Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.