Advertisements

Ensimmäinen henkäys jouluilmaa

Nousen portaita ylös Grossmünsterin kirkkoa kohti ja puolivälissä askellusta tuoksu saavuttaa nenän. Täällä selvästikin lämpenee Glühwein.

Kirkon edustalla seisoo kaksi kuusta. Pieniä, mutta ystävällisiä. Vieressä on puheensorinaa, höyryäviä kuppeja. Myyjiä, jotka odottavaisina katselevat ohikulkijoita.

Myö tässä ootellaan joulua.

Aurinko painuu kotivuoren taa. Paletillinen sinisiä sävyjä värittää taivasta, kaukana häämöttäviä Alppeja ja järven selkää. Jouluvalot syttyvät; siirrytään päivästä iltaan.

Tuolla jossain ne häämöttää. Alpit.

Kaupungilla on enemmän väkeä kuin arkena. Pian Zürich olisi liian pieni meille kaikille. Tungoksessa joka toinen vaikuttaa puhuvan jotain espanjan versiota.

Iltahämärän koittaessa koristeet alkavat loistaa.

Piipahdan luksuksella kuorrutetussa tavaratalossa herkkuosastolla ja koen hetkellisen sekoamisen. Silmäni liikkuvat oikealta vasemmalle ja taas takaisin niin nopeasti, etteivät aivot hetkeen ehdi rekisteröidä mitä näen. Miten kauniisti järjestykseen aseteltuja sokerista taiteiltuja kuvioituja makeisia! Miten hienoja suklaatähtiä, limittäin kultaisessa tuokkosessa, kultaisilla nonparelleilla koristeluja! Kymmeniä suklaalevyjä, joita en ollut koskaan nähnyt ja joita haluaisin maistaa! Pysähdyn hengähtämään ja tarkastelen hintalappuja. Se rauhoittaa kummasti. En sittenkään ole valmis maksamaan kymmeniä frangeja makeasta, oli laatu tai määrä mikä tahansa. Mutta löydän yllätyksen joulukalenteriin.

Ovella saan lähtiäisiksi sveitsiläisen joulupiparin, Mailänderlin. Maku tuo mieleeni Sylvian, naapurin mummelin. Hänen piparinsa maistuvat aidommille, tietenkin. Voille ja sitruunankuorelle. Ja tuoksuvat koko talossa. Mutta astun piparin myötä askeleen lähemmäs joulumieltä.

Singing Christmastree

Bahnhofstrassen sivukadulla laulavasta joulukuusesta kantautuu säveliä koko kortteliin. Puuhun on kiivennyt Voice and Music Academy Zürich:in kuoro. Bändi sentään jäi juurelle. Täälläkin tuoksuu mausteiselta viiniltä ja sulaneelta juustolta. Vähän on vappu-tunnelmaakin; tanssahtelevan isän olkapäillä istuvaan lapseen kiinnitetty joulupukkipallo leijailee musiikin tahdissa.

Kävelykadun loistetta.

Valot yössä tekevät kaupungista lempeän ja kutsuvan. Arjen askeleet hidastuvat, kylmässäkin pysähdellään, katsellaan. Jonotellaan rauhassa kojujen edessä. Ollaan hakemassa tunnelmaa.

Zürichin valoja.

Tai sitten ruokaa. Olen nälkäinen, niin nälkäinen, etten pääsisi näillä energioilla omien patojen luokse, sanoo vatsani. Jo kuoron toisesta biisistä lähtien olen alkanut nähdä silmissäni hollantilaisen perunakioskin valikoimat. Ranskalaisia hollantilaisella reseptillä, ketsupilla, majoneesilla, hollantilaisella kastikkeella, ties millä soossilla. Suuntaan määrätietoisesti Zürichin Joulukylään, Zürcher Wienachtsmärt, oopperan edustalle. Ja jumitun kuumien juomien kanssa seisovaan massaan.

Täällä ei kiiruhdeta, se on selvää. Yritän keskittyä tutkimaan tarjontaa, haistella tuoksuja. Tähän nälkään kelpuuttaisin vaihtoehtoisesti kuuman sandwichin. Wesley´llä olisi taikinanyyttejä, joita leivottaan lasi-ikkunaisen kioskin sivupöydällä ja joita haluaisin maistaa, mutta samaan ovat päätyneet aasialaisturistit ja puoli kaupunkia. Wesley´s kitchen on tuttu aseman kulmilta. Kioskin luukku aukeaa jo aikaisin; talvella sen ikkunoita pitkin valuu tiivistynyt höyry. Turistit hakevat kotimaista aamupalaa, zürichiläiset lounasta. Wesley on kova tekemään töitä.

Täältä löytyy joulukylä.

Löydän ostereita. Mutta kolme annoksen osteria vaatisivat toisen hetken, eivät huutavaa nälkää, vaan rauhaa ja keskittymistä. Ja sitä sampanjaa. Sillä olen syönyt aiemmin ostereita vain mielikuvissani, enkä ole aivan varma kuinka niihin suhtautuisin. Varmaankin samalla tekniikalla kuin etanoihin Norsunluurannikolla. Suuhun ja alas. Etanat olivat kyllä kiehuvassa maustekastikkeessa, joka oli maukasta.

Tuulimylly vetää puoleensa nälkäisiä kuin lamppu hyttysiä.

Proosallisia perunoita himoittiin selvästikin enemmän kuin ostereita. Maistelin jonossa kauramaitoon tehtyä chaita, jonka mausteet olivat juuri sitä mitä kaipasin. Täyteläisiä, monipuolisia ja ilahduttavia, joulunsävyisiäkin.

Ranskalaiset, edes hollantilaiset, eivät kyllä liity jouluun, sanon minä. Eivätkä varsinkaan sveitsiläiseen jouluun, luulen minä. Mutta sijansa niillä näyttää olevan. Lämmin tötterö kädessä, ensimmäistä maistaessa, luulen nousevani taivaisiin. Soossin vähetessä tajuan, että laatukontrolli on kyllä pettänyt. Ehkä alkuvaiheen stressiä? Saan mini-annoksestani viikon suolat ja tötterön pohjalta kuivia murusia. Murr.

Oh miten herttaista; ranskalaisia ja joulukoristeita.

Vetäydyn torilta kohti bussipysäkkiä. Kauempaa katsottuna jouluun on vielä aikaa. Kiire ja tekemiset pyörivät kilpaa sen ympärillä. Mutta tehtävä on täytetty. Ensimmäinen kontakti jouluun otettu. Ei täydellistä, mutta kyllä se tästä. Pikkuhiljaa.

Jossain tolpan valojen takana on joulukylä.

En resumen: Hice una vuelta en Zürich, buscando el atmosfera de diciembre, respirando el aire navideño por la primera vez.

Kurzgesagt: Ein Spaziergang in Zürich, auf der Suche nach der Stimmung, und Düfte vom Dezember.

Advertisements

ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

%d bloggers like this: