Maastopyörällä joulutorille

Maastopyörällä joulutorille

Sain sunnuntaina kuningas- tai kuningataridean yhdistää joulutorit kuntoiluun. Pyörällä liikenteeseen, matka ei maksa tai saastuta, lihakset liikkuu ja perillä odottaa kuuma juoma.

Aloin yhdistellä tekemisiä, sillä nämä viikot ennen joulua tuntuvat aina liian lyhyiltä. Eikö adventtiaikaan voisi liittää puolet marraskuustakin?

Joka tapauksessa kypärä päähän, kaikki takin alle mahtuvat kerrokset päälle ja mäkeä ylös aurinkoa siristellen. Ensin pienelle vuoriselle Pfannenstieliin, sitten mäkeä täyttä hoipakkaa alas kohti rasvaisia markkinaherkkuja, näin pläänäsin.

Aurinko kultasi lehdet ja joessa pärskyi vesi. Zoomailin putousta, kun vierestä pörähti pyörä alamäkeä vauhdilla ja kuulin sveitsiläisen “Hoi!”, joka ehkä sittenkin oli “Moi!”. Selästä päätellen kuka tahansa maastopyöräilijä mustissa vaatteissaan, mutta ehkä Satu; lähimetsän todennäköisin suomalainen.

Ylhäällä vuorella istahdettiin hetkeksi tutkimaan paluureittiä. Puhelimen kartta ehdotti isompia teitä ja Zürichinjärven puolelta koukkausta, Aldo oli Greifenseen ja metsäpolkujen kannalla. Mentiin aluksi kartan neuvojen mukaan, sitten Aldon, tultiin kahdesti samalle metsämökille ja minä olin jääpuikkona.

Vuoren +3 astetta ei ollut ongelma noustessa, mutta kun korkeuseroa on 600 metriä, ylämäessä kostunut paita on alas ajaessa todella kylmä ja kolme muuta kerrosta liian vähän. Ylimääräisen fleecin halusin jättää torille, silloin tulisi jälkihytinä. Pysähdeltiin vähän väliä tsekkaamaan sijaintia ja reittivaihtoehtoja ja siinä vaiheessa alkoivat jo varpaatkin jäätyä.

Seuraava stoppi tuli t-risteyksessä puolivälissä vuorta. Viereen parkkeerasi kaksi muuta pyöräilijää, kasvot villapipon ja kaulaliinan sisällä, silti selvästi kylmäisinä, ja heillä oli sama meininki. Puhelin kädessä he tutkivat suuntaa ja äänensävy kohosi. Epäilen, että siinä kohtaa hakukone oli pihalla. Katujen nimet oli väärät ja sijainti hornan kuusessa.

Varttia myöhemmin oltiin kuitenkin jo Zumikonin joulutorin paikkeilla, selvästikin, sillä meidän arpoessa lopullista pysähdyspaikkaa ohi pyrki joulupukki ohjaamiensa hevoskärryjen kera. Kahdesti vaihdettiin paikkaa, aina oltiin pukin ja hirnahtelevan kaksikon tiellä.

Nopea silmäily kertoi karun totuuden torista; ei väkeä, ei ruokaa, ei Glühweinia. Ehkä oli jo liian myöhä. Kylmän karkoitukseen juotiin nopeasti talvinen ja hirveän makea punssikupillinen ja ajeltiin metsän läpi kotiin.

Seuraavana päivänä oman kylän joulutorille mentiin ihan perinteisin keinoin eli jalan. Täällä oli sentään ihmisiä, Glühweinia ja syötävääkin. Usko pysyvyyteen sai vahvistusta, sillä samat myyjät ja samat tuotteet ilmestyvät kuin taikaiskusta samaan kohtaan aina ensimmäisenä adventtina.

Kylän aukion vierustalla uudehkossa pizzeriassa myydään ylikalliita pizzoja, myös kullan kera jos niin haluaa (noin 400 fr kipale). Foodtruck-pisteessä paistettiin tänään vähän pienempiä ja siksi edullisempia peruspizzoja. Ihan ok, mutta yhä ollaan sitä mieltä, että hinnat on todella yläkantissa.

Miesten jumppakerhon pöydän edustalla jono oli jopa pidempi kuin kastanjoiden paahtopisteen luona. Maustettua viiniä kauhottiin pömpelistä kuppeihin ja se oli hintansa väärti, kuumaa sekä ilahduttavaa.

Kojujen välissä nähtiin tuttuja kyläläisiä, torikauppias ja maanviljelijä S. jolta ostan lantut laatikkon, kierrätyskeskusta hoitava pariskunta, koulun opettajia, vuosien varrella tutuiksi käyneitä kasvoja. Juustoputiikissa maistatettiin viiniä ja ulkosalla oli muuten kaupan suomalaista glögiä.

Gomsin kellonsoittajat olivat matkanneet Zollikoniin jälleen kerran. Sekin porukka alkaa jo näyttää tutulta. Jostain syystä kylän joulutorin tunnelmankohottajiksi tarvitaan Alpeilta lehmänkellot. Tonttuparaatin sijaan kylän ympäri vaelsi punaisiin pukeutuneiden soittajien pitkä letka kellot olkapäillä heilahdellen. Ääni värisytti koko rintakehää, siis minun. Soittajat tuntenevat jyminän kehossa vielä nukkuessaankin.

“Maastopyöräillen joulumarkkinoille” taisi tulla tältä vuodelta testattua. Paperilla hyvä idea, toteutuksessa parantamisen varaa.

Ookkona aurinko?
Is that sun I see??
Vesi suihkaa.
Water flowing down.
Tässä pari pähkinää, että jaksaa tulevan nousun.
Here some nuts for energy.
Pakko pysähtyä, tietenkin kauniiden värien vuoksi.
Had to stop on the way to the hill.
Ylhäällä! Vuoret on komeat.
Up on the hill; the mountains are looking great.
Alas läpi maiden ja mantujen. Vähän eksyen.
Uphill through the forests.
Aika mitätön joulutori.
A pretty empty Christmas Market.
Markkinoiden tausta on kuitenkin nätti.
The background of the market is nice though.
Jumppamiehet myy kuumaa juotavaa.
The guys of the villages excercisegroup sell hot drinks.
Italialaisia pipareita.
Italian cookies.
Mistelin oksia ja muita kaupan.
Mistletoes and other decorations for home.
Juustoa tietty.
Cheese of course.
Kansainvälinen jouluherkku: pizza.
International Chrismas goodie: pizza.
Tänä vuonna ei ole jouluvaloja, koristeluja puita kuitenkin.
This year no Christmaslights, but some decorated trees.
Juustokaupassa on kaikenlaista herkkua.
In the cheeseshop there´s loads of delicious stuff.
Joulukulkue eli Gomsin kellonsoittajat.
Cowbells bringing the Christmasspirit to the village.

En resumen: Tuve la idea de andar en bici al monte y bajar a una feria de navidad. Me congelé, quedé sin comer – pero era muy divertido y en el día próximo caminé a la feria de nuestro pueblo, donde si habia de todo: gente, vino caliente y alguito de comer.

Kurzgesagt: Ich hatte diese super Idee mit dem Mountainbike auf dem Berg zu fahren und dann zum Schluss zu einem Weihnachtsmarkt die Runde zu enden. Resultat: eine Tiefgefrorene Person mit Hunger und ohne Glühwein. Wahrscheinlich waren wir zu spät unterwegs, aber der Markt war wie tot. Am nächsten Tag wurde alles besser: ein anderer Markt, Glühwein, Snacks – und kein Velo.

Alppien koristamilla joulumarkkinoilla ja toisillakin

Alppien koristamilla joulumarkkinoilla ja toisillakin

Joulumarkkinakausi pyörähti käyntiin viikonloppuna ja Zürichin ensimmäisiä on Suomalainen joulutori. Hulina imaisi mukaansa niin täysin, että menin salin läpi kuin pyörremyrskyssä, kunnes lopulta tupsahdin ulos, vähän virttyneenä, suomikeskusteluista sanainen arkku tyhjänä ja karjalanpiirakka mahassa. Eikä yhtään valokuvaa. Se unohtuu, kun ärsykkeitä on liikaa, vaikka positiivisiakin.

Toinen varhainen tapahtuma on Seegräbenissä, pikkukylässä Pfäffikerinjärven laidalla. Käytiin aamupäivällä lyhennetyllä juoksulenkillä, jotta pattereita riittäisi vielä kävelyyn rantatiellä. Syysvärit ovat vielä kauniit, valo kuulas; niitä piti vähän katsella. Kinttujen jaksamisesta ei siis ollut kyse, vaan vatsasta; halusin säästää lounaan markkinoille.

Väkijoukossa löysin ensin tieni kahvin luo; sillä buustasin sen verran, että jaksoin tutkia tarjontaa. Raclettea, makkaraa, lettuja, vohveleita, kurpitsakeittoa, pizzaa, vodka pennejä ja uppopaistettuja kaloja. Lankesin viimeiseen sen jälkeen kun nenä väristen olin tuoksutellut öljyä (tuoretta) ja yleisvaikutelmaa kalalautasten lähellä (tuoretta). Koska myyjinä olivat kalastajat itse, tämä oli se paikka missä niitä kannattaisi syödä, jos koskaan.

Annos oli ilmeeltään aika perus, mutta maku oli mahtava ja vatsa niin onnellinen. Kastike voimakkaan valkosipulinen ja jos kerran vielä mainitsisin, kaikki niin tuoretta. Ei mikään itsestäänselvyys maassa, missä ei ole merta.

Joulumarkkinoilta saa tietenkin sesonkijuttuja, lapasia ja kynttilöitä, ovikranssejakin, mutta myös käsilaukkuja, virkattuja nukenvaatteita ja kaikenlaista tauhkaa, jota ajatellessani aivot alkavat surista, enkä saa kohdistettua muistiani niihin edes sen vertaa, että kykenisin sanomaan mitä.

Tiedostan olevani tosi huono asiakas, en auta vähimmässäkään määrin myyjiä tai markkinoiden järjestäjiä voittojen käärimisessä, sillä parhaimmassa tapauksessa kuljen Glühwein-kuppi käsissä, toisinaan ihan ilman mitään, vain haistelemassa mausteisia tuoksuja ja täyttämässä itseni jouluisella tunnelmalla.

Näiltäkin kahden kadun markkinoilta tupsahdin toisesta päästä ulos aika sukkelaan. Kukkulan niitty oli kuin Teletapeista suoraan, se kylpi ilta-auringossa siluettihahmoin koristeltuna. Pilvet olivat väistyneet sen verran, että Alpit näkyivät mutka toisensa jälkeen uudesta kulmasta, ensin yhtenä valkoisena röpöreunaisena massiivina, lopulta upeana kimmeltävänä rivistönä järveen taustalla.

Kosteikossa tepasteli kaksi haikaraa, jotka olivat yhtä pulleita kuin hanhet. Epäilin niiden syöneen kaikki jähmettyneet sammakot. Matkalla kotiin peltoaukealla oli kokoinainen parvi, taatusti kymmeniä haikaroita, matkalla Espanjaan tai aina Afrikkaan asti.

Ensi viikonloppuna on oman kylän Wienachtsmärt. Ja koska ollaan kultarannikolla, Glühweinin lisäksi on tietty sampanjaa. Vain kaviaari puuttuu. Palanpainikkeeksi myydään perinteisesti – samasta sampanjakojusta- kuumia täytettyjä lettuja.

Paikka auringossa.
A spot in sun.
Tästä saisi ranskalaisia saippuoita.
Here you can get French soaps.
Houkutteleeko vai ällöttääkö? Ulkonäkö pettää, tämä oli tosi hyvää!
Disgusting or delicious? This portion was enjoyable.
Muutama muukin joulumarkkinoilla.
A couple of people at this Christmasmarket in Seegräben.
Alpit on tietty hienot, mutta syysväritys myös lempeää.
Alps are nice, but the autumn colors so soft and pleasant.
Ilta saa.
Evening light.
Tällä puolella on vielä auringonvaloa.
On this side there´s still sunlight left.
Jos olisin villapaitamestari, kutoisin nämä värit.
If I were a master of pullovers, I´d make one with these colors.
Näkymän tarkastus.
Checking the view.
Ja siinä ne ovat, Alpit.
And there they are, the Alps.

En resumen: El sesón de ferias de navidad ya empezó. Voy en realidad sólo por el atmósfera, con alguito para picar y si tienen buen vino tinto con especias, Glühwein, tal vez tomo una tazita.

Kurzgesagt: Ich habe die Saison der Weihnachtsmärkte angefangen mit zwei, von den Finnen in Zürich und in Seegräben. Manchmal esse etwas kleines, geniesse einen Becher Glühwein, aber eigentlich das wichtigste ist die Stimmung.

Adventillinen luukku 2: ystävä on kuin lämmin pulla

Adventillinen luukku 2: ystävä on kuin lämmin pulla

Varpaita lämmitti yllättäin. Mies, jolla oli tähtivaloja vilkutteleva tonttuhattu, oli horjahtanut ja kuumaa mausteista joulujuomaa kaatui nahkanilkkurilleni. Rekisteröin homman ja vasen jalka oli kateellinen oikealle, koska sitä ei enää palellut. Pyyhin punaisen pois ja jatkoimme juttua, sitä johon olimme useampi vuosi sitten jääneet.

On niitä ihmisiä, joiden kanssa jutustelu ja ajatukset aina linkuttavat, tulevat joko jäljessä, edellä tai sivulta hypähdellen. Näistäkin aineksista syntyy ystävyyttä. Toisten kanssa saattavat kohtaamiset hiipua ja silti järjettömän pitkänkin ajan jälkeen ollaan samassa kohtaa. Siinä missä on ymmärrystä ja selkeyttä. Samaan tahtiin nakuttelevaa olemista.

Sveitsiläiset paistavat perinteisiä Grittibänzejä joulukuussa./Swiss Grittibänz are traditional baked goodies in December.
Tulos ei ehkä ollut esteettisesti toivotunlainen, mutta lämmin nisu maistuu aina./Well, the result may not be beautiful, but delicious anyway.

Näihin kahteen naiseen tutustuin silloin kun lapsemme olivat kannettavia, eivätkä ilmaisseet itseään vielä sanallisesti, mutta itse kaipasimme äidinkielistä seuraa. Nyt lapsista puhuminen kuulostaa hassulta, virallisesti aikuisikään astuneista, mutta lapsiahan he ovat, meidän lapsia. Vaihdamme kuulumisia, kuka on missäkin ja miten elämä on kohdellut. Muistamme, kuinka tärkeitä olemme olleet toisillemme. Paikkaamme sosiaalista tukiverkkoamme, jota ei välillä ole tarvittu, toisiaan on vain jätetty käyttämättä, koska aikaa on kulunut, puhelinnumerot ehkä vaihtuneet, välimatkat kasvaneet. Lupaamme tavata uudelleen, ihan muuten vain.

Nämä verkon silmukat ovat varmoja ja niihin voi luottaa. Kiitos, että olette osa verkkoani. -Ja ettei menisi aivan pateettiseksi, toteaisin, että hyvä ystävä on kuin vastapaistunut, hiivataikinasta leivottu pulla. Lämmittää ja kohottaa mieltä.

En resumen: Hay amigos, a los cuales no veo prácticamente nunca. Pero cuando nos topamos, es como si la última vez hubiera sido ayer. Esos son los mejores amigos. (Y son como el pan hecha en casa: calienta y levanta el ánimo.)

Kurzgesagt: Es gibt Freunde, die ich praktisch nie sehe. Aber wenn wir uns treffen, ist es als ob das letzte Mal gestern gewesen wäre. Das sind die besten Freunde. (Und sie sind wie selbstgebackenes Brot: es wärmt auf und hebt die Stimmung.)

Ensimmäinen henkäys jouluilmaa

Nousen portaita ylös Grossmünsterin kirkkoa kohti ja puolivälissä askellusta tuoksu saavuttaa nenän. Täällä selvästikin lämpenee Glühwein.

Kirkon edustalla seisoo kaksi kuusta. Pieniä, mutta ystävällisiä. Vieressä on puheensorinaa, höyryäviä kuppeja. Myyjiä, jotka odottavaisina katselevat ohikulkijoita.

Myö tässä ootellaan joulua.

Aurinko painuu kotivuoren taa. Paletillinen sinisiä sävyjä värittää taivasta, kaukana häämöttäviä Alppeja ja järven selkää. Jouluvalot syttyvät; siirrytään päivästä iltaan.

Tuolla jossain ne häämöttää. Alpit.

Kaupungilla on enemmän väkeä kuin arkena. Pian Zürich olisi liian pieni meille kaikille. Tungoksessa joka toinen vaikuttaa puhuvan jotain espanjan versiota.

Iltahämärän koittaessa koristeet alkavat loistaa.

Piipahdan luksuksella kuorrutetussa tavaratalossa herkkuosastolla ja koen hetkellisen sekoamisen. Silmäni liikkuvat oikealta vasemmalle ja taas takaisin niin nopeasti, etteivät aivot hetkeen ehdi rekisteröidä mitä näen. Miten kauniisti järjestykseen aseteltuja sokerista taiteiltuja kuvioituja makeisia! Miten hienoja suklaatähtiä, limittäin kultaisessa tuokkosessa, kultaisilla nonparelleilla koristeluja! Kymmeniä suklaalevyjä, joita en ollut koskaan nähnyt ja joita haluaisin maistaa! Pysähdyn hengähtämään ja tarkastelen hintalappuja. Se rauhoittaa kummasti. En sittenkään ole valmis maksamaan kymmeniä frangeja makeasta, oli laatu tai määrä mikä tahansa. Mutta löydän yllätyksen joulukalenteriin.

Ovella saan lähtiäisiksi sveitsiläisen joulupiparin, Mailänderlin. Maku tuo mieleeni Sylvian, naapurin mummelin. Hänen piparinsa maistuvat aidommille, tietenkin. Voille ja sitruunankuorelle. Ja tuoksuvat koko talossa. Mutta astun piparin myötä askeleen lähemmäs joulumieltä.

Singing Christmastree

Bahnhofstrassen sivukadulla laulavasta joulukuusesta kantautuu säveliä koko kortteliin. Puuhun on kiivennyt Voice and Music Academy Zürich:in kuoro. Bändi sentään jäi juurelle. Täälläkin tuoksuu mausteiselta viiniltä ja sulaneelta juustolta. Vähän on vappu-tunnelmaakin; tanssahtelevan isän olkapäillä istuvaan lapseen kiinnitetty joulupukkipallo leijailee musiikin tahdissa.

Kävelykadun loistetta.

Valot yössä tekevät kaupungista lempeän ja kutsuvan. Arjen askeleet hidastuvat, kylmässäkin pysähdellään, katsellaan. Jonotellaan rauhassa kojujen edessä. Ollaan hakemassa tunnelmaa.

Zürichin valoja.

Tai sitten ruokaa. Olen nälkäinen, niin nälkäinen, etten pääsisi näillä energioilla omien patojen luokse, sanoo vatsani. Jo kuoron toisesta biisistä lähtien olen alkanut nähdä silmissäni hollantilaisen perunakioskin valikoimat. Ranskalaisia hollantilaisella reseptillä, ketsupilla, majoneesilla, hollantilaisella kastikkeella, ties millä soossilla. Suuntaan määrätietoisesti Zürichin Joulukylään, Zürcher Wienachtsmärt, oopperan edustalle. Ja jumitun kuumien juomien kanssa seisovaan massaan.

Täällä ei kiiruhdeta, se on selvää. Yritän keskittyä tutkimaan tarjontaa, haistella tuoksuja. Tähän nälkään kelpuuttaisin vaihtoehtoisesti kuuman sandwichin. Wesley´llä olisi taikinanyyttejä, joita leivottaan lasi-ikkunaisen kioskin sivupöydällä ja joita haluaisin maistaa, mutta samaan ovat päätyneet aasialaisturistit ja puoli kaupunkia. Wesley´s kitchen on tuttu aseman kulmilta. Kioskin luukku aukeaa jo aikaisin; talvella sen ikkunoita pitkin valuu tiivistynyt höyry. Turistit hakevat kotimaista aamupalaa, zürichiläiset lounasta. Wesley on kova tekemään töitä.

Täältä löytyy joulukylä.

Löydän ostereita. Mutta kolme annoksen osteria vaatisivat toisen hetken, eivät huutavaa nälkää, vaan rauhaa ja keskittymistä. Ja sitä sampanjaa. Sillä olen syönyt aiemmin ostereita vain mielikuvissani, enkä ole aivan varma kuinka niihin suhtautuisin. Varmaankin samalla tekniikalla kuin etanoihin Norsunluurannikolla. Suuhun ja alas. Etanat olivat kyllä kiehuvassa maustekastikkeessa, joka oli maukasta.

Tuulimylly vetää puoleensa nälkäisiä kuin lamppu hyttysiä.

Proosallisia perunoita himoittiin selvästikin enemmän kuin ostereita. Maistelin jonossa kauramaitoon tehtyä chaita, jonka mausteet olivat juuri sitä mitä kaipasin. Täyteläisiä, monipuolisia ja ilahduttavia, joulunsävyisiäkin.

Ranskalaiset, edes hollantilaiset, eivät kyllä liity jouluun, sanon minä. Eivätkä varsinkaan sveitsiläiseen jouluun, luulen minä. Mutta sijansa niillä näyttää olevan. Lämmin tötterö kädessä, ensimmäistä maistaessa, luulen nousevani taivaisiin. Soossin vähetessä tajuan, että laatukontrolli on kyllä pettänyt. Ehkä alkuvaiheen stressiä? Saan mini-annoksestani viikon suolat ja tötterön pohjalta kuivia murusia. Murr.

Oh miten herttaista; ranskalaisia ja joulukoristeita.

Vetäydyn torilta kohti bussipysäkkiä. Kauempaa katsottuna jouluun on vielä aikaa. Kiire ja tekemiset pyörivät kilpaa sen ympärillä. Mutta tehtävä on täytetty. Ensimmäinen kontakti jouluun otettu. Ei täydellistä, mutta kyllä se tästä. Pikkuhiljaa.

Jossain tolpan valojen takana on joulukylä.

En resumen: Hice una vuelta en Zürich, buscando el atmosfera de diciembre, respirando el aire navideño por la primera vez.

Kurzgesagt: Ein Spaziergang in Zürich, auf der Suche nach der Stimmung, und Düfte vom Dezember.

ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

%d bloggers like this: