtavan jaloissani. Hevosen kavioiden kopinaakaan en hämmästelisi, sähkövalon ilmestymistä nurkan takaa kylläkin. Yhtä sekaisin nykyisyydestä ja menneestä ovat edessä ja takana tulevat. Pimeä hämmentää todellisuutta; onko yhä 1500-luku, pitääkö yhden luterilaisen ja toisen katolisen pelätä henkensä vuoksi?

Keskiajalla kaupunki tuskin oli näin loistava pimeällä.

Keskiajalla Zürichin halkaisevan Limmat-joen yli kulki kävelysilta. Kaupungin profiili ei ole muuttunut lainkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Satoja vuosia vanhoja taloja nojailee toisiinsa, lankkulattiat nitisevät, katot aaltoilevat ja niiden välissä on suojaisaa.

Nykyinen vanha kaupunki on herttainen, kodikas. Silloin kun kaupunki oli vielä katolinen ja Huelrich Zwingli vasta saapunut reformaatio-ajatustensa kanssa, kaduilla oli likaista, ihmiset köyhiä ja tautisia. Rutto vei ison osan asukkaista, sodat toisen. Zürichiläinen arroganttius ja omanarvontunto olivat jo silloin paikoillaan. Kaupunginjohtaja ja parlamentti ajoivat oman kaupunkinsa hyvää. Jos kirkolle menevistä varoista osa kääntyisi Zürichin kirstuun, sitä parempi. Zwingli sai ajatuksilleen tukea ja seuraajia. Katoliset saivat lähteä.

Zwinglin ja aikalaisensa Lutherin välit olivat kireät, he eivät päässeet yhteisymmärrykseen reformaation pääajatuksista. Mutta Zwinglin ajama uudistus levisi Sveitsissä. Entisessä zürichiläisessä luostarissa sijaitsi pian korkeakoulu, jonne kerääntyi eurooppalaisia teologeja ja älykköjä kääntämään ensimmäistä raamattua latinasta saksaksi.

Keski-Sveitsin katoliset lähtivät kuitenkin hyökkäykseen. Zwingli kokosi joukot, sai kasaan liian vähän miehiä ja päätyi surmatuksi ja tuhkat sirotelluksi Kappelin niityille.

Keskiajan näkökulmasta katsottuna tämä on supermodernia Zürichiä.

Pankki- ja finanssikeskus on sliipatun siisti, puhdas ja rikas. Sampanjaa, kultaa, kalliita autoja ja merkkivaatteita. Zürich on itsevarma, peloton. Ilmeisesti ollut jo vuosisatojen ajan. Yritän ymmärtää kaupungin menneisyyttä kävellessäni sen kujilla. Monet pysähtyvät Zwinglistä kertovan elokuvan jälkeen joen partaalla uskonpuhdistajan patsaalle. Rohkeutta, sitä tällä miehellä oli.

Eipä tiennyt Zwingli pääsevänsä leffan pääosaan. Eikä kyllä tiennyt elokuvista muutenkaan.

En resumen: Quien pensaría, que en Zurich, en la ciudad donde se toma champan y viven los banqueros, en la edad media había pobreza, enfermedades y una lucha religiosa.

Kurzgesagt: In der Stadt, wo man heutzutage champan trinkt und Geld fliesst, gab es in Mittelalter Pest, Armut und Religionskampf.

Advertisements

Kirppari Zürichin Kalliossa – Tampereen malliin

Yllätyn positiivisesti Langstrassella, kadulla, jolla kukkii elämän kaikki ilmiöt. Joidenkin mielestä ainut mielenkiintoinen paikka Zürichissä, ei niin sliipattu kuin muu kaupunki, kansainvälinen meininki ja vaihtoehtokulttuuria. Toisista alue on epäsiisti, ulkomaalaisten täyttämä, puukkotappeluiden paikka ja epämääräisen kaupan keskus.

Kolmansista se on jo pilalla. Vuokrien hinnat nousseet, menneen ajan tunnelma mennyttä. Pelätään, että kohta ne ovat täälläkin: halpaketjut, kansainväliset brändit. Ennen kadulla oli väriä ja vilskettä, jotain muuta kuin konservatiivisessa keskustassa, jossa kengät on lankattu ja vaurautta huokuvat vaatteet juuri silitetty.

Tästä käy tie Martan putiikkiin/ Here lives Marta´s second hand boutique

Tänään kadulle on helpompi sujahtaa, minusta tuntuu. Siis yksin, olemukseltaan pohjoismaisena, naisena, joka täältä katsottuna näyttää juuri siltä mitä on: ei täkäläisiä. Siis näistä kortteleista. Kesällä tyttären kanssa koimme olomme arvioiduksi. Kadulla baarien pöydissä istuskelevat miehet seurasivat, puhuivat jotain mitä emme ymmärtäneet. Mutta me olimme tulleet vain katsomaan kirpputoria, emmekä antaneet katseiden suuremmin häiritä.

Ajattelin vain niitä naisia, jotka kulman takana, Martan kirpputorin viereissä välikössä harjoittivat minihameissa ja pienissä topeissa ammattiaan. Kaupunki tarjoaa haluaville työluvan ja eläkkeen. Ajattelen mistä nämä nuoret naiset ovatkaan tulleet, mihin he päätyvät. He ovat tuskin tytärtäni vanhempia.

Luulen, että kenkieni joukossa on näiden saapikkaiden pikkuserkut. Avokkaat muistuttavat näitä – ilman pitsiosaa.

Nyt on kylmä. Kadulla on hiljaista. Ei miehiä, ei naisia. Martan kirpputorilla on kaksi naista, jotka kyselevät onko toppi tullut myydyksi. Sitten he palaavat paikalleen, ottavat styroksin ikkunalaudalle lämmikkeeksi ja jäävät odottelemaan.

Marta tulee meidän luo ja toteaa, että te varmaan puhutte jotain suomalaista murretta. Martalla on ystävä Tampereella ja sieltä idea kirpputoriin, missä kuka tahansa voi varata hyllyn tai rekin ja tuoda vaatteitaan kierrätykseen. “Tämä on kirppis.” Suomalainen terminologia on sekin hanskassa.

Kimmeltävää kirppiksellä / Some blingbling with a touch of past

Marta halusi tehdä jotain kestävän kehityksen puolesta; Sveitsissä käytetään uusiutuvia luonnonvaroja vuosittain monta kertaa enemmän kuin mitä ekosysteemi pystyy tuottamaan. Sveitsiläisiä second hand-putiikkeja on laidasta laitaan, melkein joka korttelissa ja nuhjuisista lastenvaatekirppareista kalliita merkkejä myyviin vintage-kauppoihin. Yhteistä niille on se, että ne valikoivat itse ostettavansa. Omia tavaroitaan voi kukin käydä myymässä ulkokirppareilla. Zürichissä Marta Flohmarkt on ensimmäinen, jonka omistaja tarjoaa infrastruktuurin, keskittyy pyörittämään toimintaa, eikä osallistu varsinaiseen kaupankäyntiin vain välikätenä ja kassanhoitajana.

Martalta löytyy vaatteita joka lähtöön ja makuun. / Black, white, colours, gold, fashionable, retro, new, old – you´ll find it here.

Hinnat Martalla riippuvat tietysti myyjistä. Joku on hinnoitellut ketjujen vaatteita hinnoiteltu aika yläkanttiin, huomaan. Mutta täällä saattaa tehdä löytöjä. Sivelen hellästi pehmeää villapaitaa, väriltään jotain persikan ja marjapuuron väliltä. Se on aivan uusi. Ja niin ihanan tuntuinen. Kashmir-villaa. 10 frangia, reilut 8 euroa. Martakin ihmettelee. Halvalla meni.

Yksisarvisia, niitäkin on kaupan. / Wellbehaved unicorn, anyone interested?

Martalla on korttelissa ja alueella myös sosiaalinen tehtävä. Tänne ovat kaikki tervetulleita. Asiakaskunta on heterogeenisempi kuin harvassa zürichiläisessä putiikissa. Martan idealla on selvästi tilausta. Varsinkin nyt, kun ilmastoasiat ovat pinnalla ja moni pohtii kulutuskäyttäytymistään.

Tämä on pehmein villapaita, joka löytyy kaapistani. Kalseassa vanhassa kivitalossa pelastava vaate. / Now the softest sweater in my closet. Thanks to Marta, I got it from someone, who did´t want it anymore.

En resumen: Martas tienda de segundamano tiene un concepto nuevo para Zurich – y traído de Tampere, Finlandia. Cada quien puede alquilar un estante o un perchero y vender sus cosas. Marta se concentra en la infraestructura. Con la tienda Marta apoya la naturaleza, desarrollo sostenible y es también un lugar importante socialmente en la area, donde se topan zuriquitos de diferentes lados de la ciudad.

Kurzgesagt: Marta Flohmarkt hat ein Konzept aus Finnland, ziemlich neu in Zürich. Jeder kann ein Regal hier mieten und die alte Kleider verkaufen. Marta kümmert sich um die Infrastuktur. Mit dem Laden unterstützt sie die Natur und nachhaltige Entwicklung. Er ist auch ein Ort der wichtig in sozialer Hinsicht ist, hier können verschiedensten Menschen sich vernetzen.

Kohtaamisia Liechtensteinin rinteillä – ja saako nainen maksaa laskun?

Päätin, että nyt riitti. En välitä huonoista säistä ja muista esteistä; nyt on päästävä vuoristoon hengittämään ohutta ilmaa ja etsimään rasvasta tihkuvaa röstiä. Vaatimukset eli 1-1,5 ajomatka, talvinen kiertolenkki, ei lumivyöryvaaraa, ei sumua, ei lumituiskua, ei sadetta, eikä myrskytuulta olivat vaativa yhtälö. Sveitsiin osui juuri parahiksi matalapaine ja myrskyrintama, mutta läheisessä ruhtinaskunnassa – joka on kuin perheenjäsen, sillä käytetäänhän siellä valuuttana Sveitsin frangeja – vallitsi rauha ja leppeä talvisää.

Tässä kohtaa narumaista tietä olin jo rauhallinen. Ei jäätä, ei lunta. / I was kind of nervous about the ice on the road – for no reason.

Triesenbergiin noustessa tunsin vatsanpohjassa pientä jännitystä, sillä en vieläkään luota täkäläisiin talvirenkaisiin, eikä lumiketjuja ei ollut matkassa. Luvatut -7 astetta olivat lopulta plussaa ja tie hyvin suolattu.

Rauhankappeli, alkupiste. Mutta mihin suuntaan? /Ok, this is the chapel, but where´s the way?
Aurinkoiseen suuntaan?/Towards the sun?

Ohitimme kuppilan, jossa olimme ohikulkumatkalla kerran kauan sitten käyneet syömässä. Se näytti vuosien ränsistämältä. Viereen tupsahti silloin vanha mies, joka oli ilmeisesti tallannut mäkeä jalan. Ymmärsin vain vähän mitään hänen puheestaan. Aldon mukaan vanhuksen silmät vilkkuivat siihen malliin, että hän yritti tehdä minuun vaikutuksen juustolallaan. Me luulimme, että kyse oli kaneista. Kieli oli vähän hakusessa.

Malbun

Ylhällä laaksomaisessa Malbunissa on talvella patikkareittejä tasan yksi, joka lähtee rauhankappelilta. Kappelilta, jota ei ole merkitty mihinkään karttaan ainakaan netissä. Paikanpäällä tajusin, ettei yhden tien kylässä ole kovin paljon mahdollisuuksia. Joko se on tien oikealla tai vasemmalla puolella.

Meni mihin tahansa, tämä tie on hyvä!/Who cares, where this goes, it´s great anyway.

Lähdimme tallaamaan aurinkoa kohti, kuten muutkin jalan kulkevat, koirat ja ihmiset. Tuuli pöllytti lunta ja epäilin Sveitsin puuskien sittenkin yltävän tänne korkeaan laaksoon. Aurinko valaisi liikaa, en saanut tolkkua puhelimen ohjeista tai suunnasta. Näkymän olisi pitänyt olla Pizoliin päin, sveitsiläisille vuorille. Itävalta kuitenkin kajasti; epäilin jo kuulevani wienervalsseja.

Ohittamamme perhe oli yhtä pihalla reitistä kuin me; he olivat olleet Liechtensteinissa tasan puoli tuntia. Seuraava kanssapatikoija oli paremmin kartalla ja kertoi, että mäen yläpäässä olisi vain ravintola, jonne polku päättyy. Siis väärä suunta. Ehkä olisi kannattanut alunperinkin seurata sitä yhtä ja ainutta kävelypolkua.

Joten takaisin kappelille ja toiseen suuntaan. Tietä suojasi pyhä perhe. Tuulikaan ei yltänyt tänne. Pysähdyin kuoriutumaan kerroksista. Manasin toppahousuja hiki reisiä pitkin valuen.

Pyhiä tarkkailijoita vuoren kupeessa/ Some holy obserwers in the mountain formation.
Pienoismalli?/Ist this real?

Häpeillen tajusin, että nyt se on tapahtunut. Olen turtunut äärettömän kauniisiin vuoristomaisemiin, eivätkä keskivertovuoret enää herätä upee, vau tai mahtava! -elämyksiä. Ja tätä reittiä sentään kuvailtiin “maalaukselliseksi”. Kaunista oli kyllä. Ei vain pakahduttavan kaunista. Ihmettelin, miten Malbun ylempää katsottuna näytti leikkikylältä, pöydälle rakennetulta pienoismallilta. Ehkä se johtui lumen pehmentämästä maisemasta?

Majesteettinen känkkärä. /Majestic old tree.
Siellä se odottaa, Malbun /There it is: Malbun again.
Vaara. /Danger.

Ympärilenkin toisessa ääripäässä varsinainen tie jatkui alamäkeä kohti Malbunia, mutta samasta pisteestä lähti myös ylöspäin pinkein seipäin merkitty patikkapolku, jota ei näkynyt kartoissa. Vastaantulija, nuori nainen peililaseineen, auringosta hehkuvineen kasvoineen vakuutti, että kannattaa jatkaa, vaikkei reitti vie minnekään. “Megaschön“, tosi kaunista.

Taukopaikka. Saasfürkle 1785 m. Megaschön.

Ylämäki vei risteykseen, jossa kohtasivat laskettelurinne, jonkinlainen suksipolku ja kävelytie. Saasfürkle, 1785. Suksipolulta lumivallin takaa nousi hikinen mies pöyheän koiransa kanssa. Tyyppi veti tyynesti yläkropan paljaaksi ja kaivoi kuivat paidat repustaan. Penkeillä istui kävelijöitä evästauolla. Meillä oli välipalaa mukana, muttei suuremmin nälkä. Iskin hampaat omenaan ja jatkoimme tallaamista.


Lenkin lopussa tajusin, että tämä pieni retki oli lopulta nousuineen ja laskuineen lyhyempi ja huomattavasti vaatimattomampi tavalliseen viikoittaiseen juoksulenkkiini verrattuna. Mutta korkeammalla. Ehkä siksi laahustin loppuvaiheessa suhteellisen väsyneenä tai kenties hikoilun uuvuttamana.

Pikkuisen lunta tai matalat tienviitat. /A bit snow or very tiny signposts.
Et jos haukkaisin puoli omenaa kerralla, päästäis nopeammin taas liikkeelle./Maybe I take a bite, size of half an apple and we get to go.

Liechtensteinissa on vaikea olla ajattelematta rahaa; pankkeja on joka nurkalla. Raharikkaita, turkkeja ja loistoautoja ei Malbunissa kuitenkaan liikkunut, pikemminkin tavallisia liechtensteinileisia lapsiperheitä viettämässä talvista sunnuntaita ja muutama sveitsiläinen siellä täällä.

Raha oli myös läsnä aterialla. Vieressä istui sveitsiläisiä ja tarjoilija toi laskun miehelle. Nainen totesi närkästyneenä, että se kuuluu hänelle. “Minä maksan aina. Hän tuo rahaa, minä käytän, meillä on sellainen sääntö,” hän selitti ilmeisen ylpeänä roolistaan. Tarjoilijan mentyä nainen kummasteli vielä pitkään ja monisanaisesti, että miten voi olla näin vanhakantaista.

Vihdoin safkaa. Ja yllätys yllätys, paikan nimi on Alppihotelli./Finally something to eat. What a surprise, that the place is called Alp Hotel.
Täällä oli järjettömän kokoisia kakkuja (niitä on palattava testaamaan), sen sijaan söin kuitenkin tattiravioleja, älyttömän hyvää./This place had really huge cakes (need to go and taste sometimes) but instead I got some bolete ravioli – delicious.

Itse keskityin harvinaisen maukkaiseen tattiravioli-annokseeni, yrittäen ymmärtää naisen pöyristyksen logiikkaa. Mutta askel se on pienikin askel tasa-arvon suuntaan, kai. Sveitsi ei ole niitä kärkimaita, se on selvää. Luulin ikäpolveni kuitenkin olevan pitemmällä. Raha on tässäkin se avainsana. Sitä on paljon ja se turruttaa. Kukapa lähtisi töihin, kun makea elämä on ympärillä muutoinkin. Luottokortti käsilaukkuun ja ostoksille. Se ylläpitää illuusiota määräämisvallasta ja itsenäisyydestä.

Aurinko vaihtui lumisateeseen. /Snow falling.

En resumen: Tormentas y avalanchas en los Alpes suizos, así que tuvimos que ir a Liechtenstein. Allá en Malbun encontrámos un poco de sol y un paseito bonito.

Kurzgesagt: Sturmböen, Lavinen, Nebel und Schnee in der Schweiz. In Liechtenstein Sonne und eine schöne Winterwanderung.

Oi niitä aikoja eli minä x 7

En ole laittanut blogiin kovinkaan usein kuvia itsestäni, joten tämä muuttukoon kertarysäyksellä. Tässä niitä tulee ja peräti historiallisena katsauksena.

Mie oon vissiin 5? / Maybe 5 with my moms beret and sunglasses.

Harvassa kuvassa höpöilen. Filmi-kuvat olivat ilmeisesti vakava asia ja vakavasti niihin suhtauduinkin. Mutta tässä olin pistänyt äidin aurinkolasit ja baskerin päähän ja oli hirveän hauskaa.

15 v? / Maybe 15, in San Andres for Christmas while living in Honduras.

Hondurasissa herätin hilpeyttä lentokenttähenkilökunnassa, kun saavuin maahan käsimatkatavaroina olkihattu ja viulu. Merkkaripussia tutki useampi viranomainen. Epäilivät joksikin pohjoismaiseksi huumeeksi, mutta haisteltuaan aikansa, uskoivat väitteeni karkista.

Tegucigalpa oli meidän koti vajaan vuoden verran. Kuvassa olen kuitenkin Kolumbiaan kuuluvalla San Andresin saarella Karibialla, missä vietimme parin suomalaisperheen kanssa joulun. Tarkoitus oli mennä Costa Ricaan, mutta joku meni varauksen kanssa pieleen. Silloin tuskin tiesin maan olemassaolosta. Nyt puoli perhettäni on costaricalaisia.

Täs olisin silleen niinku eteerinen. / I so wanted to look poetical and a bit distant, but interesting.

Tällainen halusin olla lukiossa. Vähän runollisen etäinen, kirjoja lukeva ja eteerinen. Mutta välillä iski päälle varmuus, “mitä välii” ja “antaa mennä”. Näiden kanssa vuorottelin, päivästä riippuen.

18 v. /Ei mun laji. /Never again. maracas and me – not working. -But notice the Latin influence.

Se jälkimmäinen fiilis, että me pystytään kaikkeen, tuotti Panaani-bändin ja loi minusta perkussionistin. Valitettavasti rytmi ei ole lajini, eikä bändi jatkanut ensiesiintymisensä jälkeen ainakaan tässä muodossa. Santanan Oye como va ei oikein kestänyt kasassa pianistin kyvyistä ja kovista yrityksistä huolimatta. Mutta päällä oli aidot loimet: sombrero suoraan Meksikosta ja poncho eli seinävaate muistaakseni Perusta. Latinokokemusta oli tässä vaiheessa siis jo neljän maan verran.

25 v. ja epätietoinen tulevasta. /25. birthday in Costa Rica and trying to figure out, what to do with this huge cake.

Paluu Keski-Amerikkaan. Kuva on keittiöstäni ja olen juuri täyttänyt 25-vuotta. Neilikat, joista en pidä, olivat vuokraemännältäni. Hämmennys johtuu valtavasta kakusta, jonka toi Aldo, silloinen tuttavuuteni, nykyinen mies, jonka kanssa jaan aamuisin kahvipannulliseni.

Toiset laittavat ulkomailla rakkaiden kuvia seinälle, minulla on itse ottamani ja pimiössä kehittämäni mustavalkokuva tamperelaisesta antikvariaatti Timistosta, jonka paikalla nykyisin toimii vohvelikahvila. Vietin putiikissa keskiviikkoja lukien kirjoja ja tienaten muutaman kolikon, jotka usein menivät suoraan kassaan ja lähtivät laukussani kotiin kirjojen muodossa.

Töissä on kivaa. / I just brought by bike extra film for the fotographer of the newspaper, where I worked.

Kymen Sanomissa kuvaaja Lauri Sorvoja ei aina keskittynyt pelkästään työtehtäviin, vaan napsi kuvia myös reportterista. Tämä on Meripäiviltä, jossa sain toimitukseen hätäisen puhelun lisäfilmin tarpeesta. Minihameesta huolimatta hurautin vauhdilla pyörällä filmit tarakalla Sapokkaan, jossa kuvaaja oli jossain korkealla. Kenties nostolavalla, ottamassa kuvia yleisöstä lahdenpoukamassa. Muistan tilanteesta vain kesän lämmön ja hektisen ilmapiirin.

Käsityönä tehdyt hopeakorvakorut ovat muuten Kaunissaaresta, jonne pääsin saarikeikalle tekemään juttua taideleiristä. Kiva keikka, mutta mantereelle lähtöä odoteltaessa kuvaaja Pöke kärähti auringossa.

30 ja risat./This is me passing the important stuff for the next generation: always eat well in the mountains.

Kolmekymppisenä yritin välittää tärkeitä perinteitä jälkikasvulle. Kuten herkuista nauttiminen. Huomaan, että oppi on jo mennyt perille. Maitopirtelön lisänä on kunnon jätskiannos. Mutta huom. niitä pistellään raikkaassa vuoristoilmassa.

En resumen: Yo x 7. 

Kurzgesagt: Ich x 7.

Onko blogi vain kuva ärsykkeellä?

Postaus, joka sai reilusti tykkäyksiä ja kommentteja osoittautui olevan floppi lukijamäärissä. Lukijoita oli kolme. Siis 3 kappaletta. Tässä tilanteessa saattaisi tulla mieleen, että heittääkö hanskat maahan, haudatako homma vai viskatako läppärillä vesilintua. Ja myönnän, sitäkin ajattelin ja muistelen joitakin töitäni menneisyydessä, joilla oli miljoonan hengen yleisö. Että viitsiikö sitä enää ja jos niin miksi ihmeessä. (Mutta kiitos niille kolmelle, jotka viitsivät kahlata tekstin läpi.)

Blogien kulta-ajan on povattu jo menneen. Odottelen jotain muuta niiden tilalle, sillä ovathan blogit tavallaan aikakausilehtien populaari jatkumo. Niitä selaillaan kun on hyvä hetki, kahviaika, odottelua, bussi- tai junamatkoilla. Ja jotain on tultava tilalle. Enkä usko Instagramin itsevaltiuteen.

Itse pidän blogeista, jotka eivät vaahtoa tai ole mainoksen ilmentymiä. Sujahdan mukavaan tunnelmaan ja toivon, että seuraavalla kerralla pääsen jälleen ottamaan osaa tuntemattoman kirjoittajan luomaan tutuksi tulleeseen maailmaan. Näitä ei ole monta, mutta nautin niistä suuresti. Sitten on niitä informatiivisia tai vain arkisia, mutta joita yhtä kaikki mielelläni seurailen.

Mikä sitten selittää tykkäysten ja lukijoiden määrän valtaisan eron. Ehkä se, että blogi on sittenkin menettämässä otettaan, siitä on tulossa vain kuvaärsyke, johon joko reagoidaan tykkäämällä tai sitten ei. Ja sen jälkeen porskutetaan eteenpäin. Varsinainen sisältö ei lopulta kiinnosta ketään tai ehkä kyse ei ole edes kiinnostumisesta, vaan siitä, ettei ehditä syventyä yhteen asiaan, kun seuraava jo kolkuttelee jonossa.

Kuka jaksaa kirjoittaa ja editoida tekstejä pitemmän päälle, jos samaan pääsee vain yhdellä kuvalla ja otsikolla, kenties parilla selventävällä lauseella? Harva. Kirjoittajan pinna on yhtä lyhyt kuin lukijan. Ehkä olisi kyettävä näkemään eteenpäin ja oivallettava mitä on tulossa. Mikä on kirja-lehti-blogi-podcast -jatkumon seuraava palikka. Sillä uskon ihmisen tarpeeseen löytää ja kuunnella tarinoita. Se ei katoa koskaan, muoto vain muuttuu.

En resumen: Lees un blogpost o sólo ves la fóto y el título? En el caso de mi blog entiendo lo de no leer, si es una cuestión del idioma. Pero será el fin de los blogs, cuando tenémos energía apenas ver una fóto y tal vez poner un like?

Kurzgesagt: Liest du einen Blogeintrag oder schaust du nur den Titel und das Foto? Ist es das Ende des Blogs, wenn wir nicht mehr lesen, sondern schon mit einen Stimulus für die Endorfinen, mit einem Foto und Titel, zufrieden sind?

Minä, sveitsiläinen

Juuri ennen joululomalle siirtymistä tupsahti postilaatikkoon vaatimaton kirje. Kansalaisuusasia on saatu päätökseen, voitte hakea henkilökortin ensi vuoden alussa, oli kirjeen sanoma. Olin siinä vaiheessa jo siirtymässä huolestumisesta hermostuksen värisevään otteeseen, sillä prosessi kesti kauemmin kuin kenelläkään tuntemallani. Siitä hetkestä, kun kävin hakemassa lippuja ja lappuja täytettäväksi oli kulunut 2 vuotta ja neljä kuukautta.

Tämä on joku ylväs sveitsiläinen soturi. Ei ollut osana kansalaisuuskoetta, joten en tiedä kuka. Ettehän ota pois passia?

“Minähän sanoin,” pääsi Aldo oikeutetusti toteamaan. Olisi pitänyt hakea perheen kanssa yhtä aikaa. Mutta kun en. Joten maksoin enemmän, odotin vuoden ja neljä kuukautta kauemmin, jouduin kirjoittamaan tutkielman itsestäni ja syistäni hakea Sveitsin kansalaisuutta ja vielä selittämään, että miksi kirjoitin niin paljon. “Te ilmeisesti pidätte kirjoittamisesta,” sanoi rouva Kunnanjohtaja. Se saattoi olla moite. Ainakin ihmettely. Missään ei annettu merkkimäärää, joten kirjoitin kaiken, mitä mieleeni juolahti. Kuten sen, että lapseni on syntynyt kylällä ja myös töissä sen ainoassa juustokaupassa. Uskoin siitä ropisevan pisteitä kansalaisuuteni puoltamiselle.

Olen nyt osa idylliä.

Sain myös tehdä kokeen. Sitä ei vielä muutama vuosi sitten ollut; tytär ja mies pääsivät pälkähästä. Tytär ei muutenkaan ilmeisesti täällä koulunsa käyneenä olisi joutunut tentattavaksi. Minä opettelin valtion, kantonin ja kunnan asiat maantiedosta historiaan, oikeuslaitosta, uskontoa ja sosiaaliturvaa unohtamatta. Nytpä tiedän, että kylän nimi oli alunperin Collinchovin eli Zollon piha. Zollo oli alemaaneja, joiden heimot asustelivat näillä main 600-700 luvuilla. Roomalaiset ovat tiputelleet seudulle omana aikanaan kolikoita ja kelttien hautoja on lenkkipolun varressa. Siinä on vähän näkökulmaa menneisyyteen. Nyt täällä hilpottelee yksi kotkalainen. Upea jatkumo.

Tässä matskua, joka piti opetella alusta loppuun.

Osaan myös nimetä vuoden, jolloin juna pysähtyi kylän asemalla ensi kerran ja tiedän minä vuonna kunnantalo rakennettiin. Kouluajoista on aikaa, joten nippelitiedon ahtaminen lähimuistiin otti aikaa. Mutta kaikki oli vain opeteltava ulkoa. Ymmärtämisen kanssa oli oikeastaan ongelmia vain muutaman byrokraattisen toimiston toimenkuvan kanssa. Sielläkin olin jo asioinut, hakemassa tarvittavia todistuksia.

Kansallistunnelmaa kansallispäivänä.

Kansalaisuuden hakeminen vaatii hermoja, minua opastettiin. Kunnan päättäjien haastattelussa pöydälle levitettiin kaavio, jonka kymmenen porrasta veisivät kansalaisuuteen. “Te olette tässä. Nyt tarvitsee vain odotella, ehkä puolisen vuotta.” Siinä vaiheessa kaikki mahdollinen oli jo tehty. Paperit ilmeisesti liikkuivat toimistosta toiseen byrokratian rattaissa. Puoli vuotta oli optimistinen arvio.

Kärsivällisyyden lisäksi prosessi vaatii jalkatyötä. Pääsin käymään monessa toimistossa ja postissa ties kuinka monta kertaa. Ja pankissa. Kasasin kuitteja pinoon, mutta nyt en enää jaksa alkaa niitä ynnätä, vaan luotan informaatiopaketin tietoon. Aikuinen yksin hakeva saa pulittaa 2100 frangia eli noin 1870 euroa.

Tuo on se Matterhorn.

Pitäisi kai kysyä, että miltä nyt tuntuu, kun passi on plakkarissa. Asiat ovat loksahtaneet näiltä osin kohdilleen. Olen ensimmäistä kertaa mieheni kanssa samaa kansalaisuutta, mikä on tosi kummallista. Mietin kadulla, kuulunko tänne nyt jotenkin enemmän. Ainakin oikeuksia on enemmän, samoin velvollisuuksia. Mutta ei sveitsiläisyys syö sitä sisällä asuvaa suomalaista. Uusi kansalaisuus tuli vain alkuperäisen lisäksi. Ja helpottaa toisinaan arkea.

Kotkalaissuomalainen uus-sveitsiläinen.

Entä miten elämä tästä jatkuu? Ensimmäiseksi haen sen henkilökortin, että pääsen seuraavalla kerralla äänestämään. Ja sitten ihan tätä samaa kuin tähänkin asti.

En resumen: Ahora soy también suiza! Y toda mi familia tiene una misma nacionalidad.

Kurzgesagt: Jetzt bin ich auch Schweizerin. Und meine ganze Familie hat eine gleiche Nationalität.


2018

2018 oli kummallinen vuosi. Jonkinlainen jämähdyksen ja jumittuneisuuden vuosi. Asiat eivät edenneet tai tuntuivat pysähtyneen. Tapahtumia harvakseltaan, mutta isohkoja. Kaikesta huolimatta perusvire oli plussan puolella ja uusia asioita tuli nähtyä, koettua, tehtyä; tapasin mukavia ihmisiä ja nautin pienistä selkeistä jutuista. Niistä perusasioista. Yhdessäolosta, metsän tuoksusta, olosta lenkin jälkeen.


Costa Ricassa taikausko ottaa uutena vuotena kierroksia. Kysyin Aldolta, että miten on, onko perheesi Keski-Amerikassa joskus ostanut uudet laukut ja kiertänyt pakaasien kanssa talon ympäri keskiyöllä vuoden vaihteessa. Se kuulemma tuo uudelle vuodelle matkoja. Haluaisin nimittäin päästä enemmän reissuun ja ajattelin varmistaa mahikset. Mutta ei, ei heillä ole ollut tapana. Aldo itse kuulemma opiskeli kieliä ja hankki kansainvälisesti pätevän ammatin samoista syistä.

Zürichinjärvi ja ranta-asutusta lautalta käsin.

Kaikki eivät usko koulutukseen ja sen tuomaan elintasoon. Uutena vuotena monet myös pukevat päälleen keltaiset alkkarit. Se takaa hyvät energiat vastakin. Tai laittavat Santa Lucia -kukkia kuivattuna lompakkoon tuomaan onnea. Tajusin jättäneeni 2019 täysin itseni varaan; alushousut olivat väärän väriset, matkalaukku oli kellarissa ja lompakossa kolikoita.

Zug, Rigi ja Pilatus.
Luzernia.

2018 tilanne laukun ja alusvaatteiden osalta oli sama, eikä vuosi lopulta niin huonosti mennyt, varsinkaan matkojen suhteen. Kohteita ei ollut monta, mutta viidessä kävin useammin kuin kerran: Zug, Luzern, Kotka, Helsinki ja Ivalo. Siinäpä ne.

Lapin järvi. / Lake in Lapland.

Kävin pohjoisemmassa kuin koskaan, Suomen toisessa ääripäässä. Pääsin ensi kertaa tunturiin. Ja löysin lautaseltani uuden sienen, männyntuoksuvalmuskan, matsutaken. Otin satoja kuvia, suurin osa varmaankin sienistä ja mättäistä. Jouduin myös opettelemaan revontulien kuvaamista, mikä oli laiskalle kameraihmiselle aikamoinen haaste. Revontulet leimuivat taivaalla ja minä nökötin nojatuolissa tutkimassa asetuksia. Pelkäsin kaiken menevän sillä aikaa ohi; että taivaalla olisi kohta pimeää ja kamerassa vain aiemmin napatut mustat suhruiset ruudut. Periksi antaminen ei tullut kysymykseen.

Tunturissa. / On a Finnish mountain.

Lappi ja porot. / Santa´s vehicles.

Lappi osoittautui oivaksi sienipaikaksi. / Mushrooms and landscape (or lakescape) in Ivalo area.

Mättähälle kupsahtanut./ Me and Lapland.

Helsingissäkin piipahtelin, vain muutaman tunnin kiepahduksilla kaupungilla, mutta kuitenkin. Kotkassa meitä odotti vuoden yllätys: valkoinen joulu ja pakkanen.

Helsinki ja maamerkki. / Well, this is Helsinki. Or one of it´s landmarks.

Kotkan saariston talvea. / Winter in Kotka archipelago (FIN).

Vuoristoon, sen korkeammalle kuin lähikukkulat tai Lapin tunturit, ei päästy, sillä perheen kinttuvaivainen tarvitsi toipumiseen lopulta yllättävän pitkän ajan. Silti juoksu- ja pyörälenkkejä tehtiin monissa maisemissa. Ja selvitin itse vuoden ilman urheiluvammoja, siitä pisteitä. Movescount kertoo, että kaikenkaikkiaan käytin aikaa 594 tuntia liikuntaan, kuluttaen 85 488 kcal. Eli noin 85:n Fazerin sinisen suklaalevyn verran.

Täälläkin juostiin. Jossain missä on puu ja aurinko. /Jogging in anonymous place.

Täälläkin pyöräiltiin. Näköjään jossain Sveitsin länsipuolella. /We did some cycling, somewhere in west Switzerland.

Jos valokuviin on luottamista, söin mitä ilmeisimmin myös runsaasti herkkuja. Ylivoimaisesti tyrmäävin oli suklaakakku, jota leipoessa olisi aineista pitänyt ymmärtää sen hervoton koko. Nautimme parikiloisen kakun lähes kokonaan. Ja poistin reseptin arkistoistani. Merkittäviin leipomuksiin on myös listattava Halloweeniin innoittamat muumiot, jotka joidenkin mielestä muistuttivat myös kapaloitua vauvaa.

Vuoden makuelämysten inhokiksi valitsen niin kutsuvalta näyttävän Matcha Latten lehmänmaidolla. Ei enää ikinä. Mantelimaidolla ehkä, mutta muutoin matchalle täystyrmäys. (Tummassa suklaassa mausteena siedettävä.)

Herkkui / Sweets

Muumioita Halloweeniksi. /Halloween bakings.

Matcha Latte pettää houkuttelevalla ulkonäöllään ja kauniilla kattauksella. /New rule for 2019: Never order a Matcha Latte.

Yritin miettiä vuoden lukuelämystä, mutta olen kahlannut aimo kasan kirjoja ja unohtanut niiden nimet saman tien. Se ei tarkoita, etteikö lukuelämyksestä olisi jäänyt minuun paljon hyvää; nimimuisti vain on surkeahko. Vuoden viimeisillä päivillä olen kahlannut Raili Virtasen Reissukirjaa, taivastellut toimittajan työtä -60 -luvun lopulla ja istuttanut itseeni hervottoman matkakuumeen.

Zürichin taidetapaus 2018 lienee ollut Ernesto Geton Gaia Mother Tree Zürichin juna-asemalla. Minun ja monen muun mielestä sen olisi voinut jättää siihen, meditointipisteeksi kiireen keskellä.

Gaia Mother Tree, Zürich HB.

Taidetta on myös syntynyt meidän olohuoneessa, josta vuoden loppua kohti muovaantui sekä videostudio, musiikkisali että jättimäinen piirustuspöytä. Tytär koristeli mm. skeittilaudan planeettoja vastaavilla ötököillä.

Tyttären ötökkämaalaukset laudalla. / My daughter´s artstuff.

Summa summarum: 2018 oli hyvä vuosi. Seuraavasta tulkoon parempi. Miten? Näin:

  • Lue lisää hyviä kirjoja. Rikastaa oloa, hidastaa ajatusten sekalaista juoksentelua.
  • Syö vastakin hyvää ruokaa. Listaa uudet lempiateriat, sillä niitä ei muistu mieleen koskaan, kun vatsassa kurisee.
  • Matkusta enemmän. Tekee ihmiselle hyvää. Se nyt vain on tosiasia.
  • Retkeile. Paljon. Vuorilla, järvillä, metsissä.
  • Kirjoita artikkeleita. Muista myös myydä ne. Tämä pitää matkabudjetin tasapainossa.
  • Käy kahvilla ystävien kanssa. Ennen lähtöäsi kohti kaupunkia muista myös kutsua joku mukaan, muuten idea ei toimi.

En resumen: el año 2018 era raro, pero bueno. Que el próximo sea mejor.

Kurzgesagt: das 2018 war komisch, aber gut. Hoffentlich wird das nächste besser sein.

Lämmintä joulutunnelmaa!

Nauttikaa rauhasta, meditoikaa pimeydessä, tuijottakaa kynttilöitä ja lipukaa kompastelematta uuteen vuoteen!

Que difruten de la paz, que mediten en la oscuridad, que se concentren en las candelas y que se deslizen sin tropesarze en el año nuevo!

Geniesst die Ruhe, konzentriert euch auf die Kerzen, rutscht gut ohne stolpern ins neue Jahr!

Liisan keittiöstä, päivää!

Joulun alla yleensä kokkailu kiihtyy – ja tavalliset sapuskat yksinkertaistuvat. Ylimääräistä tehtailtavaa on juuri sen verran, etten enää oikein jaksa panostaa lounaisiin ja iltaisin syödään mitä on jämiä. Tai sitten keitän kokoon sosekeiton kaapista löytyistä aineksista.

Tavallaan keventäminen on hyväksi, sillä päivän kalorimäärä ei lopulta vahingossakaan pääse laskemaan. Jouluisia snäkkejä tarttuu käteen taukoamatta; on pipareita, lämpimiä juomia, piiraita, lahjasuklaita, omia suklaita, maista tätä, otapa tuosta.

Timjamitähtiä juuston kera.

Jottei perhe riutuisi kokonaan keittolinjalla, leipaisin timjamin makuisia juustokeksejä. Satsi on niin suuri, että siitä riitti sekä joulukortin kaveriksi ystäville sekä omaan pöytään. Keksit ovat Kotilieden jonkun menneen vuoden leipomakilpailusta ja saivat vähän sapiskaa rasvaisuudesta. Mutta cheddar ja timjami ovat mukavan mausteinen yhdistelmä. Glögin kanssa hyvä pari. Käyttämäni biotimjami on aika tömäkkää, sen suhteen täytyy olla varovainen. Ohjeen maksimimäärä oli kuitenkin suhteellisen passeli.

Tavallisten joulupipareiden tuotanto takkusi alkuvaiheessa, vaikka resepti on aina sama, lehtileike jostain x-lähteestä vuosien takaa. Taikina oli kummallisen löysää, eikä kumpikaan tekijöistä tunnustanut mittavirhettä. Myöhemmin tajusin, että sokeri saattoi olla koivusokeria. Muuttaako se rakennetta? Tämä jäi mysteeriksi. Pistettiin lisää jauhoja ja ihan aidoilta ne kyllä maistuivat. Kiikutin näitä myös suomen opiskelijoilleni, eivätkä hirveästi valitelleet. Mukaan lipsahti yksi hiukan tummapohjainen (sori!), sillä ensimmäinen pellillinen kärähti. Epäilen, että uunissa on jotain häikkää, sillä ohjeiden lukemilla poltan nykyisin kaiken. 10 astetta viileämmässä uunissa, ylemmällä ritilällä ja puolella paistoajasta tulos oli ihan ok.

Tästä alkaa syntyä kanawokki.

Viikonlopun kunniaksi päätin vielä kuitenkin ponnistella kasaan wokkiruuan, että sitten viimeisellä viikolla ennen joulua voisin hyvällä omalla tunnolla vain keitellä niitä keittojani. Tässäkin projektissa oli havaittavissa kiireen tuomaa problematiikkaa. Cashewbroileriin, Annasta leikattuun ohjeeseen, myöskin vuosien takaa, piti myös tulla porkkanaa, mutta koska ne unohtuivat kauppalistalta, lisäsin paprikan määrää ja heitin joukkoon vielä lisäksi sattumalta kaapista löytyneitä herkkuseiniä.

Kevätsipulit piristävät wokkia, kun ne lisää joukkoon vasta ihan lopuksi.
Kuivattuja chilejä löytyy meiltä aina.

Wokkiin lisätään kastike kalakastikkeesta, osterikastikkeesta, kasvisliemestä ja mausteista. Koska kanaa ei marinoida etukäteen, se jää miedoksi. Itse ruuttasin syödessäni koko jutun päälle vielä srirachaa, makeaa chilikastiketta. Perhe totesi, että tätä kyllä voidaan syödä useamminkin, siis päivitetyllä reseptillä.

Wokki on valmis.

Kolmantena adventtina heitin vielä uuniin myöskin Annasta löytyneellä ohjeella sieni-piparjuuripiirakan. Ja jos piparit paistuivat liikaa, tässä tapauksessa pohja vaati puolisen tuntia ylimääräistä paistoa. Piirakkaan tarvittiin suolasieniä, mikä Sveitsissä voi aiheuttaa päänvaivaa. Mutta pohjoisesta kotoisin oleva ystävämme Aldi auttoi asiassa. Tölkki suolasieniä ei maksanut maltaita. Mutta kotona huomasin deltaljin, joka oli pakko jättää syöntivaiheessa mainitsematta. Tuote oli tehtailtu Kiinassa. Toivoin, että laatukontrolli rajalla pelaa.

Kiinalainen sienipiiras.

Alunperin piiras oli tarkoitettu pikkujouluihin, jotka sitten lopulta kunkin kiireiden vuoksi siirrettiin tammikuulle. Onneksi leipomus tuli testattua. Ei mene jatkoon. Taikina oli tylsä ja raskas, itse piirakasta en enää paistamisen jälkeen löytänyt vivahdettakaan piparjuureen. Ensi vuoden kekkereihin on löydettävä jotain maukkaampaa.

Mitäkö tänään sitten syödään? No sitä sosekeittoa. Paljon purjoa, vähän perunaa ja reilusti porkkanaa. Jälkiruuaksi maistiaisiksi käsintehty lahjatryffeli suomen opiskelijalta. Olen luonteeltani suhteellisen tottelevainen, varsinkin mitä tulee suklaalaatikoiden kehotuksiin. Ja tässä lukee: “Nautittava mahdollisimman nopeasti.”

En resumen: Antes de la navidad está pasando mucho en la cocina. Ya sucedido: Tofu-se quemó hasta parecerse carbón. Galletas de navidad – del fondo negras. Un quiche de hongos: sin sabor. Pero también: un wok de pollo version 2.0 – riquísimo, galletas de queso y tomillo – buenos con glögi, vino caliente finlandés con especias.

Kurzgesagt: Vor Weihnachten ist in der Küche viel los. Schon passiert: Tofu-schwarzgebrannt, eine Portion Pfefferkuchen-gebrannt, Pilz Quiche – kein Geschmack. Aber auch: Poulet Wok 2.0 – sehr gut, Thymian Chäs Guetzli – ziemlich ok, wenn mit Glögg genossen.


Hulinaa ja huisketta eli 2. adventin viikonloppu

Tuijotin Swarowskin kristallein koristeltua kuusta Zürichin asemalla ja yritin keräillä langanpäitä yhteen. Sain tönäisyn selkään, joku astui varpaille ja minä sen kun mietin. Etsin apua hätäisesti puhelimeen kirjoittamista muistiinpanoista. Gpauppa, HB jgoyi, yeiluliike ja muut hyödylliset viitteet eivät vieneet pitkälle.

Aseman joulukuhinaa.

Saan kuusen alla jälleen kiinni yhdestä langanpäästä. Pukin asioita, niitä piti hoitaa. Marilou vain häiritsi keskittymistä ja tunnelmaa. Se riepotti 150 km tuntivauhdilla irtaimistoa pitkin seutukuntaa, vettä satoi joka suunnasta ja sateenvarjo väitti olevansa liian vanha myrskyihin. Siksi olin jämähtänyt tänne katon alle, kuusen katveeseen, ihmisjoukon muovattavaksi.

Lahjaideat kassissa viipotin pari tuntia myöhemmin kotiin. Tytär oli aloittanut piparitaikinan teon, minä tein loppuun. Hötäkässä poltetettiin pellillinen; vieläkään en ymmärrä tätä uunia, miksi ohjeen lämpötila on aina liian paljon? Pari muuta satsia päätyi piparipurkkiin. Lopun taikinan tuuppasin pakastimeen. Ehkä nekin sieltä paistuvat, viimeistään tammikuussa.

Pyykit, työt, suunnitelmat, joulukortit, rallatin ja pesin samalla vessan lattiaa. Puoli kylppäriä tuli siivotuksi, sitten tuli stoppi. Kääriydyin peittooni ja toukkana keskityin lukemistoon, annoin uneliaisuuden tulla.Ammeen kuuraan huomenna. Tai ehkä ensi vuonna. – Minustahan on tulossa hyvä lykkäämään asioita, kehun pikkuisen.

Marilou oli hurjalla päällä, aamulla pihalla oli taas sekasotku, vielä joulukuussakin tomaatin jo väsyneestä emäkasvista roikkuvista tomaateista puolet oli pitkin maata ja mantuja, harava keskellä nurmikkoa, tuolit nurin ja piharoskapömpeli oksentanut sisältönsä matkalla kieriessään kohti tontin kulmaa.

Varustauduin erämatkaajaksi, tiukalla asenteella selkä köyryssä ja jalat vakaina painoin mäkeä ylös kohti metsää ja salia. Jokiuomassa ei edes Mariloun henkäykset häirinneet, vain virtaava sade. Pysähdyin kuvaamaan monen kuukauden kuivuuden jälkeen vihdoinkin virtaavaa jokea. Pientä iloista putousta, janottavan raikasta keskikokoista ja täytenä ryöppyävää suurinta. Nyt huomaan, etten enää voikaan laittaa tähän suoraan videota. Mutta kuvitelkaa happea täynnä olevaa ryöpsähtelyä. Onhan se virvoittavaa.

Tämä on hyvä sali. Ahkerat saavat suklaatin.

Salilla oli hiljaista. Ehkä ihmiset jäivät kotiin syömään sarvia ja juomaan kahvia, katsomaan myrskyä ikkunasta. Urheiluohjaaja jakeli korista pähkinöitä ja suklaita. Että jaksaisimme. -No, jos nyt tämän kerran, kuntoilijat kursailivat.

En ehkä hehkeimmilläni, mutta lookki parani iltaa kohti.

Ilma oli kylmentynyt kotiin kävellessä. Huolestuneet otsanrypyt kertovat jäätävästä sateesta ja vaikka kuva ei tavoita tuulta, tässäkin puhalsi aikalailla tarpeeksi.

Sain sulateltua rypyt iltaa kohti ja hiuksetkin kuivaksi ja kampaukselle. Pukeuduin fiinisti, mustaa ja trumpettihihat, sillä olimmehan menossa Zürichin oopperaan. Tytär piti tavata aukiolla joulutorilla sitä ennen. Olin ehkä minuutin etuajassa ja pakenin tuulta ja märkää joulukoristemökkiin. Ikkunaan heijastuvasta kuvasta näin föönattujen hiusteni muuttuneen harakanpesäksi.

Joulutori oopperan ikkunasta nähtynä.

Tämmöisiä meille yritetään kaupata. Sisällä oli lämmin, kuivaa ja tuuletonta.

Mukava joulutunnelmaa luova hetki maailman makuja maistellen muuttui nopeaksi haukkaisuksi ja rivakaksi siirtymiseksi oopperataloon. Vegimomot olivat kyllä maukkaita nyyttejä. Tulipa nekin testattua, katon alla, vesilätäkössä seisten.

Nämä on niitä. Ihanan pehmoisia tiibetiläisiä momoja. Vegitäytteellä. Ei esteettisyydessään kummoisia, mutta tyypillisiä taikinanyyttejä.

Mitä tulee musikaalista, joka on makaaberi, mietin. Tiesin vähän juonesta, muutaman tyttären fanittaman laulukohtauksen. Ja että Sweeney Toddista, The Demon Barber of The Fleet Street on Tim Burtonin mainetta niittänyt kauhuelokuvaversio, jota tähditti Johnny Depp.

Ylväs Zürichin ooppera. 

Epäilen, että yleisö oli kirjavampaa kuin muissa ensi-illoissa. Leopardipukuisen daamin perässä portaita nousi yläkatsomoon reikäfarkkuinen teepaitatyttö kangaskasseineen, vastapäisessä loosissa istuvat nuoret miehet saketeissaan ja rusetit kaulassa; he ottivat yhteiskuvia. Ja La Lupa! Zürichin ekstravagantti kypsään ikään ehtinyt laulajalady, joka loisti punaisessa tukassaan ja kulmakarvoissaan, vihreissä hulmuavissa vaatteissaan.

Tästä se lähtee. Itse eityksessä ei tietenkään saanut kuvata.

Siristin silmiä, kuikuilin ja etsin, sillä lavalla kuorossa oli myös Laura Missuray, Kotkan tyttöjä. Joukkokohtauksissa väkeä oli vain niin paljon, voi niitä helmoja, hattuja. Luulen valon kohdistuneen hänen kasvoihinsa, luulen tavoittaneeni sopraanon, mutta meni kyllä arvaamiseksi. Viereisellä rivillä herrasmiehellä oli oopperakiikarit. Meidän tavalliset kiikarit olisivat saattaneet herättää huomiota, sillä ne eivät olisi sopineet iltalaukkuun. Ehkä ne olisi voinut laittaa kaulaan roikkumaan ja väittää asusteeksi.

Ei mulla muuta.

Mitäkö pidin musikaalista? Siinä on kaikki moraalisesti ja muutenkin väärin; ehkä tarinan voima perustuu katharsikseen. Toteutus oli huima! Yksinkertaisin lavastekikoin erittäin vaikuttava, isot kohtaukset erittäin hallittuja ja voimakkaita, aivan upeita laulajia, Sweeney Toddina bassobaritoni Bryn Terfel ja massiivinen orkesteri, laskujeni mukaan mukana neljä bassoa, kahdet urut ja piano. -Ja loppukaneetiksi toteaisin, että tämän jälkeisille päiville ei kannata suunnitella jauheliharuokia.

Entä ne langanpätkät? Sweeney Toddin jälkeen en enää muistanut mitä ne edes olivat. Monta asiaa tuli tehtyä. Monta jäi tälle viikolle. Alan taas pikkuhiljaa kokoilla uusia. Ehkä saan niistä kiinnikin.

Oh näitä koristuksia. 

En resumen: Un fin de semana del fin de año loco. Con compras de navidad, cocinar galletas de navidad, un poco trabajo, tormenta de varios días, una visita superrapida a la feria de navidad y el musical Sweeney Todd, el bárbero diabólico de la calle Fleet, el la opera de Zurich. – Ahora es el momento de tranquilizarse. O tal vez en el año próximo.


Kurzgesagt: Ein verrückte Wochenende mit viel los. Ein bisschen Arbeit,  Guetzli backen, versuchen nicht mit dem Sturm Marilue wegzufliegen, schnelle besuch in Weihnachtsmarkt (wegen Wind und Regen), schnell Geschänke jagen (Marilue ist schon wieder Schuld) und zum Schluss el Musical Sweeney Todd, The Demon Barber of The Fleet Street, im Opernhaus Zürich. Jetzt werde ich mich ausruhen. Oder vielleicht nächstes Jahr.

%d bloggers like this: