Ei tietenkään mennä tulvivien jokien lähelle, jyrkänteiden alle, vaan lähiseudun matalille, matalan riskin kukkuloille, vakuutin Aldolle. Varustauduin sadehousuin, samaa sarjaa takki, paksut sukat ja vaelluskengät. Ei sillä että jälkimmäiset olisivat näillä reiteillä muutoin tarpeen, mutta ainoat vedenpitävät.

Kun sitten nousin Hausenista, Albisvuoren harjanteen takaa ylös ja hiki valui sadehousujen alla polvitaipeista alas, tajusin liioitelleeni. Mutta ei siinä mitään, pienessä tihkussa oli raikasta kävellä, ylimääräiset vaatteet sai reppuun.

Luin jostain, että linnunlaulun on todettu tekevän onnelliseksi, joten sitä oltiin metsästämässä. Ja kyllä lauloivat, peipposet, rastaat ja niiden kaverit. Sateen puhdistamassa metsässä kaikki olivat märkiä, mutta oloonsa tyytyväisiä. Mekin.

Albisin huipulla, monen rapun, mutaisten metsäpolkujen ja maaseudun jälkeen, kuului puheensorinaa ja kahvi tuoksui. Kuppila on ulkopuolelta ruma kuin taivas (huono sanonta, sillä taivashan on tietenkin kaunis), mutta terassilta näkyvät Alpit, Zürichinjärvi, Sihlwaldin metsää. Tosin ei tänään. Haitukkaiset pilvet vaelsivat hitaan laiskasti, yksi yhteen suuntaan, toinen toiseen tai ainakin siltä vaikutti. Osa järven yllä meidän alla, osa korkealla ja vakaa rivistö Alppeja suojaten.

Oikeastaan ei ollut nälkä, mutta laskeskelin, että matkalla voisi tulla. Ja sitähän en kestä. Olin pakannut mukaan vain pähkinöitä ja kuivahedelmiä, mutta lyhyeen juna-bussimatkaan suttaantuu useampi tunti, kun vaihtoja on tarpeeksi. Paperinohut Flammkuchen oli juuri sopiva suolainen hengähdystauolle; istuttiin hetki rauhassa, nautittiin kahvin tuoksusta, katseltiin haukan liitelyä ja ylös tallanneita, voitonriemuisen hikisiä ihmisiä.

Harjannetta pitkin, ravintolan sivua, lähti yksi polku, toinen vastakkaiseen suuntaan ja meidän pienestä puusisäänkäynnistä siksakaten rinnettä alas Sihlwaldin Wildnisparkin läpi. Siis erämaapuiston. Ensinnäkin erämaa on Zürichissä outo käsite; sivilisaatio on liian lähellä. Ja miten erämaa, koskematon luonto, voi olla puisto? Eikö puisto juuri ole se, missä näkyy ihmisen kädenjälki?

Joka tapauksessa, jo ylhäältä käsin ihmeellisen rehevä metsä vihreän sävyineen kutsui luokseen. Kosteus, valtavat saniaiset, mehevän maan tuoksu toivat trooppisen metsän tuntua. “Ihan kuin Cartagossa” totesi Aldo. Siis Costa Ricassa.

Harjanteen toiselle puolelle laskeutuminen vaati todellista keskittymistä jarrutukseen, sillä polkuja petti monen sentin pehmeän ja liukkaan mutainen lehtikerros, jonka keskelle oli syntynyt kanava. Ylhäältä oli siis virrannut vettä joen lailla. Ensin tiellä oli poikittain yksittäinen puunrunko, sitten toinen. Alempana metsä oli täynnä kaatuneita puita, sekaisin kuin läjä hammastikkuja. Purot ja joet virtasivat kovaa vauhtia kohti Sihlin jokea ja Zürichiä.

Albishornin alueella on suljettu 700 m patikkapolkuosuus mahdollisen maavyöryn takia luin seuraavana aamuna lehdestä. Mitä, eikä?! Olin lähes varma, että se oli heti ravintolan jälkeen rinteessä, missä oli muutamia pudonneita lohkareita ja jyrkempää seinämää. Todennäköinen, mutta väärä paikka. Harjannetta ratkesi ja on lohkeamassa vuoristokuppilalta vähän eteenpäin. Joka tapauksessa, täpärästi vältetty. Olisin saattanut kipittää märissä parin kilon vaelluskengissäni aika hölkkää metsän läpi, jos olisin kuullut maan repeilevän, puhumattakaan harjanteen humahduksesta alas metsään.

(Ai niin – ja Albishorn oli huippuhaasteen 2/26.)

En resumen: Subimos a Albishorn en Zurich y después de tantos días de casi deluvio nos pareció un día perfecto, solamente poca lluvia. El bosque pareció a los de Cartago, dicen, humedo y tupido. En la cumbre, por el restaurante, resulta, que el asunto se puso demasiado humedo y una parte del cerro está apunto de colapsarse. Por dicha la raja no apareció, hasta que, que nosotros ya habiamos pasado el bosque.

Kurzgesagt: Albishorn 2/26. Und jetzt ist beim Restaurant Albishorn einen Stück vom Wanderweg gesperrt, er droht abzurutschen.