Lauantai. Juna pysähtyy Zürichin pääasemalla, maan uumenissa. Paksu virta vapaasta nauttivia kiirehtii ulos. Joulutori kuuluu olevan monen päämääränä.
Juna lipuu seuraavalle asemalle. Hardbrückellä astun sillan alle, alueelle, missä ennen rakennettiin laivoja ja nykyisin käydään klubeissa, putiikeissa, kirppareilla, kulttuuritapahtumissa.
Zürich oli tänne muuttaessani vielä keskusta Limmat-joen kahden puolin. Vaihtoehtokulttuuria ja etnisiä ravintoloita oli yhdellä kadulla vähän ulompana, siellä missä prostituutio kukoistaa ja asunnot olivat halvempia.
Kaupunkiin on pulpahtanut viime vuosina ulokkeita, keskusta on syönyt vanhaa, muuntautunut uudeksi. Söpöstä vähän antiikkisesta ja konservatiivisesta pikkukaupungista yrittää kuoriutua urbaani metropoli.
Varastoralueelta näyttävässä korttelissa on sikin sokin ravintoloita, kirppareita, baareja. Junasillan holvikaaret täyttyivät jokunen vuosi sitten putiikeista. Instagram muistuttaa, että Caritaksen second hand:issä tänään Winterflomi, talvikirppari. Tässä liikkeessä pitäisi vaihtaa omistajaa designer-kappaleiden ja vintage-muodin.
Olen myöhään liikkeellä ja väsyttää. On väsyttänyt koko viikon, sen jälkeen kun nukuin 11 tuntia putkeen ja pommiin. Epäilen, että kävelen kirpparin ovesta sisään ja toisesta ulos. Että värit tanssivat silmissä ja korvissa hurisee. Että ihmiset ovat tiellä ja sisäilma tunkkaista.
Tankojen välissä on tilaa. Musiikki soi vaimeasti ja asiakkaat juttelevat myyjien kanssa, viihtyvät. Kauppaakin käydään. Näen ihanan pienen laukun, jonka pintaa peittävät sitruunankeltaiset ruusukkeet. Tarvitsen tuon ehdottomasti! En todellakaan tarvitse tuota! Mutta olisi se ollut kaunis vaikkapa lipaston päällä.
Tartun puoliväliin pohjetta ylöttyvään mekkoon ja näen itseni se päällä kesäpäivänä. Rapisevaa jazzia gramofonista, pitkät helmet, pyöreäksi taivutettu huopahattu – ja jo kaapissa olevat kengät, joita en ole käyttänyt vuosiin. Näissä menisin piknikille, levittäisin huovan nurmelle ja söisin mansikoita lautaselta, jonka ottaisin korilaukusta.
En edes kokeile mekkoa, vaan maksan mukisematta 12 frangia. Meni syteen tai saveen, tässä on toivoa kesään.
Sumu on kadonnut päästäni, nyt olo on enää tahmea. Napsin sivukujilta kuvia ja päädyn ViCAFE:n kioskiluukulle. Espresso macchiato on pieni ja vaahdon lehtikuvio kaunis. Laitan sen flamingopöydälle pienellä pihalla. En kerro kotona Aldolle, että tässä kahvilassa on paahdetaan itse pavut, jotka tulevat kaikista muista maista paitsi Costa Ricasta. Minkäs sille voi, ajattelen ja kippaan kahvin kurkkuun. Espresso pysäyttää hengityksen maitovaahdosta huolimatta. Zürichin tujuin kofeiiniannos.
Näen iltapäivän lupaavana ja katselen ympärilleni virkeänä. Päätän hakea vielä toiselta puolen kaupunkia Einsiedelnissä valettuja kynttilöitä, ne nimittäin ovat vielä sellaisia valuvia, jotka koristelevat kynttilänjalan ja jonka steariinisuutta kausittain rakastan ja vähän sen jälkeen pidän suttuisena.
Kotona ripustan mekkoni hengariin. Laitan Nina Simonen soimaan ja sytytän kynttilät. Ne einsiedelniläiset, kaikki erivärisiä.
En resumen: En la parte Oeste de Zurich casi se me sierra la garganta por culpa de un espresso macchiato – el más fuerte de mi vida. Y hecho de granos de varios países, de los cuales ningúno era Costa Rica. Por ahí cerca encontré además del kiosko-café, un mercado de pulgas y un vestido del pasado – para el futuro.
Kurzgesagt: In Zürich West habe ich einen Espresso Macchiato getrunken, der auch die Toten aufwachen würde. Und in einem Winterflomi einen Kleid aus der Vergangenheit für die Zukunft gefunden.
Kiiruhdan harmaassa takissa eteenpäin harmaassa ja raa´assa marraskuun aamussa harmaassa ja sumuisessa Zürichissä. Vilkaisen oikealle, pienen putiikin näyteikkunaan, jota aina ihailen ja huokaisten menen ohi. Ovathan kaikki niin ylihinnoiteltuja. Vaikkakin ihania, väriläiskiä jotka tulevat ja menevät.
Ikkunan keskellä se on. Baskeri. Sellainen, joka minullakin oli joskus lapsena, olisinko ollut 10? 12? Niitä oli erivärisiä, keskellä nypy ja se vedettiin syvälle päähän niin, että muistutimme metsäsieniä. Se ei ollut kallis. Ehkä kympin? Sitäkään en muista.
Viimeksi kotikaupungissa käydessäni seilailin hetken jouten ostoskeskuksessa. Oli varhaista, kaupat olivat kiinni ja kahvilasta huhuiltiin aamupalalle. Kaikki ihmiset näyttivät jotenkin tutuilta, kuten aina, kun käyn Kotkassa. Enkä silti tunne ketään. Penkillä istuu rivissä mummeleita, jotka katsovat minua yhtä lailla kiinnostuneina kuin minä heitä. Kaikilla on baskerit.
Muistelen Asterixia, jossa Korsikalla mustaan pukeutuneet miehet ja mustahuiviset naiset istuskelevat raitilla kylän menoa katsellen. Täällä oli sama meininki. Minun mummoni oli myös tätä tyyppia, mutta ei tietenkään istuskellut ostoskeskuksessa, koska sellaisia ei niihin aikoihin ollut. Eikä hänellä ollut tapana olla jouten kaupungilla. Mutta baskeri hänellä oli. Marjapuuron värinen ja muitakin, ruskea, sininen.
Samana päivänä, kun vilkuilen zürichiläisen putiikin ikkunaa, kiitää ohitseni nainen pitkässä takissa, korkkareissa ja nypybaskeri päässä. Mietin mikä minä olisin, jos hankkisin itselleni samanlaisen päähineen. Tulisiko minusta trendikäs zürichiläinen vai kuoriutuisiko minusta kotkalainen baskerimummo. Jälkimmäiseenhän minussa on jo ainekset, suomalaiskasvoinen kun olen ja perunanenällä varustettu. Ja aika lailla mummoani muistuttava.
Sitten heti perään murehdin, ettei minusta taida tulla kumpaakaan. Baskerimummot ovat pieniä, pyöreähköjä, sympaattisen oloisia iloisia mummeleita. Minä taas pitkä, baskerikaan ei istu, näytän pikemminkin hullulta taiteilijalta. Ja zürichiläistä vaatimattomasti kalliintyylikästä malliakaan en osaa sisäistää.
Mutta ehkä baskerimummouden aika vuosikymmenten myötä koittaa. Kenties kerran peilin edessä mallatessani baskeri yhtäkkiä sujahtaa päähäni, kuin lakki sienelle. Tai kenkä tuhkimolle. Sitä ennen saatan vielä kokeilla jotain muuta. Kenties vanhan Holliwoodin tyyliin lerppareunaista huopahattua. Tai vaikkapa turbaania Simone de Beauvoirin tyyliin.
En resumen: En mi ciudad hay viejitas con boinas. Yo también tenía una, cuando era chiquita. Lo que no sé, es que si la viejita de boina estará en mi; aparecerá en algún momento en el futúro o será que me he convertido en una zuriquita del éstilo cara-pero-sin-sabor. Tal vez en algún momento la boina se sentará tan perfecto en mi cabeza, como el zapato en el pie de Cenicienta. Antes de eso probaré tal vez otras cosas. Cómo el turbante de Simone de Beauvoir.
Kurzgesagt: In meiner Heimatstadt hat es immer ältere Damen mit Baskenmütze gegeben. Ich hatte auch eine, als Kind. Ob die ältere Dame mit Baskenmütze in mir gibt, dass weiss ich nicht. Sie taucht irgendwann in der Zukunft auf oder vielleicht bin ich zu einer Zürcherin mit teuren-aber-nicht-sehr-auffälligen Stil geworden. Vielleicht wird die Baskenmütze in meinem Kopf passen wie der Schuh an den Fuss von Aschenputtel. Bis dahin werde ich vielleicht etwas anderes probieren. Wie einen Turban á la Simone de Beauvoir.
Sain sen verran monta reseptipyyntöä edellisen postauksen kookos-tofukeitosta, joten laitan tällaisen tiivistetyn versioni siitä tähän. Keitto on alunperin Marianne Kiskolan ja Sanna Miettusen Tofu-keittokirjasta (s.61), josta olen vuosien varrella kokeillut monia reseptejä. Muutama niistä on jäänyt vakiovieraksi ruokalistalle – kuten tämä tofukeitto.
Ruuasta tulee ravittu olo, se lämmittää, chili puraisee ja limetti piristää. Ehkä se johtuu chilin kapsaisiinistä tai inkiväärin eteerisistä öljyistä, mutta olen aina hyväntuulinen syötyäni kupposellisen tätä soppaa. Enkä tarvitse jälkiruuaksi riviä suklaata. Vain kahvia, mutta siitä olen itseni kanssa sovussa. Saa haluta. Aina kun mieli tekee. Makean syömistä vähän jarruttelen, että jouluna sitten jaksaa…
Tässä alkuaineksia. Osa vielä puuttuu.
Tarjosimme nuorelle saksalaiselle vieraallemme tätä samaista keittoa eräänä syyspäivänä. Liian myöhään tajusin laittaneeni maanantailounaaksi sittenkin ehkä liian eksoottisen aterian. Ei ollut aineksia muuhunkaan, joten sillä mentiin. Lisukkeeksi oli jotain piirakkaa, en muista mitä. Myönteisen kannustavasti, mutta ottaen makumieltymykset ja tottumukset huomioon, lupasin, ettei ole pakko syödä, jos on tiukkaa. Chilit olivat niitä pieniä ja tömäköitä. Ilmeni, ettei chili ollut se ainut ongelma. Tofukin oli vieras elementti. Ja ruoka pelkistä kasviksista. Kookosmaidosta emme edes keskustelleet. Lusikallisen jälkeen vieras keskittyi piirakkaan. “Kiitos ruuasta!” hän huikkasi hymyillen. Epäilen hänen jääneen nälkäiseksi.
Vähän kalpeaa. Laittaisin päälle vielä lisää korianteria.
Maustamaton tofuhan ei maistu miltään, vain lievästi soijalta, ja tähänkin keittoon pitäisi olla marinoitu versio käytössä. Koska elämme ja asumme lihansyöjien kaupungin kupeessa, on tofuvaihtoehdot kaupassamme aika pienet. Joko on valittava maustamaton- tai yrttitofu. Itse olen marinoinut tofun kirjasta löytyvää ohjetta mukaillen. Mielestäni se ei ole paras mahdollinen, mutta menee. Ruuan happamuutta voi säädellä fariinisokerilla. Itse en laita sokeria keittoon, vaan pidän kirpeästä.
TOFUN MARINADI
2 limetin mehu
2rkl omenaviinietikkaa
1 rkl hunajaa
mustapippuria
suolaa
Kuivaa tofu, kuutioi ja sekoita marinadiainesten kanssa. Anna maustua ainakin pari tuntia. Mausteiden määrä riippuu tietenkin tofupaketin koosta. Meillä se on 250 g.
KOOKOS-TOFUKEITTO
7 dl vettä
1 paketti tofua
2,5 dl kookosmaitoa
1 kasvisliemikuutio (tai jauhetta vastaavan verran)
3-4 cm pätkä inkivääriä raastettuna (maun mukaan)
chilipalkoja maun mukaan
limetin mehu
2-3 porkkanaa
puolisen kiloa perunoita
ison purjon valkea osa
1/2 dl kookoshiutaleita
nippu korianteria
öljyä
(fariinisokeria tai jotain tummaa laatua)
Raasta inkivääri ja poista chilistä siemenet, kuumenna öljyssä. Jos haluat laittaa keittoon fariinisokeria, laita se nyt kattilaan kuullottumaan.
Lisää vesi, kasvisliemikuutio ja vihannekset. Kun ne tuntuvat kypsiltä, lisää tofu, limettimehu, kookosmaito ja kookoshiutaleet. Anna kuumentua ja laita päälle korianteria. Jos olet korianterin ystävä, laita reilusti. Tarkista suola.
En resumen: Hice una sopa de tofu y coco. Tiene bastante chile, para dar le carácter. Tofu, no sabe mucho a nada y por eso hay que enmarinarlo. Con leche de coco, limón, gengibre y mucho culantro es muy rico, no importa si el día es caliente o frío, siempre la panza queda contenta. (La receta se encuentra de un libro finlandés de cocina. Si te interesa, lo puedo traducir.)
Kurzgesagt: Eine Suppe mit Tofu und Kokosnuss hat viel Chili, so dass man nicht schwitzt, aber ihr Character gibt. Tofu an sich schmeckt nicht viel, aber mit Kokosnussmilch, Limetten, Ingwer und Koriander ist die Suppe genial für kaltes oder warmes Wetter. Ein Wohlfühlsgefühl garantiert. (Das Rezept ist von einem finnischen Kochbuch.)
Viikon ruokapäiväkirjasta tuli dokumentti tähteistä. Pöydässä oli vaihtelevasti yksi, kaksi, kolme tai neljä henkilöä, eikä edes kristallipallo kyennyt kertomaan etukäteen minkälainen porukka oli luvassa. Siksi ruokaa jäi useimmiten jäljelle reilusti.
Teen aina viikoksi ruokasuunnitelman ja ostan aineksia niin, että osa on pitempään säilyviä, jotta voin jarrutella kokkaamisten kanssa, jos ja kun on tarvetta. Välillä se tarkoittaa sitä, että syön itsekseni samaa soppaa toistamiseen, toisinaan täytyy keksiä lisuketta, kun porukkaa vastoin kaikkia odotuksia, onkin yllättäin enemmän.
Kurpitsakeittoa
Kirjasin ensimmäisen aterian keskiviikolta. Päivällä syötiin belugalinssikeittoa, joka on yksi suosikeistani. Mustia linssejä kutsutaan myös kasvissyöjän kaviaariksi. Keitettynä ne menettävät väriä, mutta muhkea maku pysyy.
Illalla Halloweenia mukaillen keittyi hellalla seuraava keitto. Ajeltiin ylös kotivuorelle hakemaan kurpitsoita ja kuten usein käy, me olimme myöhässä, eikä pellon kulmassa olleesta myyntipaikasta ollut jäljellä edes telttaa. Lähikaupan kurpitsalaari sekin näytti onnettomalta, mutta keittoaineet löytyivät. Paahdoin päälle kurpitsan siemeniä ja lisukkeeksi näpertelin nakkimuumioita, jotka kyllä muistuttivat jotensakin kapaloituja vauvoja. Nakkeja emme syö kovinkaan usein ja monesti ostan kasvis- tai tofunakkeja. Mutta näihin käytettiin perinteistä ja sydäntautilääkärin kammoamaa reseptiä: aitoja nakkeja ja lehtitaikinaa.
Nakkimuumiot
Torstaina jatkettiin edellisen illan linjaa eli kurpitsakeittoa oli aika reilusti. Sen lisukkeeksi söin arjen nopeaa perussaalaattia balsamicolla ja oliiviöljyllä sekä Urkonrbrot, jyväisää spelttileipää tekemälläni humuksella ja avokadolla.
Kurpitsakeittoa, spelttileipää humuksella ja avokadolla
Illalla kaavin lautaselleni vielä linssien jämät ja varsinaisena pääruokana oli kinkkukiusausta. Ei mikään vakioruoka meidän perheessä, mutta jostain syystä syksyisin herää tarve syödä jotain tukuisaa ja maukasta. Lisukkeeksi humusta, broccolia ja perussalaattia. Aika kirjavalta näyttää, varsinaista cross-kitcheniä. Varsinkin Aldolla, jonka lautasella costaricalaiseen tapaan on aina pari kourallista riisiä. Kuulemma hyvin menee riisi kiusauksen kanssa. “Otatko perunaa vai riisiä?” on turha kysymys. Ne eivät kuulemma ole vaihtoehtoja. Riisi on perusruokaa ja peruna lisukkeeksi luokiteltava vihannes.
Kinkkukisausta, humusta, linssejä, broccolia – aikamoista sekasotkua
Perjantaina palataan taas oranssiin keittoon. Listalla oli siis muutakin kuin keittoja, mutta skippasin ne ideat, sillä olin jo pitkään himoinnut tomaatti-chavroix -keittoa. Se on myös nopea tehdä ja aina maukasta. Nälkäisimmille oli lisukkeeksi nakki. Salaattiakin oli tarjolla, mutta taisi jäädä kuvaamatta. Muutenkin huomaan, että nälkä ja kuvaaminen eivät istu yhteen. Kuvat ovat hätäisesti ja dokumenttimielessä otettu. Erittäin autenttisia.
Tomaatti-chavroix -keitto
Perjantai-illan ruuista kotona en ole selvillä, sillä iloisesti kassi heiluen kipaisin kolmen ystävän kanssa syömään uudehkoon kreikkalaiseen ravintolaan. Ynos vaikutti mielenkiintoiselta ja mukavalta vaihtelulta Zürichin aika samanlaisiin ruokalistoihin. Otimme neljä alkupalaa ja kaksi pääruoakaa, jotka oli tarkoitettu jaettaviksi.
Yrttipaneroitu feta mangochilihillolla ja sesaminsiemenillä oli aika kalapuikkomainen, mutta kesäkurpitsadonitsit täyttivät jo vatsaa myönteisemmin. Pitaleivän dipeistä oliivipaté oli järkyttävän suolaista, punajuuri- ja fetadipit syötäviä. Leipä hyvää – ja lämmintä. Katkaraputatar tomaattikastikkeen ja fetamoussen kera ouzolla maustettuna oli niin pieni annos, ettei kaikille riittänyt edes kokonaista katkarapua. Sekin kyllä maukasta. Pääruuiksi otimme kanaa sienten kera ja lisuketta, joka mielessäni oli kokojyväriisiä, mutta en mene kyllä takuuseen, sekä lohta kreikkalaisen pastan kera. Nälissämme tyhjensimme lautaset ehkä minuutissa. Annokset olivat puolet siitä mitä yksin tavallisesti tarvitsisin täyttääkseni vatsani. Hintaa kanalla 34 frangia, lohella 29. Loppupäätelmä: mielenkiintoisia makuja, mutta ylihinnoiteltua.
Vas. fetaa ja oik. kesäkurpitsadonitsit
Pitaa ja dippejä
Jossain tuolla alla on kolme katkarapua.
Lauantaina olin taas tyytyväisenä omien sapuskojen parissa. Lehtikaalisalaattia öljyllä ja limetillä ja sen kanssa kuumana pulpahtelevaa aubergine parmigianaa, munakoisoa tomaattikastikkeessa parmesaanin kera. Ei ehkä kovin esteettistä, mutta makunystyröitä ilahduttavaa. Lounas oli kyllä todella myöhäinen, sillä munakoisoviipaleet on ensin grillattava, soossi keiteltävä ja koko juttu laitetaan vielä puoleksi tunniksi uuniin.
Illalla otettiin kevyesti eli kurpitsakeittoa jäi vielä tällekin pienelle iltapalalle. Muumioiden lopusta kääretaikinasta syntyi purjo-juusto -pasteijat. Tuunasin lehtikaalisalaatin värikkäämmäksi torilta haetuilla pikkutomaateilla.
Sunnuntaina nukuttiin pitkään ja aamupalasta oli tulla lounas. Hellan ääressä hääri costaricalainen gallo pintonsa parissa. Siis riisiä ja papuja, sipulia ja paprikaa sekä maustekastiketta. Sen lisukkeeksi munakasta, halukkaille pekonia ja avokadoa, luonnollisesti kahvia ja appelsiinimehua. Ja minulle, nälkäisimmälle, vielä luonnonjugurttia.
Lounaaksi syötiin samalla teemalla eli riisiruokaa sekin. Kasvisrisottoa Aldon tapaan. Costaricalaiset risotot eivät ole yhtä kosteita kuin italialaiset. Tosin sitä, mistä tämä ohje on peräisin, en osaa sanoa. Mukana on myös villiriisiä ja valkoviiniä. Lisukkeeksi salaattia ja costaricalaiseen tapaan frijoles molidos, papumössöä ja perunalastuja. Jälkimmäinen ei sekään ihan ravintotieteen oppikirjasta, mutta ehkä sunnuntaina saa?
Sunnuntai-illan ateriaksi syötiin loput munakoisoruoasta. Aika snäkkimäisesti, sillä vatsa oli vielä pömpöllään edellisistä ruuista.
Maanantaina keitin taas keiton. Tofu-kookos-chili -keitto on yksi suosikeistani laimeasta ulkonäöstä huolimatta. Myönnän, etten ikinä valitsisi sitä kuvan perusteella, mutta limetillä ja korianterilla maustettu keitto ei koskaan petä. Se täyttää vatsaa ja ilahduttaa mieltä, varsinkin synkeänä syyspäivänä.
Illaksi täytin kolme pientä kurpitsaa fetalla, maissilla ja punasipulilla. Nämäkin ovat meidän syyssuosikkeja. Koska pöytään ilmestyi neljäs ruokailija, taioin lisukkeeksi pakastimen aarteita eli paistettua kalaa.
Tiistaina – ylläri ylläri – oli jämiä. Loput kasvisrisotosta ja kurpitsaa. Hyvin tavallisen näköinen arkilautanen meillä. Minulla. Aldon lautanen näyttäisi erilaiselta, koska siinä on se riisikasa. Siis jos olisi jotain muuta ruokaa kuin risottoa. Riisi risoton kanssa olisi jopa costaricalaiselle liikaa. Mutta sen sijaan risoton kanssa tarjoillaan usein joko niitä perunalastuja – tai ranskalaisia.
En resumen: Què se come en una familia finlandesa-costarricense? En el otoño a menudo sopas anaranjadas, de calabazas, tomates o de lentejas. Y obviamente muchos restos…y por su puesto gallo pinto. Al menos en los desayunos de domingo. Con huevos, a veces tocineta, pan, café, juguito y por su puesto – con aguagate.
Kurzgesagt: Was isst man in einem finnisch-costaricanischen Familie? Im Herbst viele Orange Suppen, mit Kürbis, Tomaten oder Linsen. Und offensichtlich oft auch resten…und natürlich gallo pinto, Frühstück mit Reis und Bohnen, serviert mit Eier, Speck, Avokado, Kaffee, Orangensaft und Brot.
Yhteistyössä Sisucas Boutique
Kävin lukioaikaisella kosmetologillani parin vuosikymmenen jälkeen. Hän suhtautui asiakkaaseensa, kuten asiakkaaseen suhtaudutaan. Ammattikuntaan kuuluvalla ystävällisyydellä ja hellällä otteella. Paitsi sitten kun käytiin asiaan eli ihon varsinaiseen puhdistukseen. Kosmetologi oli vanhan koulukunnan kannattaja. Mitä kivuliaampi ote, sitä parempi tulos. Lopuksi hän laittoi sanojensa mukaan kevyen meikin ja lähdin asioille. Tavaratalon vessassa vilkaisin peiliin ja kiljaisin. Takaisin katsoi Halloween-hahmo.
Iho oli taatusti sentin verran turvoksissa, kirkkaan punainen ja silmämeikki, no jaa, ei omaa tyyliäni. Hoidon jossain vaiheessa, siinä kun iho alkoi muuttaa väriä ja koostumusta, kosmetologi totesi, että nyt hän muistaakin minut. Ei ollut kuulemma koskaan uransa varrella tavannut ketään yhtä herkkäihoista.
Turvotus laski ennen pitkää, mutta muutoin iho on vuosien jälkeen ihan yhtä herkkä kuin ennenkin. Joten, uusien tuotteiden testaajana en ole mikään aivan helppo tapaus. Olen hylännyt kaikki mullistavat uutuudet, joissa on tehoaineita ja tyytynyt hajuttomiin, mauttomiin, perustuotteisiin, peruspakkauksissa.
“Hei, sähän olet se Liisa!” totesi myyntipöydän takaa Maarit, Zürichin joulutorilla pari vuotta sitten. Tällä kertaa tunnisteena ei toiminut iho, vaan nimeni. Maarit oli saanut tuoreena Sveitsiin muuttaneena lainaksi kirjani Hausfrau – Kotona Sveitsissä ja olimme kirjoitelleet messingerissä.
Maarit oli tuonut torille suomalaista sertifioitua luonnonkosmetiikkaa Choicelta. Hän kertoi tehneensä töitä sen kanssa yli seitsemän vuotta ja vakuuttuneensa laadukkuudesta. Tuoksuttelin voiteita hiukkasen skeptisenä. Tuotteet sopivat erittäin herkkäihoisillekin ja Suomessa yksi suurin jälleenmyyjäryhmä on apteekit. Ehkä tämä oli se, joka sai uskaltautumaan ihmiskokeeseen. Vaikka kyseessä siis oli silmänympärysvoide, jotka kaikkein useimmin olivat aiheuttaneet itselleni allergisia oireita. Tai sitten vain Maaritin ihanan raikas olemus, iloinen hehkeys, jonka luonnollisesti uskoin tarttuvan itseeni voiteen mukana.
Rutistettua silkkipaperia muistuttava silmänympärysihoni tykkäsi kiinteyttävästä voiteesta. Ja minä siitä, että sitä voi laittaa päivän mittaan pikkuisen lisää ja se imeytyi samantien jättämättä rasvaista jälkeä. Herkkäihoisena en ole enää jaksanut kiinnittää käyttämieni tuotteiden tylsyyteen kovinkaan paljon huomiota, mutta onhan se pientä luksusta, että hyllyllä on kaunis pakkaus valkoisen perustuubin sijaan.
Joulutorin jälkimaininkeina Maarit Dessibourg ja hänen sveitsiläinen miehensä perustivat nettikauppa Sisuccaan. Boutiquen tarina alkoi kuitenkin oikeastaan pohjoisessa, eikä suinkaan Sveitsissä, mistä käsin sitä nyt pyöritetään. Maarit ja Guillaume nimittäin tapasivat Lapissa. Luonto, kauneus ja hyvinvointi ovat yhteisen yrityksen kulmakiviä. Itsestä voi huolehtia ja samalla tehdä kestävämpiä, luontoa vähemmän kuormittavia valintoja ja näitä Sisucas myös haluaa tukea.
Maarit Dessibourg
Nettikaupassa on pieniä brändejä ja kosmetiikkan lisäksi luomuteetä, lisäravinteita, pestävä meikinpuhdistushanska ja korujen puhdistustuote. Sain Maaritilta kokeiltavakseni Choicen tuotteita. Sen jo tiesinkin, ettei niissä ole keholle haitallisia kemikaaleja tai synteettisiä hajusteita. Ne ovat myös vegaanisia, eikä niitä ole testattu eläinkokein. Choice on muuten ottanut myös askeleen muovittomaan suuntaan: merkiltä löytyy ensimmäinen täysin biohajoava voidepakkaus, jossa ei ole lainkaan mikromuoveja.
Päädyin hurjastelemaan ja testaamaan 24 h kasvovoidetta Sensitive-voiteen sijaan. Epäröin tuoksua, mutta sen viehkeä mangon vivahde vie minut täysin Costa Ricaan anoppilaan, mangopuun alle ruohikolle. Kermainen voide tuntuu kasvoja hyväilevältä ja se imeytyy hyvin. Mangovoide onkin ensimmäinen, johon monille tuoksuille herkistynyt nenäni tai ihoni eivät reagoi negatiivisesti. Ei turvonneita, vuotavia silmiä, ei kirkkaan punaisia poskia. Voiteen levittäminen aamuisin on ihon hellimistä parhaimmillaan. Zürichin veden suuri kalkkipitoisuus kuitenkin kuivattaa pintaa ja yöksi ihoni kaipaa vielä lisäkosteutusta.
Voiteen alle laitoin Maaritin ohjeiden mukaan Choicen seerumia, joka suojaa, hoitaa ja vahvistaa ihoa. Seerumi tuntuu virkistävältä ja sitä voi käyttää myös ohuella silmänympärysiholla. Se auttaa syysryppyjen ilmaantuessa, kun sisäilma on kuivaakin kuivempaa patterien hohkatessa.
Hieman jännittyneenä testasin myös Choice Duo kuorivaa naamiota. Kaikki, missä on ollut termi “kuoriva” on ollut pannassa teini-iästä lähtien. Se on tarkoittanut turvotusta ja lähinnä vahinkoa iholle. Tässä ei ole kuitenkaan mitään kuorivia rakeita, vaan hedelmähappoja. Kosteuttajana toimii mustikka. Naamiota laitetaan muutama pisara kerran pari viikossa. Ja sen tulisi vaikutusajan jälkeen heleyttää, poistaa kuollutta ihosolukkoa ja heleyttää. – Ja kuinka kävi? Iho tuntui pehmeältä ja kosteutetulta. Rauhoittuneelta.
Syksyisin olo tuppaa varsinkin iltapäivisin kallistumaan nuutuneeseen suuntaan. Kuumat juomat ovat minulle kuin pieniä lämmittäviä ja ilahduttavia keitaita. Vuosikalenterin viimeisten sivujen paikkeilla itsestäni kuoriutuukin teen suurkuluttaja. Pöydällä tietokoneen vieressä on aina kuppi kuumaa. Vanhassa talossa lämmityksen sielunelämä on jopa sitä usein rassaavalle mekaanikolle selvästikin salaisuus. Tuplavillapaidan lisäksi jäätyneet jäseneni kaipaavat tukea, jota löydän teestä. Kofeiinittomat vaihtoehdot ovat tarpeen, jotta sormet pysyisivät vapisematta näppäimistöllä, mutta harmauden taittamiseksi, tarvitsen vielä lisäboostia mustalta teeltä.
Afloat With Folkboat, Barefoot Biking ja Polar Night Cap
Sisuccaan valikoimissa on Nord-T:n luomuteetä, kaikki lisäaineettomia luonnontuotteita. Maistelin kolmea sorttia: Barefoot Biking, Afloat With Folkboat ja Polar Night Cap ja ulkosuomalaisena täytyy sanoa, että olen myyty aina, kun raaka-aineista löytyy kotimaisia aineksia, metsien hedelmiä. Suosikikseni nousi näistä Barefoot Biking, jossa on mustaa teetä, metsämustikoita, vadelman lehtiä ja kuusen kerkkää. Iltajuomaksi valitsisin ehkä kuitenkin Rooibos-pohjaisen, tyrneillä ja koivun lehdillä maustetun Polar Night Capin. Ja iltapäivän lämmikkeeksi taas mansikan, koivunlehtien ja nokkosen lisäksi yllättäin lakritsanjuurella maustetun Afloat With Folkboat.
PS. Sisucas tarjoaa blogin lukijoille 15% alennuksen kaikista tuotteista koodilla “sisucas 15”.
Sisucasta voit myös seurailla Facebookissa ja Instagramissa #sisucasboutique.
En resumen: Les interesan productos finlandeses? Vean la página de Sisucas un boutique web nueva. Ofrecen márcas pequeñas, con quienes los dueños Maarit und Guillaume, comparten los valores importantes: bienestar y belleza. Que cuidemos a nosótros y también a la naturaleza.
Kurzgesagt: Hättest du interesse an finnischen Produkten? Auf der Website von Sisucas, eine Boutique von Maarit und Guillaume, findest du kleine Marken, mit denen sie die wichtigen Werte, das Wohlbefinden und die Schönheit teilen. Wir sollten uns und die Natur pflegen.
Käpöttelin Lapin Ivalossa hiekkatietä pitkin ja yhtäkkiä tiesin minne matka jatkuisi. Tämä on oikea suunta – kohti satoa. Johan se näkyi maamerkeistäkin. Tatit kutsuivat.
Hyvistä sienipaikoista ei puhuta. Sujahdetaan vain salakähmäisesti tumma takki päällä mahdollisimman tummien kuusien lomaan, huomiota herättämättä. Ja palataan kori täynnä, ilme muikeana, mutta ei rehentelevänä. Kateus herää henkiin joka tapauksessa.
Jatkoin kuitenkin samaa reittiä ja odotin seuraavaa merkkiä. Nämä kasvoivat keskellä tietä. Vierivieressä, toistensa lomassa. En tiennyt mitä lajia ovat. Syyssienien heimoa, oletan.
Tänä toisena vuoden puolikkaana olen päässyt kolmesti syksyyn ja ruskaan. Ensin punertavaan Lappiin, sitten keltaisena hohtavaan Kotkaan ja nyt odottelen maiseman kellerrystä Zürichissä. Sveitsissä on surkeat olosuhteet sienille, kuivaakin kuivempaa. Silti kuulemma lähimailla tuuppaa erityisesti tatteja.
Mutta voi pojat, miten Lapissa oli sieniä. Juuri sammalikosta tai jäkälän keskeltä putkahtaneet ovat herttaisia, mutta kiinnostavimpia ovat kypsään ikään ehtineet, muodoltaan vääristyneet tai nakerretut yksilöt. Ei tietenkään syömismielessä, vaan ihan vain esteettisesti.
Käyn metsässä kuin taidenäyttelyssä. Kuvaan kaikki ja haistelen maastoa nuuskutellen. Tunnen metsänpohjan pehmeyden ja kompastelen välillä juuriin. Makaan melkein mahallani ja annan kosteuden imeytyä polviin. Ihan sama. Kuvakulma on mahtava.
Kangassienet saattoivat saada takiani kolhun itsetuntoonsa. En keränneet yhtäkään, silloin kun olin liikkeellä korin kanssa, koska olevinaan oli parempiakin tarjolla. Mutta ovathan ne niin sympaattisen näköisiä. Mikä siinä lie.
Lepotauolla istahdin mättähälle. Kuulostaa helpolta, mutta oli tehtävä töitä löytääkseen kohdan, jossa ahterin alla ei olisi sieniä tai marjoja. Kivilläkin kasvoi puolukoita ja mustikoita.
Makailin hetken taivasta katsellen ja ottaen energiaa maastosta. Eli selkää rentouttaen. Kehitin myös uuden selfie-lajin: sienilfie. Tämä oli se hetki, jolloin aloin epäröidä höpertymistä metsän ominaistuoksujen huumaamana.
Mutta kierähtäessäni vatsalleni tajusin, että puolukan varpujen korkeudelta on mahtavat näkymät. Shampanjalaseja muistuttavat pikarijäkälät ovat aina olleet suosikkejani.
En lopulta löytänyt yhtään himoitsemaani tattia. Johtunee siitä, että reissuseuralaiseni olivat tyhjentäneet paikat. Ja kenties myös siitä, etten lopulta kulkenut syötävän, vaan metsän lumon perässä.
En resumen: Fui en Laponia en el otoño al bosque. Y regresé con una canasta llena de fotos de hongos.
Kurzgesagt: Ich war im Herbst im Wald in Lappland. Und habe kiloweise Pilze gesammelt. Genauer gesagt, Fotos von Pilzen.
Olen pitänyt itseäni dekkari-imurina, siitä lähtien, kun avasin ensimmäiset Agatha Christien klassikot. Sveitsissä lukutahti hidastui ja uusia ilmestyi ilman, että tajusin niitä metsästää, enkä oikein kestänyt kärryillä kirjailijoistaakaan, varsinkaan suomalaisista. Päätähdiksi yöpöydälläni nousivat Sue Grafton ja Donna Leon. Intensiivinen Nordic Noir vetosi jollain lailla, muttei todellakaan iltalukemisena.
Lukemista lentokoneessa.
Jossain vaiheessa palasin taas etsimään uutta luettavaa ja viime aikoina ulkosuomalaiset ovat alkaneet vallata alaa dekkaripuolella. Edellinen lukemani oli Anu Patrakan Huomenna sinä kuolet ja nyt sain käsiini Helena Väisäsen Kuoleman tuoksun.
Päähenkilönä Helena Väisäsen kirjassa on rikoskomisario Saara Joho. Uusi naisnäkökulma on tervetullut Leena Lehtolaisen Maria Kallion ja suomalaista kirjallisuutta hallitsevien monien miesetsivien rinnalle.
Naisetsivät ovat usein yksineläjiä, kuten Sue Graftonin Kinsey Millhone ja sama pätee Saara Johoon. Syynä ei kuitenkaan ole ammatti tai yksinäisen suden luonne vaan traaginen lähimenneisyys. Lieneekö siinä myös syy, miksi Saara suhtautuu vaaraan lähes välinpitämättömästi tai ainakin ensi säikähdyksen jälkeen huoletta. Se katkaisee hiukan myös sitä jännitystä, jonka lukija olisi voinut kokea.
Saara Joho on todellinen nuuskija, sillä tavallisten tutkimusmetodien apuna hän käyttää hyväksi hajuyliherkkyyttään. Hajumuisti tuo vihjeitä ja auttaa myös eteenpäin. Se myös tekee Saarasta rikoskomissariona persoonallisen. Vaikka vaistot ovat tärkeässä asemassa, se ei syö päähenkilön uskottavuutta järkeilyssä.
Luin kirjan suurimmaksi osaksi lentokoneessa ja matkalukemisena se oli loistava, kuten dekkarit parhaimmillaan ovat. Ne vievät helposti alusta lähtien mukaansa ja pistävät pinnistelemään juonenkäänteiden myötä. Muistan lukeneeni artikkelin, jonka mukaan lentokoneessa keskittyminen on paineesta johtuen vaikeaa ja huomaan nyt, että yksityiskohdat jäivät hieman epäselviksi. Tämä siis menee omaan piikkiini, ei kirjan. Kirjasta se sen sijaan kertoo monipuolisista käänteistä.
Sveitsissä asuvalle lukijalle viitteet Zürichiin ovat tietenkin hauskoja seikkoja. Helena Väisänen on elänyt pitkään näillä seuduin ja kytki juoneen useita yhteyksiä nykyiseen kotimaahansa. Lyhyitä Sveitsissä tapahtuvia rikoskertomuksia Helena on jo kirjoittanut aiemminkin; niitä on julkaistu mm. Joulukalenteri-kirjassa. Kirjan loppu on avoin ja se viittaa vähän siihen, että jatkoa olisi tulossa, Zürichiin sijoittuen.
Plussia ja miinuksia? Kokonaisuutena Kuoleman tuoksu on toimiva dekkari. Ihmettelin sitä, kuinka hyvin hän käytti lääketieteellisestä tutkimuksesta tarpeeksi syvänä elementtinä kertomatta siitä lopulta kovinkaan paljon. Vakuutti siis tavallisen lukijan. Dialogi taas on ajoittain hyvinkin kaurismäkeläisen jäykkää, jopa teennäistä. Jäin makustelemaan lauseita ja omaksi yllätykseksenikin tavallaan viehätyin siitä, että ne eivät olleet lainkaan arkikieleltä kuulostavia.
En resumen: La primera novela policiaca de la escritora Finlandesa Helena Väisänen. Por el momento sólo en finlandés, pronto en Alemán – y quien sabe, tal vez en el futúro en español.
Kurzgesagt: Der erste Krimi von Helena Väisänen. Im Moment nur auf Finnisch, bald auch auf Deutsch!
Olin pakannut syyskuuta varten laukkuun villasukkia, eri paksuisia fleecejä, villapaidan, hanskat, pipon ja buffin. Sveitsistä katsottuna Lapissa näytti olevan kylmä. Inarissa Otsamon juurella kuoriudun takista ja hörpin vettä. On lähes kesä.
Tämä on sitä kesää, jonka kuvittelin kohtaavani heinäkuussa. Silloin vastassa olivat ne huimat 30 astetta ja paarmat. Tänään raikas sää, ruskaiset värit, sienet, mustikat, puolukat ja variksenmarjat.
Otsamo on 481 m korkea tunturi, kymmenisen kilometriä Inarin kirkonkylältä. Meidän koti on Sveitsissä 473 m meren pinnan yläpuolella. Kauppareissulla nousen siis korkeammalle kuin tuo tunturi. Eikä siinä mitään, täältä en etsi korkeusmetrejä, vaan pohjoisen maisemia, poroja ja karuutta.
Aurinkolasit jäivät ottamatta mukaan. Parikymmentä vuotta Sveitsissä saattaa saada aikaan hämmentäviä muistihäiriöitä. Kuten, että miltä korkeudelta aurinko Suomessa paistaa syyskuussa. Tai paistaako se ylipäätään. Ja jos niin millä intensiteetillä. Raapustan muistikirjaan “Lasit välttämättömät. Aurinko paistaa suoraan aivoon. Rypyt syvenevät.”
Otan useita videoita lähestyessäni huippua. Värit ovat kauniit, valo kuulas. Kivinen loppunousu saa sveitsiläisetkin hengästymään. Pidän kameraa vakaasti ja paneeraan mielessäni sille pituutta laskien. Mökillä tarkistan otokset. Yksi lähtee jaloistani ylös huitaisten. Toiseen tunkeutuu vieraita vaeltajia. Kolmas on niin nopea, etteivät silmät kestä perässä. Löytyy jälleen yksi asia, jossa olisi parantamisen varaa.
Ylhäällä tuuli tuivertaa niin tehokkaasti, että on laitettava takkia päälle. Nostan katseen kohti huipun päivämökkiä ja ehdin nähdä muutaman sekunnin spektaakkelin. Tunturin yli juoksee upeasarvinen yksinäinen poro. Ajattelen, miten upea kuva siitä tulisi sinistä taivasta vasten. Poro on siinä vaiheessa jo kadonnut alamäkeen.
Päivämökkiin on ahtautunut patikkaporukkaa. Jotkut laittavat tulta nurkan kamiinaan. Aika perusmökki, mutta tarpeeseen kylmällä ja sateella.
Ylhäältä löytyy luonnon asetelma, jossa on voimaa ja herkkyyttä. Sitä tarkastellessa on todettava, että höyhenessä on parempi design kuin suomalaisessa tukassa. Tästä olisi pitänyt olla se video. Molemmat lepattavat tuulessa vauhdikkaassa liikkeessä, mutta kuvassa höyhen poseeraa ihan coolina. Minun hiukseni taas yrittävät riistäytyä päästä.
Lounaspaikka löytyy mättäiden ja kivien luota, upealla näköalalla. Puraisen sämpylää hiuksilla. Yritin kovasti olla istumatta kaarnikoiden päälle. Sen jälkeen ainakin istua kevyesti survomatta. Marjoja on sakeana. Ei täällä ainakaan nälkään kuolisi, jos eväät joutuisivat karhun kitaan tai unohtuisivat jänkälle. Napsin mustia marjoja jälkiruuaksi ja ihmettelen, miksi en koskaan aiemmin ole niitä sen kummemmin noteerannut.
Alastulomatkalla keräämme marjoja, mustikoita ja puolukoita. Kaikki maistuvat vielä makeilta, kylmä ei ole puraissut. Yhtäkkiä olen yksin. Muut ovat menneet matkojaan. Kuppini on täynnä, eikä ämpärin kantajaa näkömailla. “Mut eihän näitä siis voi jättää tänne…” parkaisen, mutta kukaan ei vastaa. Ne voi sittenkin jättää sinne. Kaikki ne varvut täynnä suuria mustikoita. Riivin käteeni vielä kourallisen ja syön ne seisten ja syöksyn muun porukan perään. Eivät ne kaukana ole. Vain kyyristyneinä, mättäiden keskellä, aamumarjoja haalimassa.
En resumen: Un buen caminito al Otsamo, cerca de Inari, muy en el norte de Finlandia, en el ultimo día tibio del otoño. Mucho viento, 1 reno, sol, arándanos y una vista espectacular.
Kurzgesagt: Einen Ausflug nach Otsamo, in der Nähe von Inari, ganz hoch im Norden Finnlands. Es war vielleicht der letzte warme Herbsttag. Viel wind, 1 Rentier, Sonne, Blaubeere und super Aussicht!
Ulkona auringossa, siinä valkoisena hohtavan Zürichin oopperatalon lähettyvillä siemailemme kuplivaa ja keskustelemme Sveitsissä elämisestä. Niin ajattelimme Helenan kanssa. Mutta sää kylmeni, kiireet tulivat väliin. Helenakin lähti kirjakiertueelleen Suomeen ja niin siinä kävi, että homma oli hoidettava sähköpostitse. Onneksi sitä ennen ehdimme rupatella Winterthurissa Jaakko Melentjeffin kirjatilaisuudessa. Hukkuneet oli juuri ilmestynyt sveitsiläisen pienkustantamon Antium Verlagin kääntämänä saksaksi ja Helena juonsi tilaisuuden. Pian tämän jälkeen saimme kuulla, että myös Helenan uunituore kirja Kuoleman tuoksu ilmestyy käännöksenä sveitsiläisille kirjamarkkinoille.
-Mistä lähtien olet asunut Sveitsissä?
-Miksi Sveitsi?
-Onko Sveitsi päätepiste vai onko joku muu maa mielessäsi, kenties Suomi?
-Minkälaiset ovat arkikuviosi?
-Minkälaisena koet suomalaisen osan Sveitsissä?
-Kolmen kärki Sveitsistö?
-Kaipaatko jotain Suomesta?
Kuvat vuorilta Helenan omasta albumista.
Sarjan edellisissä osissa esiteltiin: Riika Östberg, Marika Rosenius ja Laura Missuray
En resumen: Hace algunas decadas de Finlandia salió una fisioterapeuta – ahora vive en Suiza y es además escritora de novelas policíacas.
Kurzgesagt: Vor einigen Jahrzehnten ist eine finnische Physiotherapeutin von ihrer Heimat ausgewandert. Jetzt wohnt sie in der Schweiz und ist Schriftstellerin geworden.
Pala Suklaata 