Suunnitelmat eivät tässä päivänä eräänä ihan toteutuneet siihen malliin kuin olisi pitänyt. Istuttiin Zürichin keskusasemalla junassa ja odoteltiin lähtöä. Tarkistin vielä kerran Einsiedelnin luostarin valo-musiikki-installaation aukioloajan ja tyytyväisenä totesin perilläoloajan olevan juuri sopiva ensin auringonlaskuun Sihljärvellä ja sitä seuraavaan ihmisen tekemään showhun lämpöisen juoman kera. Jostain syystä avasin myös ohjelman sivuston ja kaksi minuuttia ennen junan hidasta kiihdyttämistä täyteen vauhtiin hypättiin ulos asemalaiturille, vähintäänkin pöllämystyneinä. Tapahtuma oli päättynyt kaksi päivää aikaisemmin. Keskellä viikkoa. Ilman mitään logiikkaa.

Tästä ja muista epäonnistuneista suunnitelmista johtuen olin odottavan jännittynyt sunnuntaina – jälleen junamatkalla – kohti Zürichin teatteria. Päivä ja aika oli oikea, lippujen viivakoodi sen sijaan huolestutti. Eikö kaikki käytä tätänykyä QR koodia?

Juna kulki, teatterissa oli valot ja lippuluukulla vakuutettiin, että kyllä, meillä on tämä viivasysteemi käytössä. Jalka teatterin sisällä aloin jo uskoa tapahtuman toteutumiseen. Ellei orkesteri sitten kärsisi äkillisestä fonduemyrkytyksestä tai valkokangas repeäisi.

Päivä oli ollut leuto ja kuin huhtikuussa. Keräilin lenkillä kevään merkkejä; puoliso juoksi teepaidassa, itse koin hämmentävän törmäyksen perhoseen ja molemmat saimme äkillisen herätyksen puutarhan kevättöihin. Nyt on viikuna ja ruusut leikattu ja olo ansioitunut.

Tässä mielenalassa, tyytyväisenä asioiden tilasta ja siitä, että olimme lupaavan lähellä alkavaa tapahtumaa, vajosin teatterin tummanpunaiselle istuimelle ja niskat nyrjällään ihastelin kattokruunua. Tätä tunnelmaa piti tallettaa muistiin, sillä suunnitelmien mukaan sali modernisoidaan, mikä ei koskaan lupaa menneen ajan viehkeää estetiikkaa, vaan jotain koleaa ja toimivaa.

Koska esityksen aikana valokuvaus on kielletty, koko yleisö kaarteli suomalaisen Cleaning Women -yhtyeen soittimien luona kuin perhoset hunajan houkuttelemana. Kokeellinen bändi soittaa kodinhoitovälineistä kasattuja instrumentteja ja ainakin pari kuivatustelinettä oli lavalla. Itse musiikki oli hämmästyttävän vakuuttavaa, se toimi todella hyvin georgialaisen mykkäfilmin tehosteina. Mukana oli kieli-ja lyömäsoittimia. Vuodelta -26 oleva surrealistinenkin elokuva neuvostoajan byrokratiasta oli täynnä tehosteita, joiden toteuttaminen filmileffojen aikaan on vaatinut käsityötä ja ideointia. Erityisen liikuttava oli paperi, joka lensi ilmassa näkyvässä siimassa roikkuen.

Ensimmäisen hengähdystauon väliin yleisöstä kuului vieno “bravo!”. Menon kiihtyessä nainen, jota kaikki käänteet naurattivat, kiljahti naurahduksen. “Ei tuossa kyllä ole mitään hauskaa”, kuului salista. Ojennuksen jälkeen nainen piti käsiä kasvoillaan ja yritti hihittää hiljaisesti.

Joka tapauksessa on ihastuttavaa, että kokeilevaa musiikkia ja erilaisia yhdistelmiä tehdään maailmassa, missä tekoälyn avulla ei tarvitsisi uhrata enää ajatustakaan millekään luovalle. Ja jos jostain, niin Suomesta tulee se hauska ja yllättävä.

En resumen: Una película blanco y negro de Georgia con música del grupo Cleaning women de Finlandia. Combinación que no se ve a menudo en Zurich.

Kurzgesagt: Ein georgischer Schwarzweissfilm mit Musik vom Cleaning women aus Finnland ist nicht etwas, das man jeden Tag sieht.