Suomalainen Sveitsissä: Laura Missuray

21. March 2018 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kulttuuri Tags: oopperalaulaja Laura Missuray, suomalainen Sveitsissä, Zürichin ooppera 3 Comments

Treffit Zürichin oopperatalossa kuulostaa elegantilta ajanvietolta, hiukkasen elitistisen kulturellilta. Mutta kun kaksi kotkalaista pääsee kanttiinissa kahvikupin ääreen, juttu lentää, siät ja miät sinkoilee ja on yhtä kotoisaa kuin kesäaamuna Kotkan torilla possokahvilla.

Oopperalaulaja Laura Missurayn (os. Jokipii) kanssa välipalatauolla on hänen tyttärensä Vilja (6 v.), joka värittelee kirjaa. Esikoulu oli peruttu tältä päivältä ja tyttö tulee mielellään mukaan seuraamaan äidin harjoituksia. Aamulla treenattiin Wagnerin Lentävää hollantilaista.

Zürichin Fällandenissa asuvaan perheeseen kuuluvat myös Edith (4 v.) ja unkarilainen puoliso Janos (laulaja/suntio).

Oopperalaulajan kotikolo töissä: pukuhuone ja oma peilipöytä.

Kuinka kauan olet ollut Sveitsissä ja miksi juuri tämä maa?

LAURA: Tultiin elokuussa 2010, vastanaineina. Me olimme menneet Kotkassa toukokuussa naimisiin, asuttiin Budapestissa ja kävimme häämatkalla Egyptissä. Vaihdoin vain kotona laukun ja tulin samantien Zürichiin koelauluun, kipeänä kuin koira.

Lähdin, koska Budpestissa asuessani olin valmiiksi lähempänä Keski-Euroopan pelipaikkoja. Suomesta työnhakuun lähteminen oli jo yksin taloudellisesti hankalampaa. Ykkössopraanojen paikkoja on tosi harvoin missään auki ja Zürichin oopperatalo on maineikas maailmalla. Ajattelin että ei se ota eikä anna, käyn kokeilemassa. Kaksi päivää henkitorven tulehduksessa kähisin ja ihme kyllä sain paikan. Oli aika kova paikka lentää takaisin Budapestiin ja sanoa tuoreelle aviomiehelle, et miä muutan nyt Zürichiin. Sen jälkeen oli aika haipakkaa; myytiin asunto ja elokuussa asuttiin jo täällä.

PALA SUKLAATA: Oliko sinulla mietittynä valmiiksi, että haluaisitko esimerkiksi Lontooseen, Milanoon tai Zürichiin…?

LAURA: Ei, ajattelin, että joskus päätyisin Saksaan. Koivukosken Jouko (Kotkan kaupunginorkesterin silloinen kapellimestari) sanoi aina, että lähde maailmalle, lähde pois isompiin ympyröihin. Ajattelin, että mikset siä tykkää minusta… Tais se kuitenkin tykätä. Jouko on ollut musiikillisen elämäni suurimpia kulmakiviä, omien vanhempieni lisäksi.

PALA SUKLAATA: Minua Jouko vain heitti musiikkiopiston orkesterissa tahtipuikolla.

LAURA: Ehkä se halusi sinustakin eroon.

(PALA SUKLAATA AJATTELEE: Taatusti soitin vain todella epätahdissa. Tai sitten unohduin unelmoimaan.)

LAURA: – Alunperin unelmani oli olla solisti jossain pienessä saksalaisessa talossa, tehdä operettia ja oopperaa. Aloitiin laulun opiskelun teini-ikäisenä; ammattia ei enää ole olemassa samanlaisena kuin silloin. Ei enää mennä pieniin taloihin ja lähdetä kehittymään pienistä rooleista isoihin ja olla 30 vuotta samassa paikassa. Solistitkin palkataan nykyään vain pariksi vuodeksi tai jopa pelkästään produktiokohtaisesti ja olet matkalaukun kanssa koko ajan jossain. En minäkään aloittanut laulunopiskelua toivoen, että saisin kuoropaikan jostain, vaan kaikki aloittavat sooloura mielessään. Mutta Zürichin oopperatalo on niin maineikas, on uskomattomia solisteja; kyllä paikka on lottovoitto. Puhumattakaan siitä, että tänä päivänä vakituinen työpaikka on arvokas, oli ala mikä tahansa. Ja mulle on aina ollut selvää että haluan perheen. Enkä osaa kuvitella elämää , jossa olisin erossa lapsista pitkiä aikoja, tai että he joutuisivat matkustamaan paljon mukanani kaupungista toiseen. Olin kuitenkin esiintynyt työkseni erilaisilla kokoonpanoilla melkein 15 vuotta ja kiertänyt kirkonkyliä kaikenmaailman keikoilla, eikä se riittänyt elannoksi.

Onko Sveitsi päätepiste vai haluaistko palata Suomeen tai kenties suunnata jonnekin toisaalle?

LAURA: En ole henkisesti ollenkaan valmis siihen että tämä olisi päätepiste. Mutta totuus on se, että minulla on eläkevirka. Ja myös minun miehelläni. Hän sai tänä vuonna, oltuaan seitsemän vuotta Sveitsissä, vakituisen paikan ja se on iso asia perheelle.

Minä en ole henkisesti vielä oikein kotiutunut Sveitsiin. Minulla on paljon perhettä ja läheisiä Kotkassa, joita kaipaan hirveästi. Ja sitten on paljon sellaisia kulttuurieroja, jotka on jokseenkin isoja. Mutta sitten isommassa mittakaavassa elämäni on täysin tätä oopperataloa ja kun on pienet lapset…Tämä työ vie ison osan elämästä, kun on kaksi vuoroa joka päivä, viisi tai kuusi kertaa viikossa. Toisaalta työ on aika samaa, teki sitä missä tahansa. Ehkä salaa toivon, että lapset lähtisivät myöhemmin Suomeen opiskelemaan ja itse voisin ehkä seurata tai muuttaa sinne sitten eläkkeellä. En tiedä, aika näyttää. Se on vähän sellaista rimpuilua.

PALA SUKLAATA: Niin, me olemme olleet Sveitsissä jo parikymmentä vuotta ”toistaiseksi”.

LAURA: Minä asuin Budapestissä tätä ennen puolitoista vuotta ja silloin oli todella vaikeaa jättää Suomi. Enää en ole niin sidoksissa. Nyt kun kotipaikan on jättänyt kahdesti, niin kyllä minäkin voisin lähteä minne vain. Lasten ja sveitsiläisen koulujärjestelmän rankkuuden takia joskus katselen Kansallisoopperan sivuja, että olisiko paikkoja auki. Mutta toisaalta täytyy ajatella koko perhettä, mies joutuisi aloittamaan kaiken alusta koska ei puhu suomea. Ja kyllähän se koti sinne muodostuu missä se lähin perhe on.

Miten vietät arkesi?

LAURA: Mopon selässä matkalla oopperalle, näyttämöllä tai matkalla oopperalta kotiin ja sen jälkeen iltapäivällä leikkikentällä. Ja sitten illalla takaisin oopperalle ja kotiin kun kaikki jo nukkuu. Maanantaisin menen Saksaan kauppaan. Ennen käytiin koko perheen voimin samalla reissulla uimassa, mutta nyt kun tytöt ovat sidoksissa pakollisen päiväkotisysteemiin, se luksus on jäänyt pois.

laura missuray 2 p

Miten kotkalainen istuu Zürichiin? Entä suomalainen Sveitsiin?

LAURA: Kuorossa on 60 ihmistä eikä yksikään ole sveitsiläinen, joten eri kansallisuuksien tuntemukset ovat käyneet tutuiksi. Sen olen huomannut, että pohjoismaalaisena on helpompaa, kuin esim itäeurooppalaisena tai eteläeurooppalaisena tai saati sitten, jos jostain kauempaa.

Työyhteisöön oli tosi helppo sujahtaa sisälle. Työ yhdistää niin paljon ja kaikki ollaan ulkomaalaisen kengissä.

Me olemme aina asuneet samassa paikassa, kylä on pieni ja tykkään siitä. Mutta kyllä minä leikkikentällä ensimmäisinä vuosina katselin paikallisten, suljetun ringin, selkiä. Minulla on paljon hyviä ystäviä, silti vasta nyt on ystäväpiiriin tullut sveitsiläisiä. Suomalaisiin muuten suhtaudutaan yleensä positiivisesti. Se myös auttaa, että puhuin saksaa jo kun tulin.

Zürich on myös hyvän kokoinen paikka. Budapest on kaunis ja turistina ihana paikka, mutta me asuimme keskustassa ja se oli vähän liikaa. Zürichistä löytyy ison kaupungin hyvät puolet ja kuitenkin pienen ja intiimin kaupungin hyvät puolet. Zürichin tempo on minusta kiva, vaikka me maalla asummekin. 25 minuutissa ajaa vespalla kotiovelta oopperan ovelle.

laura missuray 6 p

Kolmen kärki Sveitsistä?

LAURA: -Luonto, se on aika mahtava. Ja on niin hauskaa, että kun astun ovesta ulos, edessä on kunnan ruohonleikkurit eli lampaat ja vuohet; siinä kunnantalon pihalla ne syövät ruohoa. Ihan mahtavaa. Luonnon arvostus on hienoa.

–Thermalbadit. On ihanaa mennä kylpylään uimaan kun lapsiakaan ei palele. Se on sellainen meidän perheen yhteinen juttu.

-Yleinen puhtaus. Budapest oli aika saastunut ja likainen. Alkuvuosina kaipasin hirveästi kaikkea Suomesta ja siellä oli muka kaikki paremmin, mutta nyt kun menen Suomeen, niin ensiksi iskee se likaisuus. Miksi roskia ei voi heittää kadun sijasta roskikseen? Ja miksi kauppakeskusten ja juna-asemien edustat ovat yleisiä käymälöitä? Sveitsissä kunnioitetaan ympäristöä. Yleinen siisteys on aika kivaa

Laura, Janos, Vilja ja Edith

Kaipaatko jotain Suomesta?

LAURA: Läheiset ihmiset on itsestäänselvyys, mutta jos jätetään se sivuun, niin kaipaan sosiaaliturvaa, johon lasken kuuluvaksi lääkärit, terveydenhoitopalvelut, koulusysteemin ja päivähoidon. Jos mies ei olisi ollut niin paljon kotona, en tiedä miten olisimme selvinneet. Äitysloma 16 vk ja sen jälkeen 2 kertaa päivässä töihin. Aika vaikea olisi ollut jättää lapsia nelikuisena hoitoon kymmeneksi tunniksi ja se maksaa 3000 frangia (n. 2 500 euroa) kuussa. Kyse ei ole edes laadusta vaan päivähoidon puutteesta.

Sitten jos voisin, siirtäisin meren tänne. Se on yksi asia, minkä takia en voisi ajatella Sveitsiä lopullisena asuinpaikkana. Kaipaan merta aivan hirveästi. Sillä on oma sielu. Joka päivä eri väri, eri tuoksu… Ahdistun sisämaassa. Vuoret täällä ovat ihania katsella, ne tekevät vaikutuksen aina kunhan sumulta näyttäytyvät, mutta mutta… Zürichinjärvi ei vaan ole meri, vaikka paikalliset siellä käyvätkin purjehtimassa.

PALA SUKLAATA: Minulle kyllä riittää, että se lätäkkö on tuossa.

LAURA: Joo, siä sen sanoit, se on lätäkkö, kotkalainen sanoo juuri noin, saimaalainen ei! Ja sitten vielä kaipaan saunakulttuuria. Jokaisessa talossa pitäisi olla sauna ja siellä pitäisi olla lupa heittää löytyä

♠ ♣ ♦

Kuvat ensimmäistä lukuunottamatta Lauran omasta albumista ja teoksista Macbeth, Mahogonnyn nousu ja tuho, Medee, Naamiohuvit, Parcifal, Glitter and be gay

Sarjan edellisissä osissa esiteltiin: Riika Östberg ja Marika Rosenius

♠ ♣ ♦

En resumen: Sigue la serie de los finlandeses en Suiza: fui a tomar un cafecito en la opera de Zurich con la cantante finlandesa Laura Missuray. Y cuando dos mujeres de Kotka se topan, se siente como en casa. Lo que más le gusta a Laura en Suiza es, por su puesto, es la naturaleza, pero también las aguas termales (para un finlandés un lujo) y la limpieza general por todo lado. Lo que le hace falta de Finlandia es el seguro social, en lo que cuenta el sistema de salud, de educación y el cuidado al niño que es barato y garantizado para todos.

Kurzgesagt: In der Serie den “Finnen in der Schweiz”, habe ich die Opersängerin Laura Missuray zum Kaffee getroffen. Und wenn zwei Frauen aus Kotka am Tisch sitzen, fühlt es wie zu Hause und es wird viel geschwätzt. Laura gefällt es die Natur (klar!) in der Schweiz, aber auch die Thermalbads (für ein Finne luxus) und die allgemeine Sauberkeit (seltenheit in der Welt), die hier geschätzt wird. Was Sie vermisst ist die finnische Gesundheitssystem, Schule und Kinderbetreuung, günstig und allen garantiert.

Elämäni aakkoset

7. February 2018 By suklaasyomari in Allgemein, elämä Tags: Elämäni aakkoset 4 Comments

Monen tekemisen keskellä, viileän hyytämänä (kyllä, pari astetta pakkasta on kylmä!) ja silmät hiukkasen ristissä tarrauduin aakkosaiheeseen. Ei mikään niin helppo tehtävä. Ruotsalaisen o:n jätän suosiolla pois, sillä ensinnäkään en jaksa vaivautua etsimään sitä sveitsiläisestä näppäimistöstäni, toisekseen, mitä ihmettä se kertoisi minusta, ajattelin. Hetken pohdittuani keksin, että onhan minulla serkku, jonka nimestä se löytyy. (Mutta ei vieläkään näppäismistöstä.) Joillekin kirjaimille olisi kasautunut tukku tärkeitä asioita, toisille ei niin mitään. Jonain toisena päivänä aakkoset näyttäisivät ihan toiselta. Tänään tältä:

A – Atena, joka julkaisi kirjani Hausfrau – kotona Sveitsissä. Ja tietenkin Aldo. Se, jonka kanssa olen jakanut papukattilallisen jo parin vuosikymmenen ajan.

B – Bush, Kate. Lapsena iski Abba, seuraava suuri oli lukion loppupuolella ihanan mullistava Kate Bush, uskomattomalla äänialallaan ja mykistävän vahvalla hentoudellaan, keijumaisella voimallaan.

C – Costa Rica. Siellä löysimme toisemme, Aldo ja minä. Maa, josta tuli yksi kodeistani.

D – Daaliat. Pistän mukulat maahan aina keväällä ja yritän estää etanoita rouskuttamasta koko kukkasatoa. Viime vuonna etanat taisivat voittaa, tänä vuonna ryhdyn uuteen taistoon ja laitan etana-aidat.

E – espanjan kieli. Kotikieleni. Se, mitä kuulemma puhun kovalla aksentilla, mutta hauskasti.

F – frijoles, pavut. Niitä meillä syödään usein. Aamupalalla, lounaalla, välipalasandwichin sisällä ja ilta-ateriallakin.

G – Grafton, Sue. Amerikkalainen dekkarikirjailija, jonka aakkossarjan kirjat olivat tulleet osaksi vuosittaista lukurutiiniani. Grafton menehtyi äskettäin ja jään kaipaamaan jatkumoa yksityisetsivä Kinsey Millhonen tarinalle.

H – Hilja. Nimeä kantaa tyttäreni, tätini toisena nimenään ja esikuvana oli Hilja-mummo.

elämän aakkoset tähdet (2)

I – Identiteetti. Siinäpä vasta muovailuvahamainen termi. Se voi olla mitä vain, siihen vaikuttaa kaikki. Toivoakseni jopa minä itse.

J – Jahkailu. Haluan selkeyttä ja asiaan tarttumista, enkä yhtään kestä jahkailua tai jahkailijoita. Tässä on ollut vähän työstämistä, sillä jokaisella on oikeus myös jahkailla, jos niikseen tulee. Myös itselläni.

K – Kahvi. Kirjat. Kuntosali. Kaikki kärkipään juttuja elämässäni.

L – Lenkki. Ei siis makkara-, vaan kävely- tai juoksulenkki. Mieluiten polveilevassa maastossa, metsässä joen varrella, mutta myös vuoristo käy.

M – Meri. Saaressa syntyneelle hyvin tärkeä. Ja Sveitsistä katsottuna hyvin kaukana.

N – Nikamat. Omani ovat yliliikkuvat. Ne lonksuvat miten sattuu ja pakottavat liikkumaan; muutoin saattaisin olla sohvaperunaakin laiskempi.

O – Onnellisuus. Kaikki haluaisivat olla onnellisia. Onnellisuuden kuvitellaan olevan jossain edessä päin, kun se todellisuudessa on jo läsnä.

P – Pilates. Kuuluu myös tärkeisiin asioihin elämässäni. Joka viikko täytyy pari kertaa järjestellä jäsenet, jotta tasapaino säilyisin.

elämän aakkoset rainbow (2)

Q – Quiche Lorraine, yksi lempipiirakoistani. Leivon aina silloin tällöin. Varma tarjottava.

R – Radiokuunnelma. Kuuntelin niitä lapsena sunnuntaisin. Rakastin äänimaailmassa syntyvää todellisuutta. Ja haluaisin itse joskus toteuttaa kuunnelman.

S – Saari. Tärkeä paikka Suomessa. Kesäinen liplatus, moottoriveneiden surraus, sudenkorennot, kahvin tuoksu ulkosalla.

T – Titu Hutlu. Monet kutsuvat minua Tituksi. Alle kouluikäisenä yritin kirjoittaa nimeni taideteokseeni ja muistin, että se alkaa H:lla, lopussa on L ja sitten lisänä on pari samanlaista kirjainta. Siitä syntyi Hutlu.

U – Uteliaisuus. Kannattaa vaalia ja säilyttää.

V – Vuoret. Kunnioitan ja ihailen vuoria ja vuoristoa. Karuja, yllättäviä, uhkeita. Myös joskus pelottavia.

X – Xylitol-purkka. Muistan harvoin tuoda Suomesta ja harmittelen jälkeenpäin. Onneksi sveitsiläisetkin ovat hoksanneet xylitolin ja sitä löytyy purkan sekä sokerin muodossa kaupoista.

elämän aakkoset (2)

Y – Ylpeys. Vaikea asia suomalaisille ja usein negatiivisesti ymmärretty. Mutta itsestään saa olla ylpeä. Sitä joudun aina välillä muistuttamaan itsellenikin.

Z – Zürich. Virkeä, kaunis, tarpeeksi pieni kaupunki. Välillä arrogantti ja töykeä, mutta useimmiten viihtyisä.

Ä – Äidinkieli. Tärkeä osa identiteettiäni ja henkinen kotini. Yritän pitää hengissä lukemalla, kuuntelemalla, puhumalla. Silti epäilen kuulostavani vanhanaikaiselta nyky-Suomessa.

Ö – ÖV eli julkinen liikenne. Yksi parhaita asioita Sveitsissä. Välillä on pientä kompastelua, mutta toimii paremmin kuin missään muussa käymässäni maassa.

¤ ¤ ¤

En resumen: Cada letra cuenta algo de mi. Algunos tal vez son claros sin traducir. El resto; diay, tal vez no es importante.

Kurzgesagt: Jeder Buchstabe erzählt etwas von mir. Einige sind wahrscheinlich klar ohne Übersetzun. Andere, na ja, vielleicht sind die dann nicht so wichtig.

Suomalainen Sveitsissä: Riika Östberg

17. January 2018 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kulttuuri Tags: Cafe Miyuko, Riika Östberg, siirtolaisuus, Sveitsi, sveitsinsuomalaiset, ulkomailla asuminen, Zürich Leave a comment

Sveitsi-noviisilla Riika Östbergillä on takana on vasta puolisen vuotta uudessa kotimaassaan. Riika toivoi, että tapaisimme Zürichissä paikassa, mistä saisi gluteenittomia ja vegaaneja leivonnaisia, joten pääsin -jälleen kerran- esittelemään Miyukon. Mangavaikutteisessa kahvilassa Sveitsi tuntui olevan kaukana, mutta sittenkin vain oven toisella puolen. Chai- ja Matcha-Latten, kahden kahvin, suklaaleivonnaisen ja sarven voimin rupattelimme elämästä Zürichissä ja ylipäätään Sveitsissä. Ja juttuahan riitti; ohi taisi hurahtaa niin aamukahviaika kuin lounaskin ja me nökötimme yhä takahuoneen pienenpienen pöydän ääressä.

Mistä lähtien olette asuneet Sveitsissä?

Mies, Paavo, tuli tammikuussa ja me Idan (15) ja Edithin (13) sekä Manu-koiran kanssa kesäkuun lopussa. Jäin myymään talon ja lapset kävivät koulua lukuvuoden loppuun. Itse jäin virkavapaalle omasta työstäni toimintaterapeuttina lasten psykiatrialla.

Riika sai toivomansa vegaanin ja gluteenittoman suklaakaakkusen. Minä taas matcha latten, jota en todellakaan halunnut, mutta juuri siksi vahingossa höpötyksen lomassa tilasin.

Miksi Sveitsi?

Heti kun kuulimme, että miehelle olisi Sveitsissä töitä, niin ajateltiin, että ”Joo!”. Muun maan kohdalla olisi saateltu epäillä, että ehkä joku menee pieleen, mutta tässä tapauksessa ei tullut sellaista oloa. Lasten koulujen takia ajankohta oli ehkä huono, mutta suhtauduimme muuttoon avoimesti ja positiivisesti.

Olen aina toivonut, että koti voisi olla ulkomailla. Saksan kielestä taas ajattelin, että ou nou…Mutta toisaalta, muutkin ovat oppineet kielen, miksi en minä.

Onko Sveitsi päätepiste vai onko mielessä palata Suomeen tai kenties suunnata jonnekin aivan toisaalle?

Me olemme kaikille vaihtoehdoille avoimia. Ehkä Sveitsistä tulee pysyvä kotimaa. En näe estettä jäämiselle, mutta en myöskään toiseen maahan muutolle. Lapset toivoisivat englanninkieliseen maahan.

Chai latte oli mausteinen ja juuri sopiva talvipäivän rupattelun kyytipojaksi.

Miten vietät arkesi?

Ruokaa laitan, siivoan… Arjessa aikaa kuluu paljon ihan lasten koulunkäynnin tukemiseen.

Kodin ulkopuolisia aktiviteetteja on vähän, mutta lasten koulussa ollessa pyrin tapaamaan ystäviäni. Ystäväpiiri koostuu lähinnä muista suomalaisista; samassa tilanteessa olevien kanssa löytyy aina yhteistä puhuttavaa ja tekemistä.

Olen myös ohjaajana suomenkielisessä vauvamuskarissa joka toinen viikko ja käyn viikoittain mamu-naisten Living in Zürich -kurssia. Kurssi on tarkoitettu naisten integraation helpottamiseksi ja eri kieliryhmille on omat kurssinsa, ranskaksi, englanniksi, espanjaksi, venäjäksi, arabiaksi…Kursseja on ollut kaupungissa jo 20 vuotta. Joka kerralle on oma teemansa, puhutaan mm. jätehuollosta, finanssiasioista, siitä minkälaisia ihmisiä sveitsiläiset ovat, politiikasta, historiasta, maantieteestä…Kurssi maksaa 60 frangia ja jos tunneilla käy ahkerasti, summan saa takaisin lahjakorttina, jonka voi käyttää vaikkapa kielikurssiin.

Kahvilan rekvisiittaa: Totoro lienee tuttu ainakin Hayao Miyazakin elokuvien ystäville.

Miyuko jakaa myös elämänviisauksia.

Miltä tuntuu olla suomalaisena Sveitsissä?

Heti alussa tuli shokki julkisissa liikennevälineissä, tuli paniikki, etten ymmärrä mitään mitä puhutaan. Käänsin kylttien tekstejä ja pysäkkien nimiä. Nyt kun olen sorinan keskellä, ymmärrän ehkä sanan sieltä täältä, en kaikkea, mutta se ei haittaa.

Kielestä tuli ahdistus, tuntui, että pitäisi ymmärtää. Mutta siitä selvitään, jos ei muuten niin käsimerkein. Zürichissä pärjää englannillakin. Ja suomen kieli kyllä tunnistetaan, monet osaa pari sanaa suomea.

Jos verrataan muista maista esim. etelämmästä tuleviin ulkomaalaisiin, niin onhan suomalaisena täällä hyvä olla. Olen nyt havahtunut siihen, että olen todellakin maahanmuuttaja, mamu. Mutta tosi hyvässä asemassa.

Riika löysi Zürichistä auringon kajeen. (Ja kuvaaja valokuvausteknisen ongelman…)

Kolmen kärki Sveitsistä?

Lämpö. Kesällä tullessa se oli jotenkin uskomatonta, koko ajan on lämmintä, tuntui ettei se lopu ollenkaan. Suomessa juhannuksena istuttiin toppatakeissa.
Me asumme Neu-Oerlikonissa, missä on betonitaloja, lasiseiniä ja seutu on rumaa, mutta luonto on silti ihan lähellä, muutaman sadan metrin päässä. Kävelen tuntikausia metsässä koiran kanssa, vaikken mikään vaeltaja olekaan.
Joko julkinen liikenne tai se, että meitä on koko ajan kädestä pitäen ohjattu. Koulujärjestelmä on hyvin erilainen kuin Suomessa, en tiedä vielä onko se huonompi vai parempi, mutta täällä ei anneta tipahtaa kyydistä, opettaja pitää huolta, että me tiedämme asioista ja että teemme kaiken ajallaan.

Mitä kaipaat Suomesta?

Ystäviä.
Gluteenittomia ja vegaaneja ruokia.
Työtä! Tykkäsin työstäni, koin olevani hyödyksi ja autoin ihmisiä.

(Sarjan edellinen osa löytyy täältä)

En resúmen: Me topé con Riika Östberg, quien ha vivido con su familia apenas algunos meses en Zurich. Lo que le más gusta en Suiza por el momento es el calor en el verano, transporte público, naturaleza que está muy cerca y que los guian, a toda la familia, muy bien en la escuela.

Lo que le hace falta de Finlandia son los amigos, comida vegana y sin gluten y su trabajo.

Kurzgesagt: Riika Östberg und ihre Familie sind Neulinge in der Schweiz. Sie wohnen in Zürich erst seit ein halbes Jahr, aber haben schon einiges erfahren. Was ihr sehr gefällt ist die wärme im Sommer, ÖV, Natur und wie die Lehrerin in der Schule um die ganze Familie gekümmert hat und schaut, das sie gut informiert sind und alles rechtseitig machen.

Was sie vermisst, sind die Freunden, veganes und glutenfreies Essen und ihre Arbeit.

Niin, se edellinen vuosi

3. January 2018 By suklaasyomari in Allgemein, elämä Tags: vuosikatsaus 2017 Leave a comment

Sveitsissä vuoden kaksi ensimmäistä päivää on pyhiä, joten edellisestä vuodesta on hyvin aikaa toipua. Vuoden bilanssia voi siis rauhassa miettiä, jos jaksaa. Ja huvittaa. Yleensä olen vain kääntänyt kalenterin lehden uuteen ja tuntenut oloni raikkaaksi. Kävin joutessani kuitenkin läpi edellisen vuoden kuvasaalista ja tältä 2017 sen perusteella näytti:

Walenseen reunamilta löytyy tällainen puutarha.

Hyppelihyp – putouksen yli ja eteenpäin.

Selvästikin kamera räpsyy, kun ollaan vuorilla. Alpit jaksavat säväyttää, vaikka Sveitsissä on asuttu jo melkein parikymmentä vuotta. Eikä tarvitse olla edes alppi. Kotkalaiselle riittää kukkulakin. Patikkareissut selvitettiin eksymättä, enkä onnistunut saamaan ainuttakaan urheiluvammaa, siitä plussaa.

Tässä on penkki kohdallaan. Siihen voi istahtaa ihailemaan Glarusin vuoristoa.

Näillä seuduilla käytiin pari kertaa patikoimassa. Värit ja huiput ovat huimia.

Jos katson kuvia taaksepäin, niin vaikuttaa myös siltä että syöty on. Kakkuja, streetfoodia, itse tehtyä ja toisten luomaa. Myös kaikilla retkillä eväät ovat tärkeät, sillä miten sitä muuten jaksaa vuoren rinnettä ylös.

Vuoden kauneimmat kuppikakut. Samalla myös vuoden mauttomimmat.

Täällä tuli istuttua. Kafi Dihei.

Kahviloissa käytiin monena aamuna viettämässä nykyisin vähän kortilla olevaa äiti-tytär -aikaa. Metsästettiin Zürichin parasta aamupalaa. Projekti on vielä kesken, sillä viikolla tarjottavat aamiaiset eivät ole vielä juurinkaan vakuuttaneet. Hinta-laatu -suhteessa on myös toivomisen varaa.

Ja jos nyt jotain muuta muistelisin, kuin syötyjä ruokia, niin tarkoitus on oppia joka vuosi jotain uutta. Siinä mielessä joko vuosi oli täysi floppi tai sitten en vain oppinut mitään kovin järisyttävää. Mukavuusalueen sen sijaan ylitin useammankin kerran: pidin workshopeja tarinankerronasta lapsille, tein Suomi-100 -visan, ja löysinpä itseni pitämästä itsenäisyysaiheista ”kevyttä juhlapuhettakin”. Kaikki kivoja projekteja, mutta eivät kovin luontaisia itselleni. Opetustyötä olen kovasti aina kartellut, silti jotenkin aina löydän edestäni siihen liittyvää tekemistä.

Kävelin myös polkua, jota joskus aiemmin olisin varmaankin edennyt polvillani tai mieluiten istunut alas ja odottanut pelastushelikopteria. Edistystä sekin. Ymmärsin myös, ettei ongelma ole paikan korkeus, vaan tarvitsen varmuuden siitä, että jalkani astuvat oikeaan kohtaan ja kestän hengissä vastakin.

Jokavuotinen retki Luzerniin. Sarjakuvafestivaalilla on aina kivaa.

Ehkä vuoden tasaisin ja suorin tie. Pyöräretki Tessiinissä.

Matkustaa olisi voinut enemmänkin, kohteita olisi mielessä miljoona, mutta pienet retketkin olivat kivoja. Kävimme katsomassa vanhoja tuttuja kulmia Milanossa, Kotkassa, Helsingissä, sarjakuvafestareilla Luzernissa ja Locarnon seudulla pyöräilemässä.

Taidekokemuksia kertyi myös plakkaariin aika läjä. Huippuhetkiin kuului ehdottomasti se, kun Taneli Törmä tanssi Zürichissä, brittikirjailija Zadien Smith kertoi näkökannoistaan Zürcher Schauspielhausissa ja kun vaihdoin sanasen brittimuusikon KT Tunstallin kanssa.

Synttärikakku. Yksi niistä.

Vuosia tuli täytettyä, kuten aina, mutta pitkästä aikaa synttäreitä juhlittiin isommalla porukalla. Sen jälkeen ihmettelin, etten aina tee näin. Eikä juhliin tarvittaisi edes syntympäivää.

Olen myös selvästi tuijotellut vuoden aikana kymmeniä auringonlaskuja. Spektaakkeli on aina erilainen ja yllättävä.

Toivotimme hyvää matkaa rohkeille ystäville, jotka vaihtoivat mannerta ja yhden punavalkoisen lipun toiseen punavalkoiseen lippuun.

Ja hyvästelimme korkeaan ikään päässeen naapurin ja ystävän. Hansruedi olkihattuineen siirtyi kitkemään rikkaruohoja taivaallisiin puutarhoihin.

Tästä pulahdettiin useasti uimaan.

Ja tälle vuodelle toivoisin, jos mitenkään kävisi päinsä, ystävällisyyttä, positiivista energiaa, yhteisöllistä lämpöä, toisten huomioon ottamista, kauniita ajatuksia, luovuutta. Kiitos.

PS. BLOGIN OSOITE ON NYT MUODOSSA https://palasuklaata.com

En resumen: Las fotos del año pasado revelan, que comí mucho, usé la camara más en las montañas que en casa y había un montón de atardeceres muy bonitos. Para este año pediría bondad, pensamientos bonitos, que tomen en cuenta a los demás y energía positiva. Gracias.

Kurzgesagt: Die fotos vom Jahr 2017 zeigen, dass ich viel gegessen habe und dazu am meisten Fotos beim wandern oder zu Hause beim Sonnenuntergang genommen habe. Für das Jahr wünsche ich Freundlichkeit, Gefühl der Gemeinsamkeit, schöne Gedanken, positive Energie und Kreativität. Merci Vielmal.

Väri: okrankeltainen

11. October 2017 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kulttuuri Tags: kurpitsarisotto, okrankeltainen, syksy, Taneli Törmä, Zadie Smith Leave a comment

Keltaisen eri sävyiset loppukesän kukat ja kurpitsat muuttuvat auringonvalossa okrankeltaiseksi peitoksi. Kun illalla laitan silmät kiinni, näen hehkua, keltaiset ja oranssit ovat kietoutunneet valoksi, joka pehmenee unen tullen.

Jutun juoni alkaa tästä: kuoreton kurpitsa palasiksi.

Okrankeltaisina päivinä illat ovat pidempiä ja tummia, mutta kaupungilla on valopisteitä. Pimeän läpi kipaisin Punaiseen tehtaaseen, Rote Fabrik, ja näin Taneli Törmän tanssivan koreografiansa punapartaisena, pienet rastat niskassa heiluen, iloisin tontun silmin, isona ja vähän kömpelönä pienten balleriinojen keskellä.

Ja Zadie Smith. Brittikirjailija Zürichin Schauspielhausissa! Niin intellektuelli ja hauskakin! Ehdoton valopiste synkeässä ja kosteassa illassa.

Samettisen punaisessa teatterisalissa Zadie Smith erottui yhtä punaisesta nojatuolista vihreän kukertavassa leningissään ja älykkään ihmisen hehkullaan. Zürich ei ole kaupunki, joka tunnetaan väreistään, mutta tänä iltana ne kaikki olivat paikalla. Kuten sekin mies, joka näytti kirjallisuuskriitikolta, pitkäksi kasvaneen tukkansa, viiksiensä ja silmälasiensa kera. Harmaa bleiseri ja paljaat jalat.

Tarinan päähenkilöt: sipuli ja myskikurpitsa.

Tai ne, jotka eläytyivät tapahtumaan turbaanien kautta. Zadie Smithiä oli vaikea ajatella ilman hiukset sisälleen kietovaa turbaania, joka korostaa hänen hienostuneisuuttaan. Lapsena muistan turbaanien olleen mummojen päähine, viehättävä, mutta vähän vanhahtava ja vieras. Simone de Beauvoir taisi olla se, jonka päässä turbaani alkoi yhtäkkiä näyttää kultivoituneelta.

Turbaaneissa ei näkynyt okraa, Zadien oli ruskea, edessäni lila, jollain toisella vaalean keltainen. Mutta näistäkin illan väreistä syntyi valo, jonka jälleen näin unen tullen.

Päähenkilö on luonteeltaan monikerroksinen ja muuntautumiskykyinen.

Sitä ennen loin lisää väriä keittiössä. Okra oli hiipinyt sisälle, kuoreltaan vaalea, vähän rypelöinen ja ihottumainen, myskikurpitsa avautui myös oranssina. Painoin veitsen sen lihaan ja pilkoin, kuten aina, vähän liikaa. Okran värinen risotto on syksyn aurinko pöydässä. Riisiä ja kurpitsaa jotakuinkin samassa suhteessa, sanoi resepti, mutta iloisesti surruttelin raastetta ainakin tuplamäärän. Loraus hyvää viiniä, suullinen itselle, parmesania, mustapippuria ja lopuksi kevätsipulin renkaita.

Kertomuksen kliimaksi: viini sihahtaa kuumalle pannulle. Hedelmäistä happamuutta ateriaan.

Nyt siis olin sulkemassa niitä silmiäni, haarukoituani aimo annoksen okranväristä aurinkoa vatsaan. Ja jälleen kerran ihailin hehkuvaa keltaoranssia valoa miettien toiveikkaana, kuinka pitkälle syksyyn tätä mahtaakaan riittää.

En resumen: el otoño es del color ocre. Eso es lo que veo, cuando cierro los ojos en la noche oscura. Ocre de flores, ocre del atardecer, ocre de calabazas, ocre de risotto de calabaza. Ojalá dure mucho, la luz del ocre, hasta que nos llegue la luz de la navidad.

Kurzgesagt: Ocker ist die Farbe des Herbsts. Das ist was ich sehe beim einschlafen, in einer dunklen Nacht. Ocker von den Blumen, Ocker von der Sonnenuntergang, Ocker von den Kürbissen, Ocker von der Kürbisrisotto. Hoffentlich dauert das dunkelgelbe Licht lange – bis das Licht vom Weihnachten uns erreicht.

Herra Herra ja hänen kirjansa

20. September 2017 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kirjallisuus, kulttuuri, Matkat Tags: Antonio Orlando Rodríguez, costaricalainen kirjallisuus, Joaquín Gutiérrez, kirjallisuusseminaari, päiväkirjat, Rafael Angel Herra 1 Comment

“Mitä teit ennenkuin sinusta tuli enkeli?” “Toitko nuo silmät mukanasi vai ostitko ne täältä?” “Ovatko ne lasuurikiveä?” “Ja tuo hymy…Eikö olisi hyvä, että hymyjä markkinoitaisiin ja myytäisiin, niitä kun on niin vähän tässä maailmassa!” Eräs kuubalainen kirjailija-toimittaja oli istahtanut viereeni ja suolsi kaunopuheisia flirttifraaseja kuin liukuhihnalta.

Sitä ennen hän kyseli samalla penkkirivillä istuvalta naiselta mikä hän oli. “Lihansyöjä? Uskovainen? Pidät muurahaisten syömisestä? Yöihminen?” Luulin, että costaricalaiset olivat mestareita iskurepliikeissään, mutta ehkä se ei rajoittunutkaan yhteen kansaan, vaan liittyikin kieleen. Tai Latinalaiseen Amerikkaan.

ra herra 12

ra herra 4

Nämä puheenparret olin kirjoittanut päiväkirjaani silloin kauan sitten. Pudistelin kirjasta pölyt, sillä oikeastaan etsin kohtaa kohtaa, jossa tapasin costaricalaisen kirjailija-filosofin Rafael Angel Herran, mutta löysin sitä ennen monta unohtunutta anekdoottia. Halusin kirkastaa kuvaa menneestä, sillä sain postipaketin, jossa oli kolme Herran kirjaa. Ne pääsivät kirjahyllyyni kahden edellisen viereen, sinne lähelle Hermann Hesseä ja Liisa Helve-Sibajaa.

Olimme kirjallisuusseminaarissa Costa Ricassa San Joséssa; minä, Rafael Angel Herra ja se kuubalainen kaunopuheinen kirjailija. Päädyin tapahtumaan kuvittajana, mikä oli mielestäni hilpeää, sillä itse tiesin, etten osaa piirtää edes kissaa. Toinen kuubalainen kirjailija-toimittaja, Antonio Orlando Rodríquez, opetti silloin costaricalaisessa La Universidad Nacionalissa, jossa minä opiskelin ja piirustukseni huomattuaan halusi, että osallistuisin lastenkirjallisuusjulkaisun kuvitukseen. Hänen äitinsä oli lukenut lapsille Muumeja ja sympatiat Suomeen olivat melkoiset. Ja niin olin tapahtumassa keskellä kuvittajia ja kirjailijoita.

Tämä ei ole Rafael Angel Herran tuotantoa, vaan päiväkirjani menneisyydestä.

ra herra 3

Rafael Angel Herran kanssa satuimme samaan pöytään. “Ai olet Suomesta. Frankfurtin kirjamessuilla näin suomalaisilla kirjoja, joissa luki herra ja kun kerroin sen olevan nimeni, heistä se oli niin hauskaa, että sain kirjan lahjaksi.”

Seminaarin jälkeen en tavannut Herraa enää, mutta sain myöhemmin Suomeen kaksi kirjaa. Ja Facebookin ihmeellisen maailmaa yhdistävän ominaisuuden vuoksi nyt, vuosikymmeniä myöhemmin muutaman lisää.

Yritin miettiä, mikä olisi ollut kirja, joka olisi ollut kirjamessuilla, luultavasti -80 ja -90 luvun taitteessa, ja otsikossa “herra”. Löysin vain Herra Hakkaraisen tarinoita, mutta ne on julkaistu paljon myöhemmin.

Señor Herran kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu novelleja, runoja ja tarinoita. Ajattelin lukea kaikki, muistin virkistykseksi, vanhimmasta uusimpaan. Mutta La divina chusma kuulosti hauskalta ja kansi kutsuvalta, että tartuinkin siihen. Ja huomasin, että espanjani kaipaa päivittämistä. Heti aluksi on myönnettävä, että vaikka se on toinen kotikieleni, kirjan nimi oli hauska vain sillä perusteella, miltä se kuulostaa; “chusma” oli haettava sanakirjasta. Kuubalaista perää oleva sana tarkoittaa siis roskaväkeä. Ja kirjan nimi jumalaista roskaväkeä. (Se on myös ilmestynyt saksaksi, Das göttliche Lumpenpack.)

Kirjan kertoja on papukaija ja kertomukset eläintarinoita, jotkut vain yhden kappaleen, kahden lauseen mittaisia. En tiedä ovatko nykyajan eläintarinat aikuisyleisölle vain Latinalaisen Amerikan ilmiö, mutta suomalaisessa nykykirjallisuudessa ei tämäntyyppistä genreä mielestäni ole. Saatan olla kyllä väärässäkin. Herran kertomukset alkavat jonkun eläimen näkökulmasta ja lopussa on enemmän tai vähemmän brutaali kliimaksi. Kuten kolme hämähäkkiä, jotka saalistaessaan lopulta köyttäytyvät omiin verkkohinsa. Tai etana, joka nähdessään oman kuvansa peilistä liukuu kuvan yli kerta toisensa jälkeen yrittäessään peittää niin ällöttävän ilmestyksen.

Palaan jälleen seminaariin päiväkirjan sivuille. Näköjään eniten vaikutuksen teki se, että eräällä lounaalla tarjoiltiin perunamuussia. Tropiikissa! Siis Keski-Amerikassa! Nuori minä oli siitä hyvin onnellinen.

Ja sitten se tapaaminen yhden Costa Rican kuuluisimmista kirjailijoista, Joaquín Gutiérrezin kanssa (1918-2000). Me olimme jo istuneet kahvilla aiemmin, sillä hän sattui olemaan vuokraemäntäni veli. Seminaariyleisö kiersi meitä kuin kissa kuumaa puuroa. Puhuimme vuokraemännän kissasta, Joaquín näytti minulle pilapiirroksiaan yleisöstä valitsemistaan ihmisistä, kerroin meidän saarista eteläisessä Suomessa, hän matkoistaan Tortugueron kanaaleissa. “Olen lukenut kaikki teidän kirjanne,” joku fani yritti väliin. “Niin, ahaa. Mutta jos arvaatte, mistä maasta tämä tyttö on, saatte lahjaksi Cocorín.” Nainen jäi ilman palkittua lastenkirjaa.

Seminaarista sain kolme ystävää ja muutaman tuttavuuden. Mietin olisiko päiväkirjat pitänyt tuikata jo aikaa sitten juhannuskokkoon. Mutta näitäkään päiviä en olisi muistanut yhtä kirkkaasti ilman epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanojani.

En resumen: Me llegó un sobre lleno de libros del escritor costarrisense Rafael Angel Herra. Y ya por la segunda vez. Los primeros recibí hace algunas decadas, después de un Coloquio Internacional de Promoción de Literatura. Yo no sabía exactamente que hacía yo allá, pero estaba entre los ilustradores, aunque para mi era claro que no hubiera podido dibujar ni un gato. Pero el escritor cubano Antonio Orlando Rodríguez pensaba que eran algo que publicar. En el seminario oí los mejores pirópos de mi vida (Qué hiciste antes de ser un anglel? Trajiste esos ojos contigo o los compraste aquí?), causé envidia entre los participantes conversando con el escritor famoso tico, Joaquín Gutierrez. (Y de que conversamos? De nuestras islas en Finlandia, del gato de la dueña de mi casa, que era la hermana de don Joaquín). Y hice varias amistades, como con Rafael Angel Herra.

Kurzgesagt: 5 Bücher von dem costaricanischer Schriftsteller Rafael Angel Herra habe ich jetzt in meinem Bücherregal. Ich habe ihn kennengelernt in einem Seminar von Literatur in Costa Rica, vor vielen, vielen Jahren. Er erzählte mir, dass er in Frankfurter Buchmesse Bücher mit einem Titel mit “Herra” gesehen hatte. Die Finnen haben es lustig gefunden, das sein Name auf Finnisch “ein Herr” bedeutet und haben ihn den Buch geschenkt. Nach dem Seminar hat er mir einige von seinen Büchern nach Finnland geschickt und jetzt – danke soziale Medien – haben wir schon wieder kontakt – und ich 3 neue Bücher zum lesen.

Yksi lämmin ilta elokuussa

30. August 2017 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, juhlat, kaupunki, kulttuuri, taide Tags: Dörflifest, elokuu, kaupunkijuhlat, Winterthur, Zürich 3 Comments

Siirryin sekavan viikonlopun ja vielä sekavamman yön jälkeen pihatoimistoon. Kaadan lisää kahvia kuppiin ja toivon sen aktivoivan synapsit, sillä juuri nyt päässä on vain mytty matoja, sinne tänne luikertelevia ajatutusten lankoja.

Taivas on pilvetön, järvi kimmeltää vihertävänä ja lähes tyynenä, lämpötila kohdallaan, harmaahaikara narskahtelee ja etsii kaarrellen otsaansa, siis tarkoitan oksaansa johon istahtaa. Toivon puutarhapöydän olevan ekonomisempi, ekumeenisempi, äh, ergonomisempi kuin kirjoituspöytäni, joka on menneiltä ajoilta, jolloin ei tunnettu tietokoneita ja näyttöjä.

Sillä niskaa viilsi yöllä, ilman ja tyynyn kanssa. Saan saman aikaan treenaamatta kuten myös treenaamalla. Ehkä Wirbel on jumissa. Mikä Wirbel onkaan suomeksi? Niin juuri, nikama. Niillä paikkein kun olin mytännyt tyynyn seinän ja sängyn väliin, tyytynyt helteiseen yöhön ja makasin kuin Kleopatra sarkofagissa, alkoi laahaus. Ehkä naapuri jälkikasvuineen vetää patoja sisältä pihalle, koska ei saa unta kuumassa? Ehkä varas laahaa löytämiään aarteita säkissä pakoautoon? Ehkä murhaaja hinaa ruumiita puiden kätköön?

Näillä rokkasi. Winterthurilainen bändi, nimestä ei tietoa.

Ja sitten se nosturi. Piippausta ja kitinää, rakennusääniä. Kello oli kahden ja kolmen välillä, kaikkialla pilkkopimeää. Kymmenen jälkeen romuajien perään voisi usuttaa poliisin. Mutta mihin usutat, kun yhtäällä haukkuvat hermostuneet koirat, toisaalla (niin missä?) metelöi se nimetön joku ja tekemällä jotain, jolle ei sillekään ole nimeä.

Winterthurilaisen bändin yleisöä. Kaikki sukupolvet edustettuina.

Viikonlopun epäjärjestys oli oikeastaan hallittua kaaosta. Piti varmistaa, että jälkikasvu lähtisi Berliiniin pensseleiden ja piirustusvihkojensa kera ynnä muiden kamppeiden kera, ja se vaati tiettyä suunnittelua. Ja sitten se kesän loppu. Elo-syyskuussa tamburiinin rytmi alkaa paukuttaa entistä nopeammin, tapahtumaa lykkää joka kulmalta, on festivaalia, kaupunkijuhlaa, korttelipirskeitä, kujajuhlia ja taidetapahtumaa.

Katufestivaalieväs:possuvarras.

Jos lähtisimme ajoissa, ennättäisimme kolmiin juhliin, pohdin silloin ja niistin nenää. Flunssa on siinä vaiheessa, että koti kyllästyttää ja ajatus tungoksesta 30 asteessa laittaa palaamaan viileiden lakanoiden väliin. Iltasella laskeskelen viikonloppuja, mietin elokuun lämpimiä, melkein trooppisia öitä ja niiden hiipumista. Päättäväisesti tuuppaan nenäliinat laatikkoon ja kipaisemme junalle. Jos ei muuta, niin Sannan Suomi-kuvat käyn katsomassa, sitten saan tulla kotiin, puhelen itselleni. Heikintalon Sanna on Sveitsiin asettunut valokuvaaja, se, joka otti myös minusta kuvat kirjaani varten.

Vessavuoro odotellessa voi ehkä taiteilla?

Huomaan olevani toista kertaa lyhyen ajan sisällä Winterthurissa. Korttelijuhlissa on kotoinen meininki, selvästi talojen asukkaita ja lähiporukkaa. Kaupungista puuttuu Zürichin cooliutta tavoitteleva ilmapiiri ja turistit. Winterthuriin ovat kerääntyneet kuvataiteilijat, muusikot ja valokuvaajat. Pirskeiden julkinen vessa onkin taideateljee. Myös se kertoo paikasta.

Zürichissä pirskeet olivat seuraavalla tasolla. Enemmän ääntä, juotavaa ja porukkaa.

Niederdorf ja Dörflifest.

Junassa Zürichiin en todellakaan jaksa enää mennä muualle kuin kotiin. Mutta asemalla virkistyn, ehkä sittenkin käymme katsomassa Niederdorfin Dörflifestiä. Aukiolla pulloista kaadetaan juomia puolihuolimattomasti, melkein lasiin. Musiikki osuu tärykalvoon ja tungokseen ei mahdu. Rosenhofin sisäpihalla soittaa kolmen miehen bändi suoraan New Yorkista, laulajalla punaiset kiiltonahkaiset teräväkärkiset kengät, joista Leningrad Cowboyskin olisi ylpeä. Tyypeillä on musiikki ja eläytyminen hanskassa, mutta kuka olisi lainannut äänimiehen tai edes toimivat vahvistimet?

Kaduilla on enemmän ihmisiä kuin päivällä harvoin. Istahdimme tyveneen ja sivustan rauhaan katselemaan kaupungin profiilia. Kolmannet juhlat saivat jäädä. Tämäkin riitti, kaksi kaupunkia, kaksi erilaista tunnelmaa. Yksi lämmin ilta elokuussa.

Kyllä. Tämä on Zürich.

En resumen: En agosto viene el momento de entender que ahorita se acaba. El verano. Y de pronto hay fiestas por todo lado. Cada barrio, ciudad, festival, hasta calles tienen sus fiestas. Tratámos de ir a tres de una vez. Logramos visitar uno en Winterthur, vimos las fotos de Finlandia de Heikintalon Sanna y tomámos el zarpe en Zürich, pero el tercero tuvimos que dejar para otro día. O para otro año.

Kurzgesagt: Im August kommt das Moment der Realität. Es sind die letzten Tagen des Sommers. Alle wollen noch feiern, es gibt Dörflifest hier, Gassenfest da, Chilbi und Festivales, überall ein Fest. Wir haben versucht 3 auf einem Tag zu besuchen. In Winterthur sind wir durch den Strassenfest gelaufen um die Fotos aus Finnland von Heikintalon Sanna zu sehen und dann noch in Zürich durch Dörflifest gewandert, aber das dritte mussten wir für einen anderen Tag lassen. Oder für nächstes Jahr.

Kotivuoren huiputus

23. August 2017 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, Liikunta, luonto, Retkeily, Urheilu Tags: Üetliberg, lenkki, vuoristo 2 Comments

Näen jo sieluni silmillä, kuinka Matille syntyy otsikosta ironisen lakoninen virnistys. Ne on ne toiset, jotka kiipeävät Elbrusille ja yrittävät huiputtaa Euroopan korkeimman vuoren. Ja ne muut nousevat pienemmille nyppylöille. Kuten Üetlibergille. Ja aina vain uudelleen. Mutta onhan kirjailijoitakin, joiden sanotaan kirjoittavan koko uransa samaa teosta aina uudelleen. Vain uusia versioita. Üetlibergillekin voi nousta varioiden, uudesta pisteestä ja uusin ambitioin.

screenshot uetliberg suunto2

Päivä oli oikeastaan täydellinen kunnon vuoristovaellukselle, jalat kuopsuttivat lähtökuopissa, selasin karttoja ja reittejä läppäri kuumana. Kaikelle oli vaihtoehto, oli lyhyttä, pitkää, korkeaa, kaunista, vuoria ja vähemmän korkeita vuoria. Mutta joukkue romahti. Yksi sairastui, toiselle pukkasi töitä. Pohdin riittäisivätkö reppu ja paperinen ohjeistus netistä kavereiksi. Mutta Aloisin kokemukset olivat tuoreena mielessä. Otti askeleen, iski pään kielekkeeseen, lensi taaksepäin, hajotti kyynärpäänsä ja päätyi selälleen rautatangon viereen, piirun verran rotkosta. Hänellä oli mukana paikkaaja ja auttaja.

uetliberg 4

Huokaisin ja suljin vaellussuunnitelmat tällä erää. Sama ikuinen reitti salille metsän poikki kuulosti kaikkein huonoimmalta idealta, halusin äristä, nousta vähintäänkin Elbrusin sveitsiläiselle vastineelle; onhan ympärilläni kilometreittäin rinteitä, oikeita vuoristoja. Loin katseeni ikkunasta järven toiselle puolen. Siellä se oli, lähin vastine alpille. Üetliberg, jolle muut sveitsiläiset nauravat, kun puhumme vuoresta.

Junassa päätin sivuuttaa vaellukset, vuorikiipeilyn ja piknikretket. Tänään olin matkassa lenkkiasenteella. Unohtakaa ne juoksut urheilukentän tasaista rataa ympäri, tämä vasta on kunnon treeniä, uhosin istuessani pehmeällä junan penkillä ja tankatessani vettä pullosta. Triemlin asemalta ensimmäisessä nousussa pulssi nousi reippaasti kohti toista sataa; ei tästä tule taas mitään, enhän voi hyytyä jo nyt, ajattelin. Metsä suojasi auringolta ja kyltissä ennustettiin 1 h 10 minuutin taivallusta. Pistin nelivedon mielessäni päälle ja jalka nousi kuten pitikin, reippaasti ja hyväntuulisesti.

Tuolla alhaalla se on; järven alkupäätä reunustaa Zürich

Ja ne maisemat joita tulin katsomaan löytyvät toisesta suunnasta.

Üetlibergin huipulla, 869 m, seisoin 40 minuuttia myöhemmin. Maisemapisteessä oli muitakin maastopyöräilijöitä ja pari lenkkeilijää; turistilaumat tulisivat kuitenkin vähän myöhemmin. Täällä porotti ja tyhjensin vesipullon, etsin katseellani kotikylän vihreän kirkontornin ja yritin ottaa kuvaa lumihuippuisista vuorista. Lumet oli vähissä ja vuoret katosivat hellesumuun.

“Alamäkijuoksu ei paranna kuntoa” luin suomalaisesta lehdestä. Jarrutin minkä kykenin ja olin eri mieltä. Pito väheni ja polvet notkuvat, kaarroin kuin ralliautoilija jokaisessa kurvissa ja vedin kaarteet ulkokautta, sillä muuhun en kyennyt. Tunsin olevani lapsi, joka kaartelee täysillä uudella pyörällään.

Kun taas seisoin junassa ja puskin hikeä, kelluin aurinkoisena tyytyväisyydessä. Olin noussut mäkeä, nähnyt maisemia ja kulkenut jonkun matkaa uutta polkuakin, täydellisissä olosuhteissa, upeana päivänä.

Lähtö- ja paluupaikka.

venyttely uetliberg 5

screenshot uetliberg suunto

En resumen: Un día perfecto para subir en la montaña de casa, Uetliberg. Este no era ni muy duro, ni un viaje de picnic, sino que un paseito deportivo – sudando, con buena vista y felicidad.

Kurzgesagt: Naturlich wollte ich (schönes Wetter, viel Energie) auf einen Berg steigen. Und das ist Üetliberg auch. (Nicht lachen!!) Dieses Mal vom Bahnhof Triemli bis Utokulm. Und das Ziel wurde erreicht: die Beine waren zitterig, ich habe viel geschwitzt und die Bergen habe ich auch gesehen.

Elämäni aamupalat

19. July 2017 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kulttuuri, Ruoka Tags: aamupalat, Café Mohrenkopf, Kafi Dihei 2 Comments

Otsikko ei viittaa paksuun proosateokseen, jossa kuvaillaan tuhannella sivulla maalauksellista elämää, kesäisessä kuumuudessa ja uneliaassa raukeudessa syntyvällä draamalla höystettynä, vaan ihan arkipäiväisestä aamupalasta. Minun aamupalastani.

Birchermüesli mustikoilla, punaviinimarjoilla, mansikoilla ja karhuvatuilla. Hyvää.

Kahvila, jonka nimi on politically incorrect, Mohrenkopf, tarjoaa erittäin perinteistä sveitsiläistä aamupalaa. Sarvia, kahvia, kananmunia, Birchermüesliä.

17-07-17-13-20-28-224_deco

Pistelin juuri hyvällä ruokahalulla omalla pihalla järven puolella bagelin neljänneksiä. Yhdessä oli lohta, kananmunaa ja salaattia, toisessa kuivakinkkua, salaattia ja suolakurkkua ja kolmannessa brietä, salaattia ja kurkkua. Kombinaatio oli aika tömäkkä aamun aloitukseksi, joten tasapainotin oloani kupillisella jugurttia, seassa musta- ja punaviinimarjoja sekä mustikoita, kauran leseitä ja pellavansiemenrouhetta. Ja jottei olo olisi heikko vähäisestä ravinnosta, viimeistelin aterian costaricalaiseen tyyliin kananmunalla ja ruokalusikallisella frijoleksia tai kuten purkissa lukee, refried biens.

Ei ihan normiaamupala, muttei niin outokaan. Tavallisesti se rajoittuu tosin vain jugurttiin, hedelmiin ja leipään. Tai kananmunaan ja höysteisiin. Bagelit olivat jäljellejäänyttä sormiruokaa tapahtumasta ja vähän turhan ruokaisia aamumakuuni.

Aamupalojen ihannointikulttuuri hehkuttaa suuria aamiaisia, toinen toistaan runsaampaa, banaaniletuista shampanjalasilliseen, on kasoittain hedelmiä, piirakoita, puuroja, chiavanukkaita. Joissakin puhutaan brunssista, toisissa vain aamiaisesta. Se on suuri ja näyttävä, mutta kuka oikeasti jaksaa vetää aamulla sen seitsemää sorttia ja päälle jälkkärit plus kuoharit? Minä?

Kafi Dihei on erittäin mukava aamupalapaikka ja muutenkin kiva kuppila.

Kakkua muistuttava siemenleipä on maukasta. Ja jugurtti niin pieni, ettei siitä ainakaan tule liian täyteen.

Kahlasin läpi makumuistojani ja yritin valita kolmen kärkeen aamupaloja. Huomaan, ettei mieluisimmat muistot olekaan pelkästään ruuasta, vaan positiivisuus ja miellyttävyys syntyy tilanteesta, ihmisistä ja viihtymisestä – yhdistettynä maukkaaseen aamupalaan, kahvin tuoksuun.

Aamiaiset mökillä ovat aina parhaita, oli pöydässä mitä tahansa, koska ollaan saaressa. Kenties puuroa ja Reittisen ruisleipää. Lokkien kailotus, moottoriveneen säksätys, laineiden liplatus, hellaan sytytetyn tulen ja kahvin tuoksu; niistä syntyy maukas aamupala.

Costa Ricassa miehen kotitalon pihalla, mangopuun alla taas on ehkä vähän kuuma, tuolit on asetettava pöydän ympärille niin, ettei mango putoa päähän tai mehulasiin, kukot kiekuvat, ohi menee porukkaa ja autoja ja kaikki metelöivät. Istumme tuntikausia syömässä riisiä ja papuja, höttöistä patonkia, kahvin ja appelsiinimehun kera. Ja jutellaan. Niitä näitä, tutuista, heidän perheistään ja tuttavistaan, aina löytyy linkki johonkin seuraavaan ihmiseen tai tapaukseen. Ja kaikkien kuulumiset käydään läpi.

Hilloa espressokupista.

Kafi Dihei on viehättävä ja yllättävintä on ehkä ystävällinen ja rento palvelu. Ei kovin yleistä Zürichissä.

Costa Ricassa oli sekin, kun istuimme vielä pienessä Tamarindon kylässä, joka nykyisin on kaupunki, rantahiekalla pöydässä. Saimme eteemme avocado-tomaattimunakkaan. Se oli pehmeä, mehukas, maukas; yksinkertaisesti herkullinen. Viereiseen pöytään tuli ranskalainen, ehkä 17-18 -vuotias tyttö, lyhyessä kukkamekossaan ja korkokengissään. Hänen eteensä tuotiin makea muffinssi ja kahvi. Hän puraisi kaksi kertaa muffinssia, joi kahvin ja lähti kevyin askelin hotellille päin. Mietin mikä onni, etten ole makeiden aamupalojen ihminen, sillä se tuskin jäisi muffinssin puolikkaaseen. Kuva tytöstä jäi mieleen osana aamupalaani, kuin ote ranskalaisesta elokuvasta.

Mutta ehkä kaikkein tärkeintä aamupalassa on lopulta hetken rauha, keskittyminen kahviin ja herääminen päivään.

Kafi Diheissa kannattaa käydä puuteroimassa nenä. Tämä ei ole mikä tahansa toiletti, vaan koristeltu kiiltokuvin! Ehkä Zürchin koristeellisin. Ja sisään astuessa vanhanajan radio alkaa soittaa musiikkia.

En resumen: He desayunado en muchas partes, como en estos dos cafés en Zürich, pero los mejores desayunos no tienen que ver sólo con la comida. La situación, companía y átmosfera son los que crean un buen desayuno. Como aquella vez hace unas decadas en Tamarindo, cuando todavía era un pueblo y comimos en la playa un omelet de tomate y aguacate, en el sol de la mañana, arena entre los dedos de los pies. A la par vino una muchacha francesa y mordió un par de pedazos de un muffin, tomó media taza de café. Pareció una toma de una película francesa. Y yo no podía imaginarme desayunar solamente algo dulce. Pero todo eso se hizo una memoria bonita del desayuno en el Tamarindo.

Kurzgesagt: Frühstück ist wichtig, das ist klar, aber wie gross soll es sein, wie schön, wie üppig? Das schönste Frühstück war einmal in Tamarindo, in Costa Rica, nicht nur weil die Omelette mit Avokado und Tomaten perfekt und fein war, sondern weil der Morgen besonders schön war. Am Strand, Sand zwischen den Zehen, in der Sonne. Ein französisches Mädchen, mit Blumenkleid und Absatzschuhen, hatte einen Muffin und Kaffee, und hat nur die Hälfte vom Gebäck gegessen. Es war wie eine Szene von einem französischen Film. Ich dachte vielleicht, dass ich nie nur etwas Süsses frühstücken könnte, aber ganz sicher weiss ich nicht mehr. Aber das alles ist als einen schönen Frühstück in meinem Erinnerung geblieben.

Koti ulkomailla x 3: Honduras, Norja ja Costa Rica

14. June 2017 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kieli, Matkat Tags: Costa RIca, Escuela Americana, Honduras, Ikea Oslo, Koti, La UNA, Norja, ulkomaat 6 Comments

Istun nostalgiahuuruissa, kuuntelen ikivanhoja biisejä ja Sveitsi on jossain todella kaukana (jos avaisin ikkunan, hengittäisin kyllä sveitsiläistä ilmaa). Olen saanut peruskoulun loppuun, käynyt Eastbournessa englannin kielikurssilla kaverini Anun kanssa (Sussekin oli siellä, mutta toisessa perheessä), Helsingissä viikon espanjankurssilla ja nyt koulussa Hondurasissa. Isän työt ovat viikolla Karibian puolella, minä, äiti ja veli asumme pääkaupungissa Tegucigalpassa. Tässä olen pirteänä odottelemassa puoli seitsemältä Escuela Americanan koulubussia, joka pysähtyy oven edessä. Päälle olen vetänyt toisen kahdesta koulupuvusta, valittavana on housut tai mekko. Sen kanssa on pojilla ja tytöillä samanlainen paita, vaaleansininen tai valkoinen, jonka hihassa on koulun logo. Minua viluttaa tropiikissa ja olen kiskonut puseron päälle sääntöjen mukaisen sinisen villatakin. Koululaukkuja ei käytä kukaan, kirjat viedään käsissä, pienessä pussukassa on välipalaleivät.

honduras koulupuku

Tämä on filmirullien aikaa, kuvia on vähän, ne ovat laadultaan mitä ovat, eikä niitä ole kovin monta. Koulussa napsin pari kuvaa viimeisenä päivänä. Gladys, jota biologian tunnilla laajentuneen sanavaraston myötä kutsuimme nimellä Epigladys (Epiglottis: kurkun kansi), ei ilahdu kamerasta. Geometrian opettaja Justa, piiloutuu kirjojen taakse, kuulemma muhkean kokonsa vuoksi.

honduras geom

Tegucigalpan kuvat ovat muuten vähissä. Torilta stadionin kupeesta käydään ehkä etsimässä saviruukkuja. Joku on työntänyt auton lukkoon tikkuja. Emme ehkä antaneet ympärillä pyörivien poikien pitää autoa silmällä torikäynnin ajan. Tällä stadionilla juoksen 400 m ja hyppään pituutta. Tulen koulujen välisissä kolmanneksi ja opettaja suuttuu niin, että antaa alimman mahdollisen arvosanan urheilusta.

honduras feria estadio

Palmusaarelta Utilasta lähdetään pienenpienelle Edon luodolle, pitkällä puusta kaiverretulla veneellä. Tämän kuvan pointti lienee laituri, jolla kuivataan kalaa.

honduras utila

Hondurasissa radiossa soivat näinä aikoina Rhigeiran Vamos a la playa, Irene Caran Flashdance ja UB40:n Red Red Wine.

Välissä on ehkä kolme-neljä vuotta ja alan ihan välttämättä haluta taas ulkomaille, mieluiten töihin. Kirjallisuuden opiskelijalle ei ole kovin särmikkäitä töitä tarjolla. Saan pestin Oslon Ikean infoon Nordjobbarena. Kun selviää, etten ymmärräkään norjaa, pääsen perushommiin, en sentään siivoamaan, vaan keittiöön tiskaamaan parin norjalaisen koulupojan kanssa. Opin laajan sanaston kirosanoja, myös tanskaksi, sillä sikäläinen pomo on kova täti huutamaan ja sättimään alaisiaan, sätkän polton lomassa. Opin myös mikä on askebeger, tuhkakuppi.

Siinä se on, Ikea. Silloisessa väriasussaan. En vielä ymmärrä työpaikkani hittiyttä, käyn pari kertaa kiertelemässä ja haukottelemassa kaupan puolella, mutta kiinnostavaa löytyy vasta työpaikkakahvilasta: valtavia rapuleipiä ja kookospalloja, joita saa syödä niin paljon kuin sielu sietää.

norja ikea

norja ikea sis'

Asun Holmenkollenilla vanhan suomalais-norjalaisen pariskunnan alakerrassa parin muun tytön kanssa. Kotikukkulalle noustaan turistijunalla; päivittäistä luksusta. Keskustasta pääsen töihin Ikea-bussilla.

norja holmenkollen juna

Henkilökunnassa on 40:ä eri kansallisuutta, joten kyllähän sitä yhden kesän tässä joukossa tiskaa. Rientoja on riittävästi ja kavereita myös. Lopussa junailemme suomalaisen kämppäkaverin kanssa Bergeniin ja bongaamme yhden vuoden ainoista sateettomista päivistä. Minä olen kuvassa oikealla.

norja suomityttö ja minä

Oslon kämpässä ei ollut radiota, eikä silloin ollut vielä kännyköitä, joilla kuunnella musiikkia, joten ainut missä kuulin kesän hittejä oli baarit. Yksi joka paikassa soinut biisi oli Midnight Oilin Beds are Burning.

Norjan jälkeen aloin suunnitella paluuta espanjankieliseen ympäristöön, jonne ajattelin sujahtavani kielellisesti helpommin. Olihan takana vuosi Hondurasissa, vähäiset lisäopinnot lukiossa (roudasin nykyisestä Kotkan opistosta espanjaa opettavan sähkömiehen pitämään meille kolmelle Hondurasin kävijälle tunteja) ja espanjalaisen filologian appro.

Perillä Costa Ricassa huomaan supermarketissa, etten löydä haluamaani tuotetta, enkä myöskään osaa kysyä mistä se löytyisi. Yhtään ei auta, että osaan taivuttaa verbejä muinaisespanjaksi.

Asun 100 vuotta vanhassa adobe-tiilistä rakennetussa talossa (jonka päälle on nykyisin rakennettu huoltoasema). Piha on valtava, täynnä bougainvilleja ja valtavan korkeita palmuja. Puutarhoidosta ja kaikista muista huoltohommista vastaa Beto. Hän perehdyttää minut myös Keski-Amerikan keittiön perusjuttuihin ja tuo kasvimaalta yrttien yrtin: korianterin. Hän lähettää myös alle kymmenvuotiaan tyttärensä oppaakseni lauantaitorille.

Tässä poseeraan basaarimekko yllä oman hyönteisoveni edessä. Lienen lähdössä juhliin? Beto harvoi kuivia lehtiä.

costa rica beto ja min'

La UNA, Universidad Nacional de Costa Rica, yliopisto, jonne olen tullut opiskelemaan, on pääkaupungin lähellä Heredian pikkukaupungissa. Kaupunki on kuvassa vuoren (ovatko nämä kenties ne Tres Marías -kukkulat? Vai tulivuori Poas?) ja jaliskentän välissä. Herediassa syön maan parhaat papusandwichit mansikkapirtelön kera. Yliopistossa on paljon opiskelijoita maaseudulta ja varattomista olosuhteista. Moni tyttö luokassa odottaa enemmän naimisiinmenoa kuin valmistumista.

costa rica heredia

Kokeilen mustavalkoista kuvaamista ja tähän hetkeen osuu yliopiston lakko. Edessä kirjallisuuden laitoksen väki protestoi ja vasemmalla haastatellaan Teletican uutisiin yliopiston rehtoria. Kuvat on kehitetty pahvimaiselle A-5 paperille.

costa rica koulu lakko

Pääkaupungissa San Joséssa kuljen yleensä vähin koruin, lompakko visusti jemmassa ja ilman kameraa. Mutta kerran käyn nappaamassa pari yleisnäkymää. San José ei ole kaunis kaupunki, mutta elokuvat, iso ruokakauppa ja turistiputiikit vetävät sen kaduille aina silloin tällöin. Niin, ja dollareita saan nostettua vain San Josén pankista.

costa rica san jose

Playa Grandelle päädyn Suen ja Jimin kanssa, amerikkalaisen pariskunnan, joka asuu jouluun asti samassa talossa kuin minä. Jim on urheilulääketieteen vierailevana professorina La UNA:ssa. Lähdemme pitkänä viikonloppuna Tyynenmeren rannalle ja hikisen ajomatkan jälkeen ajamme melkeinpä kinttupolkua rantaan asti. Vasemmalla näkyvä Las Tortugas on ainut hotelli näillä main. Rannalle tulee öisin puolentoista metrin merikilpikonnia munimaan. Odottelemme niitä istuen rannalla lähes täydessä pimeydessä. Koskaan en ole nähnyt yhtä paljon tähtiä. Nyt sinne vie suuri päällystetty autotie, rannan tuntumassa on yksityisiä taloja ja hotelleja ja oikealla näkyvästä Tamarindon rannasta on kasvanut suuri turistikeskus. Merikilpikonnien määrä on vähentynyt muutamaan.

costa rica playa grande

Costa Ricassa -90 -luvulla soivat Gloria Trevin Pelo Suelto, Gloria Estefanin Mi buen amor ja Euroopasta kantautunut REMin Losing My Religion.

En resumen: 3 x casa en el extranjero, en Honduras en los -80´s, en Noruega y en Costa Rica en los -90´. En Honduras estuve en la Escuela Americana, en Noruega lavando platos en Ikea y en Costa Rica en La Una. Abajo de las fotos encontrás algunos hits musicales de cada epoca. Que nostalgia!

Kurzgesagt: 3 x zu Hause im Ausland. In Honduras war ich in Escuela Americana, in Norwegen habe ich teller in Ikea gewaschen und in Costa Rica literatur in der Universität studiert. Mit den Songs (schaue die Links im Text) fliege ich zurück in die Vergangenheit; ach, Nostalgie..

	Löytyykö joulu torei… on Talvikautta odotellessa
	Talvikautta odotelle… on Rapukävelyä harjanteella
	suklaasyomari on Syksyä Alpeilla
	Jael on Syksyä Alpeilla
	suklaasyomari on Lahjatatti ja mustikoita

Pala Suklaata

Liisa Helve-Sibaja

Category Archives: elämä