Kultakuula, kärppiä ja linna

Kultakuula, kärppiä ja linna

Lenzburgista Hallwiliin vievä huippuhaasteen 2/26 reitti kuulosti sopivalta hellepäivän retkeltä, mutta homma oli hyytyä jo alkuvaikeuksiin, sillä junathan eivät kulkeneet meiltä kaupunkiin ratatöiden takia. Ylimääräisetkin bussit olivat täynnä kuin sardiinipurkit ja epäilin etten mahtuisi reppuineni sisään. Tungettiin vatsaa sisään vetäen – ja ovet sulkeutuivat.

Matka-aikataulu meni uusiksi ja meille jäi aikaa lorvehtia Zürichin pääasemalla. Hallissa on usein toreja ja tapahtumia, nyt se oli tyhjää täynnä. Keskellä kumotti jotain kultaista: La boule d´or centenaire. Olen jo pari kertaa etsinyt kultakuulaa sitä löytämättä, nyt se osui heti silmiin. Epäilen, ettei se ole aina näkyvillä. Joka tapauksessa tämä sveitsiläisen performanssitaiteilija Dieter Meierin teos on sadan vuoden projekti ja kultainen pallo otetaan esille tänä aikana kahdeksan kertaa ja sitä lieritetään 12 metrin pituinen matka. Seuraava kerta on 2033, jos ketä kiinnostaa. Elokuun 28 päivä. Merkatkaa kalenteriin.

Koska aikaa junan lähtöön oli yhtä aikaa, haettiin voisarvet. Siinä natustellessa hoksattiin raiteilla Churchillinkin käyttämä ajopeli, punainen nuoli, Rote Pfeil, sveitsiläinen junaklassikko vuodelta -30. Viehkeä menneen ajan tunnelmaa hohtava juna vei kerran meidätkin Alppien yli Locarnoon. (Tämä muuten insipiroi lukemaan uudelleen Agatha Christien dekkareita. Idän pikajuna jne.)

Kohteessa eli Lenzburgissa ensimmäisenä silmiin osui tietenkin se Lenzin Burg eli linna, jossa vietettiin myös Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Muutama minuutti kaupunkia ja oltiin jo niin maalla, että polun vieressä oli kärppäkerrostalo. Kimeät vinkaisut ilmoittivat tunkeilijoista ja rei´istä kurkisteli kärppiä, yksi siellä, toinen täällä, kolmas toisaalla. Yritin ottaa videota, sillä kuviin otukset ovat aivan liian nopeita, mutta siinäkin vain vilahtaa jotain ruskeavalkoista.

Metsässä oli ihanan raikasta, maalaisteillä aurinko porotti niin, että aloin epäillä ukkosta. Matkalle osui Esterlin 45 metrin näkötorni, jonne kiivettiin eväille. Alhaallakin olisi ollut penkki pöytineen, mutta oltiin sitä mieltä, että voileivät maistuvat paremmalta 19 kerrosta ylempänä Alppi- ja järvimaisemassa ja puhaltelevassa tuulessa.

Eichbergin “huipulla” eli kukkulalla juotiin kalliit kahvit hotellin terassilla. Yli viisi frangia kupposellisesta maaaseudulla on minusta jo melko hävitöntä. Olin ajatellut ottaa sumpit termariin, mutta päädyin ylimääräiseen vesipulloon. Nyt kadutti.

Hallwilin linnan luona eli haastereitin päätypisteessä oli sama rahastusmeininki. Edes vallihaudan ympäröimän linnan pihalle ei päässyt ilman maksua. Me jatkettiin budjettimatkailijoina Boniswiliin ja aseman Volg-supermarkettiin. Kaksi jätskiä 7 frangia.

Iltapäivän +30 astetta tuntui ja kun oltiin takaisin Zürichissä ja kadulla tarjottiin mainosjätskiä, käsi ojentui automaattisesti. Miten niin olin syönyt hetki sitten edellisen? Hyvin upposi tämäkin.

La boule d´or centenaire.
Der rote Pfeil (1930)
Matkakroissantti.
Travel croissant.
Kohteessa, Lenzburg.
In Lenzburg.
Kukkulaista tämä maasto.
Hilly surroundings.
Viiden lammen reitti. Five pond route.
Hallwilin järvi ja näkyyhän siellä Alpitkin.
The lake of Hallwil. And the Alps.
Omistajan elkein tornissa.
The lady of the tower.
19 kerrosta alas.
19 floors to the ground.
Joko tässä on vakaa tekemisen meininki tai sitten katse kertoo mielipiteen torniin noususta.
Either he is determined to continue or not very happy of the tower visit.
Polttopuut ojennuksessa.
Firewood in Swiss style.
Seinätaidetta. Wallart.
Lisää vettä. More water.
Hallwilin linna häämöttää.
The Hallwil castle in sight.
Itse linna. The castle itself.
Jätskit, loppu hyvin. Ice cream and all is good.

En resumen: Caminata Lenzburg-Boniswil era mucho más de lo que esperaba. Vimos Alpes, visónes, sudamos montones y disfrutamos de la sombra del bosque y hasta nos vino un helado gratis.

Kurzgesagt: Die Wanderung Lenzburg-Boniswil war viel mehr als erwartet. Grüne Wälder, Hermeline, fast zu viel Sonne und sogar gratis Glace.

Baselista Appenzelliin tuulettumaan

Baselista Appenzelliin tuulettumaan

Olin Baselissa Euroviisujen finaalipäivänä kirjoittamassa ja kuvaamassa juttua ja olo oli sen jälkeen kuin olisin kieppunut päivän Haminan kaupungissa. Jotta tämä avautuisi muillekin kuin Kymenlaaksolaisille, niin pää on kuin Haminan kaupunki viittaa sen ympyrämäiseen kaavoitukseen.

Joka tapauksessa Baselista Haminaan ja Haminasta Appenzelliin, mikä puolestaan toimii vastalääkkeenä pääpyörällä-tilassa. Siitepölyä oli ilmassa aivan järkyttävästi ja senkin takia oli hyvä lähteä vähän korkeammalle.

Kronberg on tuttu paikka, mutta se löytyi myös 26 Summits-haasteen kohteista. Huippu oli ensimmäinen jolle noustiin ja pisteitä on nyt siis kasassa yksi. Kesäinen haaste vie paikkoihin, jotka ovat vähän suosituimpien reittien sivussa ja usein ne ovat myös sellaisia, ettei muuten tulisi mentyä. Viime vuonna taidettiin patikoida 14 reittiä eri puolilla Sveitsiä.

Appenzell on kauniisti ja vihreänä kumpuilevaa itäistä Sveitsiä, ehkä yksi lempipaikoistani päiväretkille. Kronbergiltä näkyy joka suuntaan, Bodeninjärvelle ja Saksaan, Itävaltaan, Säntis- ja Hoher Kasten -vuorille. 7 km oli juuri sopiva edellisen päivän hurlumhein jälkeen. Matkalla tallattiin juurakkoista metsäpolkua, niittyä, portaita sekä leveähköä maalaistietä. Lähes 800 korkeusmetriä takasi, että tuli hoidettua aerobinen treeni samalla.

Appenzellin lehmät vasikoineen eivät välttämättä ole aitauksessa, mikä saa aina vähän varpailleen. Meidän kohtaamat lehmät olivat kuitenkin aivan rauhassa omissaan, nauttivat heinikon suojasta ja pilkahtelevasta auringosta.

Huipulle nousun loppuvaiheessa ärhäkkä tuuli töni askelta ottaessa. Pikkuisen lisää voimaa ja olisin ollut kumossa kupeessa. Kronbergin huipun terassilla yritettiin piiloutua lasiseinämän taakse suojaan, mutta auringosta huolimatta hytisytti. Teki mieli jätskiä, tilasin silti vähemmän kylmää Schlorzifladenia, piirakkaa, jonka täyte on kuivatuista päärynöistä tehtyä pyrettä. Ei ehkä ihan lempparini, mutta paikallinen ja energiatasot palauttava. Terassille kaikui musiikkia hissiaseman puolelta. Pari miestä soitteli Schwyzerörgeliä, täkäläistä pieni hanuria ja jodlasi voimalla. 12 pistettä täysillä eläytymisestä!

Ylös vielä yli 600 vertikaalimetriä, ei uskoisi.
Still more than 600 vertikal meters up; doesn´t look like that.
Äiti ja lapsi.
Mother and child.
Kohde kukkulalla.
Target on the hill.
Jo yli puolet noustu.
Almost there.
Gasthaus, kirkko ja huipulle.
Gasthaus, church and to the summit.
Eväshetken maisemat.
Lunchview.
Tää oltais me.
This would be us.
Pyhän Jakobin ts. Jaakon kappeli.
St.Jacob´s chapel.
Alppikatkerot vähän supussa tuulessa ja puolipilvisessä säässä. Gentiana acaulises a bit shy on a windy day.
Dryas octopetala kääntyy tunturilapinvuokoksi, mutta ei ihan natsaa ympäristön kanssa.
Mountain Aven or is it Alpine Aven?
Lumiläikät.
Snowpatches.
Edessä Säntis sääasemineen muineen (sieltä kirjassa Rikostarinoita maailmalta). Säntis in front.
Kohteessa! On the target!
Schlorzifladen & cafecito.
Hissi tulee hakemaan.
The gondola comes to pick us up.

linnunpönttöjä ja snapseja

linnunpönttöjä ja snapseja

Konstanzista Einsiedelniin vievän Jakobswegin (Camino de Santiago) välietappi kuulosti hyvälle vappukävelylle, sillä sää oli kuin heinäkuussa ja muutenkin oli sen suuntainen olo, että olisi kiva mennä retkelle. Vaikka Fischertaliin, jonne päädyimme edellisellä kerralla. Vai Fischikoniin? Fischingeniin?

Koska jo kerran aiemmin jäätiin junasta, jossa oli väärä pääte, tajusin tarkistaa nimen juuri tarpeeksi ajoissa. Siis Fischingeniin. Matkalla kuulutettiin “Grüze!” ja ihmeteltiin, että tätä sveitsiläistä tervehdystä ei koskaan oltukaan kuultu, yleisimmin siis Grüezi. Mutistiin, että miten on mahdollista, kunnes johdot yhdistyi: se onkin paikka Winterthurissa. Hyvin hämmentävää.

Fischingenin luostarin pysäkillä pidettiin aurinkorasvan levitykselle omistettu hetki. Paistetta tuli jo aamusta kirkkaalta taivaalta ja voimalla.

Maalaistalon kulmalla oli tarjolla pyhiinvaeltajan leipää, hunajaa, munia, kakkua ja hilloja mukaan ostettavaksi. Itsepalveluhyllyssä oli muutakin tarpeellista vaeltajalle, reppuun voisi lastata myös linnunpöntön tai hörppäistä kannustukseksi minibaarista hedelmäsnapsin, 2 Fr itse tarjoiltu luraus.

Reitti kulki kukkuloiden, maalaismaiseman, lehmien ja niittyjen välistä, poikki, yli, läpi metsien, eikä antanut armoa. Kaksi kolmannesta, Hörnlin huipuille asti, mentiin käytännössä koko ajan ylämäkeä.

Välillä pysähdyttiin kaivamaan repusta evästä ja koska oli vappu, niin tottahan mukana oli suomalaista syötävää. Illalla tajusin paniikissa, ettei meillä ole mitään edes vappuun vivahtavaa ja vaivasin vauhdilla juuri ennen pilatekseen lähtöä, lenkkarit jalassa ja ulkotakki päällä, lihis-, siis vihistaikinan. Iltamyöhäsellä pöydällä oli tuoksuva läjä piirakoita vaikka koko kylälle. Joka tapauksessa nyt mukana oli valmiiksi täytetyt vihikset, asiaankuuluvasti nakeilla, suolakurkulla, punasipulilla ja maustein. Lähin meikäläinen grillikioski oli parintuhannen kilometrin päässä ja vihis maistui taivaalliselta sveitsiläisen maanviljelijän heinäntekoa katsellessa.

Tien kaventuessa, viimeisen talon kohdalla tienvartijakissa kävi läpi kaikki ohikulkijat. Ohi ei päässyt ilman hetken paijaussessiota. Se lähetti meidät matkaan huudellen ja juoksi vastaaottamaan seuraavat.

Hörnlillä juotiin välikahvit, ihailtiin Alppirivistöä ja aloitettiin laskeutuminen kohti Stegin asemaa. Edellä tallasi pariskunta, jonka repussa oli simpukkamerkki. Siis pyhiinvaeltajia.

Päivä oli niitä, jolloin juostiin joka junalle, mutta yhtäkään ei missattu. Kotiin mennessä toiseksi viimeisessä junassa olin kuulevinani jotain puhetta lipuntarkastuksesta ja avasin sovelluksen – joka oli mennyt itsestään pois päältä ja puhelin hypännyt lentotilaan. Panikoin ja räpläsin äppiä päälle ja manasin hintaa, joka matkalle tulisi. Kuulin kai kuitenkin omiani, sillä tarkastajaa ei kuulunut. Eikä äppi edes huomannut, että olin ollut jonkun aikaa offline.

Tästä saisi snäkkiä.
There´s bread and jam for the hungry people.
Linnunpönttöjä ja muuta tarpeellista.
Itsepalvelu minibaari vaeltajille.
A self service minibar for the hikers.
Fischingen, lähtöpiste.
Fischingen, the starting place.
Päivän pilvenhattarat. The cloudes of the day.
Päivän kisuli.
The cat of the day.
Kukkuloita kaikkiin suuntiin. Hills to every direction.
Tie kiemurtelee vakaasti ylöspäin.
Up we go.
Sveitsin paras vihis.
The best Finnish style vegipie in Switzerland.
Hörnlillä. On the Hörnli. 1333 m.
Kukkulalla.
On the hill.
Sitten alamäkeä asemalle.
Downhill towards the station.
Varo traktoria?
Be aware of the tractor.

En resumen: Seguimos el Camino de Santiago Suizo, esta vez de Fischingen a Steg. Un día increible, 2/3 del camino hasta Hörnli (1333 m) cuesta arriba y tantos pajaritos cantando.

Kurzgesagt: Jakobsweg, Fischingen-Steg: Der Tag war unglaublich schön und 2/3 des Wegs bergauf (bis Hörnli), was bedeutet, wir hatten durst. Zwischen Fischingen, wo es Obstschnapps gab und den Berggasthaus Hörnli gab es nur Wasser vom Rucksack. Zum Glück genug.

Pysyvyyttä elämässä

Pysyvyyttä elämässä

Elämän eri kerroksissa tuulee räväkästi. Pyörällä poljin kaiken voiman mitä irtosi, siis tasaisella ja vastatuulessa ja tunsin, kuinka puhuri tunkeutui kypärän sivuilta hiuspohjaan. Yritin ottaa puuskat vastaan varmalla tanko-otteella, etten lentäisi katuun ja tunsin itseni taistelijaksi.

Selvisin. Seuraava taso on muu arki ja tuulista on, projektit menevät limittäin ja lomittain ja menen ilmavirran mukana eteenpäin, vähän tukka putkella, ehkä lievästi sekopäisenä mutta kuitenkin. Maailma, johon kietaisen kansainvälisen politiikan ja muut, you know, on se tuulisin paikka tai ainakin se puhaltaa hurrikaanin oloisesti, yhteen ja toiseen suuntaan ja tuhoa tehden.

Taustalla, siellä lähempänä omaa napaa, on myös epävarmuus pysyvästä katosta ja paljon kysymyksiä, milloin, minne ja mitä sitten, kuinka elämä sutjaantuu ja sutjaantuuko.

Joka tapauksessa näistä myrskyisistä olosuhteista täytyy välillä mennä suvantoon, etsiä pysyvää ja kiinnekohtaa. Vuoristopolut on yksi vaihtoehto, koska kapealla rinteellä ei juuri muuta ehdi ajatella. Kaikki ponnistelu toimii, eikä ole suuresti väliä raahaanko kauppakasseja vai painoja salilla. Leipominen kelpaa, tulos on aina mieltä lämmittävä – tai tarpeeksi vaativa kirja. Ja sitten ne pienet yksityiskohdat. Uppoan kirsikankukkiin, magnolioihin, narsisseihin, puiden silmuihin ja kirkkaanvihreisiin hiirenkorviin, enkä kuule enää tuulen suhinaa.

Kirsikka japanilaisella tunnelmalla.
Cherrytree with japanise flair.
Missä kirsikka päättyy ja magnolia alkaa?
Where does the cherry tree end and magnolia start?
Magnolia oli lähteä tuulessa käsistä.
Magnolia was almost gone with the wind.
Tätä paljoutta!
So many flowers!

En resumen: Para ventilar la cabeza sirve el ejercisio – y poner la atención a los detalles. En este momento: los arboles con flores.

Kurzgesagt: Die Bäume mit Blumen – kleine wunderschöne Details sind das beste Medizin um den Kopf zu belüften.

Lukureiveissä

Lukureiveissä

Zürichissä on lanseerattu tapahtuma, joka on ehdottomasti yksi parhaista. Ideana on kerääntyä yhteen, lukea kirjaa kaksi tuntia ja se on siinä. Paikka vaihtelee kahvilasta hotellin loungeen, kuten nyt, kun olen itse ensi kertaa sohvalla kirjoineni. Suurin osa on pari-kolmekymppisiä, mutta ketään ei sorsita, kaikki lukuhaluiset ovat tervetulleita.

Kaksi tuntia tuntuu aika pitkältä ajalta. Mietin jaksanko ylipäätään istua niin kauan paikoillani. Sijaistoimintona voi käydä kahvikoneella täyttämässä kuppia – sen tarjoaa hotelli – tai vessassa.

Koska tapahtuma on ilmainen, otin sen linjan mukaisesti kassiini kierrätyskirjoja, suomalaisesta kirjapörssistä Zürichistä. Katja Ketun Kätilö ja Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ovat kirjoja, jotka tunnen velvollisuudekseni kirjallisuusihmisenä kahlata läpi. En siis odottanut mitään suurta lukuhuumaa. Otin molemmat siltä varalta, että toinen alkaisi tökkiä niin pahasti, etten kestäisi kahta tuntia sen sisältöä.

Päätän aloittaa Rönkkösestä ja kuinka ollakaan, se on alussa hauskakin. Sadan sivun paikkeilla alan kyllästyä sen roisiin kieleen ja miestyyppien listaan. Lähden vessaan ja huomaan matkalla, että meille on viritetty ambience musiikkia, jonka hädin tuskin kuulee, mutta joka leikkaa hiljaisuuden. Vessassa jään hetkeksi pohtimaan sen ylellistä hohtoa, alienpäätäni valokuvassa ja väsynyttä olomuotoani sekä kirjan peilikuvakonseptia.

“Lisäksi kannattaa olla itselleen armollinen ja hyväksyä se, että jonain päivänä peilistä tuijottaa petolinnunperse eikä se ole lintu, vaan oma naama. se kuuluu elämään ja tekee tästä kaikesta paljon jännittävämpää.” (Henriikka Rönkkönen, Mielikuvituspoikaystävä, s.26)

Tässä tapahtumassa ei tarvitse yrittää olla mitään. Riittää, että pysyy sohvalla ainakin puolittaisessa istuma-asennossa kirja käsissä. Hiljaisuudessa kuuluu pientä rapistelua, kukaan ei räpellä puhelinta. Kymmenen minuuttia ennen lukuhetken päättymistä jotkut vetävät takit ylleen ja askeltavat pehmeästi ulos. Osa haluaisi vielä jatkaa kahden tunnin jälkeenkin. Olen sivulla 174.

Painan kirjan nimen alle leiman Silent reading rave päivämäärineen ja paikkoineen ja astuin sateeseen. Pilvinen päivä tuntuu kirkkaalta ja ajatus järvenviertä kävelystä houkuttelee istumisen jälkeen. Koska olin viimeksi keskittynyt yhteen asiaan yhtä pitkäkestoisesti? Olo oli tyyni ja rauhallinen, kuin Zürichinjärven pinta.

Tapahtumapaikka: Enge.
Venue: Enge.
Vessassa pohdin sen kauneutta ja peilikuvaani, luonnollisesti.
Lukijoita. (Osallistumalla hyväksyt myös, että otetaan kuvia)
Readers. ( Participating you agree to appear in Fotos)

En resumen: La primera vez en un Silent reading rave, en un evento, donde uno viene para leer libros. No cuesta nada, no hay que hablarle a nadie. Solo traer libros, leer dos horas y salir. Muy fácil y tranquilizante.

Kurzgesagt: Das erste Mal in Silent reading rave, ein Event, wo man Bücher liest. Es kostet nichts, man muss mit niemanden reden, nur eigene Bücher mitnehmen, zwei stunden lesen und fertig. Ein einfaches Konzept und sehr beruhigend.

Takaisin Santiagon tielle

Takaisin Santiagon tielle

Perjantaina tuntui, että nyt on talvi nähty. Vetäisin repun selkään ja sain toipilaan mukaan, parinkymmenen kilometrin haasteesta huolimatta. Vakuutin, että tämä olisi tasaista. Meilläpäin ei muutaman sadan metrin korkeuseroja noteerata.

Santiagon tien, jota Jakobin tieksi kai kutsutaan ja tällä osuudella Schwabenwegiksi, kolmas osa lähti Tobel-Affeltrangenista. Ikinä en ole täällä käynyt, väitin. Väärin. Blogista v.2016 löytyy todiste. Sille asemalle päätyi Konztanz-Einsiedeln -osuuden toinen etappi.

Tänään paistoi ihana aurinko, kevään ensimmäinen teepaitapäivä, ilma tuoksui raikkaasti lannalta, aina vain enemmän, yökötykseen asti. Pelloilla porhalsi traktoreita joka suuntaan, yksi ruuttasi sitä itteään ja toinen möyhensi maata kylvökuntoon.

Lähes yhtä paljon nähtiin kirkkoja, mikä ei liene ihme, kun on kyseessä pyhiinvaellusreitti. Me olimme matkassa aikaisina lintuina, ketään muita ei näyttänyt vaeltavan samoja polkuja. Kausi alkaa ehkä vasta myöhemmin. Itsehän en saisi vihkoseen pyhiinvaeltajan simpukkamerkkiä, koska olin liikkeellä puhtaasti itsekkäistä syistä. Halusin aurinkoa, eväitä, kävelyä ja rauhaa. No ehkä se viimeinen voisi kuulua myös pyhiinvaeltajan repertuaariin.

Kuvista ei uskoisi, että polut veivät aikalailla teollisten alueiden läpi. Oli moottoriteitä, kyliä, kaupunkimaistakin seutua. Silti lähes aina käveltiin joko pienen joen tai peltojen viertä.

Maatilaputiikista otettiin mukaan (maksettiin kyllä) sen omista maisseista tehtyjä sipsejä lounasleipien kaveriksi ja yksi muhkea omena. Muutakin olisi kelvannut reppuun, mutta ei mahtunut.

Kissoja oli tiheästi polun varrella ja ne moikkasivat suopeasti ohikulkijoita. Myös ensimmäiset perhoset nähtiin, samoin yksi valkovuokko ja muutamat leskenlehdet.

Pyhän Martin kirkko seisoi ylväästi kukkulalla. Sen sivustalla oli sopivasti penkki, jolla mutustaa muutama taateli ja pähkinöitä. Jyrkkyyttä oli aikalailla ja mietin, että lieneekö kukaan koskaan kierinyt alamäkeä kadulle.

Tästä eteenpäin oli etapin ainut ylämäki, 300 m vertikaalimetrejä ja siitäkin jäi osa kipuamatta. Fischingeniin pääsi rinteestä yhä ylemmäs tai alas joelle ja me pyyhkäistiin helpompaa reittiä perille, koska gpx:t heittivät aika lailla.

Fischingenin luostari ei ollut vielä valmis vastaanottamaan janoisia patikoitsijoita, sillä puutarharavintolasta ei ollut jälkeäkään, eikä Pilgrim olutpanimo ollut auki. Selvisi, että on jonkinlainen tämän pyhiinvaelluspaikan juhlavuosi, mutta sen enempää ei siitäkään ollut infoa. Kurkattiin kappeliin, todettiin hotellin olemassaolo ja noustiin bussiin. Se oli tässä. Seuraava pätkä jääköön toiseen kertaan, kunhan ei vuosien päähän.

Tästä lähtee!
Here it goes!
Aika kiva nojailla.
Nice place to rest.
Sanoisin, että ollaan oikealla tiellä.
I´d say, this is the correct route.
Maatilan läpi.
Through a farm.
Voisiko sanoa, että Marian pönttö? Could one call this Maria´s house?
Maatilan itsepalveluputiikki.
One farm had a self service shop.
Ja mukaan lähti jykevä omena sekä chilitortillasipsejä.
Got an apple and tortilla chips.
Tämä kisuli meni piiloon koiraa.
A cat hiding from a dog.
Tyylikkäimmän kissan palkinto meni tälle yksilölle.
This was the most stylish cat on the way.
Matalat putoukset, mutta kirkas vesi.
Waterfalls were moderate, but the water was really clear.
Näiltä paikkein löytyi eväspaikka.
About here was our lunch place.
Eka!
First one!
Söisitkö? Would you eat this?
Nämäkin ekat!
These were also the first ones!
Kukkulan kirkko, olisiko ollut pyhän Martinin.
The church on the hill, probably Saint Martin´s.
Fischingenin luostari.
The monastery of Fischingen.
Pyhiinvaeltia ajatellen olutpanimo.
A brewery for thursty pilgrims.

En resumen: La tercera parte del camino de Santiago en Suiza, de Tobel al monasterio de Fischingen.

Kurzgesagt: Jakobsweg, Teil 3, von Tobel nach Fischingen.

Tukka jäässä Appenzellissä

Tukka jäässä Appenzellissä

Appenzellissa vai Appenzellissä? Jämähdin hetkeksi taka- ja etuvokaaleihin; mikä on oikein ja mikä tuntuu hyvältä. Vaikka järki kuinka sanoisi, että jos on a-kirjain, niin ä:tä ei sanaan laiteta, päätin, että Appenzellissä kuulostaa paremmalta. Vierassanojen käytössä esiintyy horjuvuutta, luin jostain.

Mutta takaisin retkelle, sinne Appenzelliin. Brülisausta lähtevä polku on tallattu monesti, toisinaan vain Sämtiserjärvelle, toisinaan sitä seuraavalle Fäleninjärvelle, mutta kesällä tai keväällä. Yllättäin tätä polkua pidetään auki talvellakin ja koska verkkokamera näytti aurinkoa ja säätiedotkin puolipilvistä, lähdettiin leivät repussa liikkeelle. Otin mukaan sekä sauvat että liukuesteet. Jos alkupätkän nousu olisi jäinen, sitä olisi mahdoton kivuta ilman kunnon pitoa.

Matkalla vahvistui itäisen Sveitsin onneton lumitilanne. Niityt olivat laimean vihreitä, laduista jäljellä läikittäin runkoa. Brülisaussa ei ollut lumesta tietoakaan; sumua sitäkin sankemmin.

Väkeä oli liikkeellä vain muutamia seurueita. Sumussa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain veden lorina kanjonin joessa. Hiki pukkasi nopeasti pintaan, vähennettiin kerroksia, juotiin vettä ja päästiin lumirajalle. Pehmeä, valkoinen kerros ei ollut liukas, mutta lisäsi haastetta. Vielä enemmän hiki, vielä vähemmän kerroksia.

Tunnin nousussa tuli kierrätettyä happea moneen kertaan. Vaatteet olivat kuoriutumisesta huolimatta niin läpimärät, että päätettiin pysähtyä Plattenbödelin vuoristomajalle kahville ja kuivattelemaan selkää. Seudulla ei ole laskettelumahdollisuuksia, ellei kipua suksineen ylös ja pyyhällä sitten rinnettä alas. Joka tapauksessa majalla oli hiljaista, vain kahdessa muussa pöydässä oltiin ruokailemassa ja tämä oli lauantai keskellä talvisesonkia.

Koska edellisen reissun kuminen rösti kummitteli vielä jossain ruokatorven loppupäässä ankeana muistona, päätettiin pysytellä varmalla tiellä ja tilattiin omenakakut. Keittiön puolelta kurkisteli partainen iäkäs mies, joka asetteli lautaselle kaakun lisäksi kunnon pläjäyksen kermaa ja koristeitakin. Kakku oli pelkkää plussaa, pähkinäinen ja lämminkin.

Plattenbödelistä eteenpäin reitti oli meille uusi ja kurvasi metsään. Kesäinen patikkapolku myötäilee järveä. Sumu sakeni entisestään, vaikka aurinko yritti piikata reiän sen vaippaan. Näkyvyys oli enää kymmenisen metriä, eikä merkkitolppia erottunut valkoisesta. Onneksi polku oli tallattua jälkeä ja melkein koko matkan helppo seurata. Reitti oli tietty myös kellossa, mutta talvisin heittoa on aikalailla. Se näytti kuitenkin suuntaa, sillä maamerkeistä, vuorista tai muista maisemista ei ollut jälkeäkään.

Sumu kasteli hiukset, kylmä jäädytti kostean puikoiksi ja helmiksi. Vajan katon laidassa suorat jääpuikot olivat villisti harallaan joka suuntaan.

Jossain vaiheessa, kun alettiin aavistaa olevamme melko perillä, tajuttiin, että nyt on lähellä vuoden ensimmäinen parkkisakko. Maksu jäi hoitamatta, eikä sovellus pelannut, koska oltiin liian kaukana pisteestä. Brülisaun poliisi taisi olla lauantaivapaalla, eikä jaksanut käydä tarkistamassa viittä autoa parkkipaikalla, sillä tuulilasissa ei näkynyt minkäänlaista lappua. Ellei sitten posti tuo.

Kohti sumua.
Towards the fog.
Vielä lumetonta.
No snow yet.
Huurtuneet oksat sumussa – karmivan kaunista. Frosted branches in foggy forest; kind of creepy but pretty.
Mitä jyrkempää ja lumisempaa, sitä hikisempää hommaa.
Steep and snowy; really sweaty.
Löytyi yksi paikallinen.
Found a local.
Joku siellä menee.
A person in the forest.
Plattenbödeli. Kahvipaikka näkyvissä.
Plattenbödeli. Coffeeplace in sight.
Omenakaakku on niin just sopiva.
Applecake is just perfect at this moment.
Kohti aurinkoa.
Towards the sun.
Jääkiekkobongaaja.

Icicle watcher.
Ja sumu vain synkkenee. It gets even foggier.
Harmaahapsi.
New hairstyle.

En resumen: En Appenzell uno tiene que subir bastante para encontrar la nieve. Y en la neblina hay que ponerse vivo, para no perderse.

Kurzgesagt: Im Appenzell muss man bergauf laufen um Schnee zu finden. Nebel musst du nicht suchen, es ist überall.

Retki talviparatiisiin

Retki talviparatiisiin

Hörppään lasista jälleen vettä, sillä olen kuin joulukinkku, todella hyvin suolattu. Syytän eilistä virhevalintaa, röstiä, joka oli suolaisin ikinä. Vuoristokuppiloiden ruokalistat ovat aika samanlaisia ja yleensä perusrösti on varma valinta, tukuisa ja maukas. Aineina perunaa ja juustoa; mikä siinä voisi mennä vikaan? Epäiltiin, että ne oli tehty valmiiksi joskus aamusella ja jätetty pannulle reiluun lämpöön, sillä paistetun pinnan rapeus oli muuttunut paksuksi, kumisen kovaksi materiaaliksi, johon eivät edes poskihampaat kyenneet. Pyöreä lätty olisi hienosti toiminut frisbienä.

Joka tapauksessa, onneton ateria oli vain tuskainen sivuseikka upeana päivänä. Tammikuun arkipäivät on parhaita, sillä porukkaa on liikkeellä rutkasti vähemmän kuin viikoloppujen ruuhkahetkinä. Työt ja koulut ovat alkaneet ja hiihtolomia vasta odotellaan. Autolle löytyi Flumserbergin Tannenbodenista helposti parkkipaikka, eikä rinteessä laskettelurinteiden risteyskohdissa tarvinnut pelätä, että jatkuvat suksivirta jyräisi yli.

Keli oli täydellinen, pikkupakkanen, taivas sininen, polut tiukaksi lanattua lunta. Koska talviolosuhteissa on toisinaan todella rankkaa nousta mäkeä ylös, olin valinnut reitiksi noin kolmen tunnin kiekan 400 metrin vertikaalimetreillä. Tätä polkua oli lopulta helppo pistellä menemään ja oltiinkin tuntia nopeammin takaisin. Seuraavalla kerralla jätetään himmailu ja mennään niin ylös kuin pystyy ja sitten hissillä alas, jos päivä tuntuu loppuvan kesken.

GPX:ät on talvisin melko epäluotettavia ja nyt myös ihan viturallaan, mutta reitit oli todella hyvin merkitty. Jos on yhtään tajua siitä minne on menossa, niin kylttejä seurailemalla pääsee perille. Silti siellä täällä näkyi kävelijöitä laskettelurinteen puolella ja hieman eksyneeltä vaikuttava patikoitsija kysyi risteyskohdassa neuvoa takaisin Tannenbodeniin.

Olin pakannut reppuun pienet eväät, sillä mielikuvissani istuin auringossa rinnekuppilan terassilla nauttimassa jotain hieman syntistä, mutta herkullista. Ensimmäisen paikan kohdalla oltiin, että joo ei, ei tässä mitään vielä tarvita. Kun mäkeä yhä riitti, syötiin välissä taateleita ja manteleita lisäpotkuksi ja sitten oltiinkin jo seuraavan kuppilan kohdalla. Chrüzin terassi oli vielä varjossa, joten mentiin sisään ja päädyttiin tilaamaan se onneton rösti. En koskaan jätä ruokaa, mutta nyt oli pakko jossain vaiheessa pysähtyä ja todeta, ettei tästä tule mitään. Plussaksi oli laskettava raikas salaatti ja kahvikin oli ihan juotavaa.

Kaksi röstiä, kaksi lasia hanavettä, yksi salaatti ja kaksi kahvia teki rahapussiin 81 frangin loven. Tässä syy, miksi yleensä syödään niitä repussa nytkin mukana kulkeneita voileipiä.

Jalassa oli talvipatikkakengät, jotka jostain syystä eivät ole kovinkaan hyvät liukkaalla. Sitä ongelmaa ei ollut tällä kertaa, mutta ostin Flumserbergiltä mukaan liukuesteet. Nämä eivät olleet ihan niin järeät kuin toivoin, mutta toivoakseni auttavat jonkun verran esim. jäisissä alamäissä. Kaapista löytyy myös toiset, mutta ne on lenkkareihin tarkoitetut, enkä saa niitä asennettua näihin jykevämpiin kenkiin. Mutta nyt pitäisi varusteiden olla toimivat – kaiken varalta.

Rinteen hankeen oli muuten painautunut vaikka kuinka monet alppijäniksen jäljet. Yhä vielä epäilen, että jäniksiä edes on, sillä yhtäkään en ole nähnyt. Sen sijaan takaisin ajellessa eräällä pellolla tepasteli kymmenen mustavalkoista haikaraa! Niiden pitäisi talvisaikaan olla Marokossa, mutta kuka sinne viitsii lentää, jos olosuhteet ovat mukavat pohjoisemmassakin?!

Pinkit tai vaaleanpunaiset merkit on patikoitsijoille.
The hikers follow pink marks.
Tässä talvimuotia jostain 2000 luvun alusta. Winterfashion from the beginning of 2000.
Täällä voisi vetää murtsikkaa.
Crosscountry possibilities.
Koska ollaan Sveitsissä, penkiltä löytyy luonnollisesti luuta.
Only in Switzerland: a bench with it´s own broom.
Nypyvuorella taustalla lumeton huippu.
On the background a peak without snow.
Tienhaarassa seurataan pinkkiä kylttiä oikealle.
We follow the pink signs.
Tämä rösti olisi sopinut kiekonheittoon.
This rösti would have been perfect for disc throw.
Walensee vain on aina niin kaunis.
Lake Walen, always beautiful.

En resumen: Un día de invierno perfecto en las cumbres de Flums. Pero el rösti no lo recomiendo.

Kurzgesagt: Das war ein perfekter Wintertag auf dem Flumserberg. Rösti würde ich nicht empfehlen.

Menneen talven lumia

Menneen talven lumia

Kaikki tuli yllättäin. Ei talvi, mutta se, että lunta sataakin enemmän kuin ne luvatut kaksi senttiä ja myös joulukauden alku.

Tietokoneen ruudulle läpsähti viesti kello kolmen sankasta lumisateesta. Kaupassa oli käytävä sitä ennen, sillä jääkaappi oli tyhjä ja auto jonotti yhä talvirenkaiden vaihtoon.

Joka tapauksessa kotimatkalla oltiin juuri oikealla hetkellä, pienessä pyryssä. Tie oli vielä ajokelpoinen ja takapaksi täynnä ruokaa. Kaikki oli valmista, talvi voi tulla.

Talvet kestävät nykyisin päivästä muutamaan, joten heti kun lumikerros ylitti saappaan reunan, oli lähdettävä nauttimaan lumisista jalkakäytävistä, valkoisena notkuvista oksista ja siitä valosta, jonka kinokset ja valkeat peitteet iltaan luovat.

Seuraavana aamuna oli jo kosteaa ja hiljaista. Ne, jotka eivät olleet vuorilla laskettelemassa, laskivat mäkeä, vähät välittäen pulkan alta roiskuvasta vedestä. Metsässä siniseltä taivaalta tuleva valo oli kuin maaliskuussa; keltaiset lehdet muistuttivat vielä meneillään olevasta syksystä.

Ja pari päivää myöhemmin kaikki oli kuin edellisvuoden muistikuvaa. Jouluista tunnelmaa jäivät kannattelemaan kaupungilla joulutorit, glühweinkojut ja laulava joulukuusi – viikkoa ennen ensimmäistä adventtia. Samichlaus, sveitsiläinen joulukuun vieras, oli sekin kumppaneineen ottanut myös varaslähdön ja marssi läpi kaupungin soittokuntien tahdissa.

En ollut tajunnut, että jouluhässäkkä alkaakin jo marraskuun puolivälissä. Silti, miksei? Kaupungin kylmässä värisytti ja pyysin kojusta yrttiteetä. Myyjä toisti “Kräuterteetä siis.” Höyryävä juoma oli kyllä glühweinia, mutta otin sen vastaan mukisematta. Maailma tuntui hetken aikaa mukavammalta paikalta jouluvalojen keskellä, käsissä kuppi kuumaa.

En resumen: Ya llegó la navidad a Suiza. O era la primavera?

Kurzgesagt: Weihnachten ist da. Oder ist es der Frühling?

Vuoret kiinni, mitäs nyt?

Vuoret kiinni, mitäs nyt?

Niin se on, että kausi on paketissa. Iso osa hisseistä pitää huoltotauon tai jää odottelemaan talvea. Alppitiloilta on tultu jo aikaa sitten alas alavammille maille. Viikonloppuna olisi tehnyt mieli sumun yläpuolelle, mutta nitkautin selän muutaman millin harhaliikkeellä sellaiseen kuntoon, ettei tullut mieleenkään lähteä istumaan autoon tai junaan. Sillä sinne olisin varmaan jäänytkin, ellei joku olisi nostanut ylös.

Hermot olivat hiukan kireällä. Sisällä huuteli tarve nousta rinnettä, valloittaa kukkula. Se on kuulemma jonkinlaista vuoristoriippuvuutta. Äärikokemuksen endorfiinit ja dopamiinit jäävät puuttumaan. Vaikken ole mikään seikkailija, olen silti koukussa. Rakastan uusia maisemia ja hikisiä nousuja. Lähdin peruslenkille lähiseudulle juoksemaan näiden perässä. Ainakin olo oli sen jälkeen parempi ja selkäkin vetreämpi.

Kotipihalla kahlasin lehtien läpi ulko-ovelle ja muistin, että niin, ne syystyöt. Nehän ne olikin, mitä välikaudella pitäisi tehdä. Ensin huomasin reppanan näköisiin varsiin jääneet tomaatit, sitten auringonhattujen kuivaneet varret, ylikasvaneen viikunan ja kirsikkakin pitäisi leikata. En suoranaisesti innostunut hommasta, mutta hain sakset, vetäisin puutarhahanskat käteen ja aloin raksutella. Kun pelargoniat oli viety kellariin ja puutarhapömpelitä täynnä pilkottuja oksia ja lehtiä, olin piirun verran enemmän kotona. Eikä kaukokaipuu enää repinyt.

Talvilenkkien suunnitteluun käyn, kunhan lumet peittävät ainakin korkeimmat huiput. Sitä odotellessa aikaa on yhtäkkiä enemmän. Lauantaina täytin sen aina pätevällä sijaistoiminnolla, leipomisella. Ulkona sumua ja sisällä kuumia perunapiirakoita; melko täydellistä.

Tätä lisää ensi vuonna.
Next year more of this.
Tämä on se olo, kun endorfiinit ja dopamiinit jyllää.
Full of endorphins and dopamines.

En resumen: Hola, soy Liisa y adicto al senderismo.

Kurzgesagt: Hoi zäme, ich bin Liisa und wandersüchtig.