Näihin aikoihin olen tavallisesti kuvaillut laskiaispullia ties missä valkoisen keskellä, rinteeseen repussa kannettuna. Nyt hiiva on vielä jääkaapissa ja kerma ei jaksa kiinnostaa. Kaapissa on näet myös aimo lohkare kerma-rahka-hedelmäkakkua, josta iso osa sunnuntaista lähtien syötynä vatsassa.
Ovesta ulos katsottuna on kevät. Nenä tiputtaa, silmät turpoilevat ja krookukset revähtivät eilen täyteen loistoon. Zürichissä aukiot täyttyivät aurinkoa hakevista kaupunkilaisista; kuin liskot konsanaan he hakeutuivat rantamuurin sivuun lämpimään kohtaa, aukioiden tuoleille ja terassien vilttien lämmittämille tuoleille. Talvitakkeja availlaan, tiukasti kierrettyjä kaulaliinoja löysätään.
Sunnuntaina vietettiin siis syntymäpäiviä, laskiaista ja seurattiin presidentinvaaleja. Eilen laskiaistiistaita, tänään tuhkakeskiviikkoa ja ystävänpäivää tai mitä ikinä haluaakaan juhlistaa. Laskiainen muistuttaa talvesta; sitä käyn katsomassa ystävien kuvista tai verkkokamerasta, sillä tällä hetkellä Sveitsi ja Suomi ovat todella eri vuodenajassa. Tuisku ja synkeä talvi on Zürichissä niin mennyttä, etten edes muista milloin sellainen oli. Eikä kyse ole Biden-oireesta, vaan talvien katoamisesta.
Vuorilla yritetään venyttää lunta riittämään ainakin helmikuun hiihtolomien ajaksi. 1500 metriä korkeutta ei riitä, pitää mennä ylemmäs, jos haluaa talveen. Laskiaismäet jäi laskematta, siis lumessa (rinnettä tultiin alas, pyörällä), mutta ehkä vielä.
Tuhkakeskiviikostahan alkaisi paasto. Minä sen sijaan lämmittelen eilistä hernekeittoa ja kaivan esille sen kaakun lohkareen. Katselen krookusten tummanlilaa joukkoponnistusta ja mietin pitäisikö ruusut leikata, sillä nekin aloittavat jo kasvukautensa.
En resumen: Debería ser el invierno, pero se nos vino la primavera.
Lähestyttiin Rhäzünsia, kun huomasin jotain puissa. Kiiltäviä syksystä jääneitä lehtiä? Huurretta? Ei, hedelmäpuut kukassa. Sujahdettiin niin nopeasti ohi, etten nähnyt sen tarkemmin, mutta aprikoosit ovat yleensä kevään ensimmäisiä, ehkä sitten niitä.
Ihan arvuutellen lähdettiin matkaan, ei ollut mitään tajua siitä mitä olisi luvassa. Paitsi että aurinkoa oli povattu ja sitä halusin, sillä Zürich oli talvisumun peitossa.
Kuplahissillä selvisi, että tämä on tosi pieni pieni paikka. Käveltiin suoraan hissiin, ei jonoja, ei ihmispaljoutta. Ylhäällä Feldisin kylällä, 1470 metrissä, on varmaan ollut talvea, koska oli hiihtokoulukin. Mutta nyt ei näkynyt lunta kuin läikittäin, vaikka on helmikuu. Sen sijaan puuveistoksia oli pitkin poikin. Taiteellista väkeä nuo feldisläiset.
Vartin matkan tuolihissille voi taittaa myös shuttlebussilla, jos mukana on kelkka tai pienokaisia. Tosi hyvin toimivat järjestelyt näinkin pikkuruisella alueella.
Tuolihississä jalkoja heilutellessani olin vetäistä hyönteisen nenään. Siis hyttysen. Heti perään alkoi nokka valua keväisellä energialla. Kerrankos sitä näinkin, heinänuhaa talvessa.
Yläasema nimeltä Mutta oli pieni tönö kukkulan huipulla. Siihen jäätiin hetkeksi siristelemään silmiä. Vuoria, valkoista, ihanaa valoa, sinistä ja kirkkaan aurinkoista. Kotona olo oli kuin perunanidulla, kalpea ja nuutunut. Juuri tätä piti saada. Raikasta ilmaa, lumen narsketta ja säteitä.
Taputtelin itseäni moneen kertaan olkapäälle, kyllä nyt tuli löydetty helmi. Talvipatikkareitti voisi olla piirun verran kyllä pitempikin, mutta koska jaloissa painoivat vuodenvaihteen virukset ja muut, otettiin nautinnon kannalta. Ja 2000 metrissä lumessa tallatessa tulee hiki pienessäkin mäessä; se laskettakoon urheiluksi. Pikkuisen on alkanut kyteä mielessä lumikenkäily, täällä olisi siihenkin kivat maastot.
Ainut näkymä varsinaiseen sivilisaatioon on melko alussa alas laaksoon Churin kaupunkiin ja lopussa toiseen suuntaan, mitä siellä sitten onkaan. Muuten edessä oli valkoista ja sinistä, kimmeltävää lunta ja taivasta. Ja bongattiin myös huippuset, jotka ovat selvästikin sveitsiläinen versio Lapin Nattasista, jos tiedätte.
Puista oli karissut jäätynyttä lunta, kuin kristalleja, hangen päälle. Jänisten jälkiä näkyi myös siellä täällä, mutta yhä vieläkään en ole tavannut ainuttakaan pitkäkorvaa Sveitsissä.
Yhdet leivät syötiin hangessa istahtaen, toiset penkillä. Aurinko lämmitti niin ihanasti, että raukeus valtasi jäsenet. Onneksi heti jälkimmäisen tauon jälkeen oltiin jo Skihüttellä, jonka pihalle oli levitetty lepotuoleja ja pöytiä penkkeineen. Istuskeltiin vielä hetki kahvi tekosyynä. Tällä mökillä voi myös yöpyä ja tietenkin ruokailla. Ruokalista oli melko perinteinen, mutta selvästi modernilla twistillä, kaikki näytti herkulliselta. Pahus vain, että oli juuri tullut syötyä eväät.
Ennen hissiasemaa on myös talven jäädyttämä luistinrata ja jos omat hokkarit jäi kotiin, täältä voi lainata. Nyt meneillään oli curling-peli, joten luistelut jäi toiseen kertaan. Sillä tänne palaan. Viimeistään ensi talvena.
FeldisTäällä tehdään puutöitä. Some woodart in Feldis.Kyltti näyttää vasenta reittiä, kello keskimmäistä, osa lähti suoraan oikealle. Which way choose?Churin kaupunki pilkotti alhaalla. The town of Chur down in the valley.Metsäneläin liikkeellä. A creature of the woods hopping away.Sinistä valoa. Blue light.Lumikengillä pääsisi edessä olevalle kumpareelle. You could climb the hill with snowshoes. Olisivatko nämä Lapin Nattasten Sveitsin versiot? In Lapland there are Nattaset-peaks, this might be the Swiss version.Tähän jäin hetkeksi. A moment to sit.Ihan hyvät lounasmaisemat. Pretty ok this lunch view.Skihütte, missä voi yöpyä ja saa myös sapuskaa. Skihütte, where you get some snack and there´s also a possibility to stay overnight.Kahvetta vuoristomaisemalla. Some coffee with a view.Täältä löytyy myös luistinrata. Ihan vain pakkasen ylläpitämä. There´s also a ice skating track.A natural one.Kuplahissin sumean ikkunan läpi näkyy ihmeellinen jokimaisema. Through the blurry gondola window we saw a view of contrasts.
En resumen: Encontré un lugar perfecto para un paseito corto en el invierno en las montañas, cerca de Rhäzüns.
Kurzgesagt: Ein perfecter Ort für eine entspannte Winterwanderung nahe Rhäzüns.
Täällä on siis pakkailut meneillään, Helsingin matkamessut odottaa. Jos olet hoodeilla ja Sveitsi kiinnostaa, paikalla on myös Suomen Sveitsin Ystävät ja minä myös, lauantaina kahteen asti.
Viikonloppuna kävin hakemassa tuoretta tuntumaa alppimaisemiin, että on mitä kertoa. Zürichin lähellä Walenseen yläpuolella on meidän perinteinen uudenvuodenretkipaikka, reitti on lyhyt ja mahtuu hyvin yhteen iltapäivään. Vuodenvaihteessa oli vain niin surkeat kelit, että lykättiin hommaa parilla viikolla.
Tästä on blogissa ollut aiemminkin puhetta, mutta edellisiin reissuihin verrattuna nyt oli kyllä tungosta, siis parkkipaikkateknisesti. Jo alhaalla Weesenissä, ennen mutkittelevaa nousua ylös Arvenbüeliin, oli parkkikyltit punaisina, kaikki täynnä. Otettiin riski, mutta Amdenissa tuli stoppi, auto piti jättää sinne. Matkaa oli vielä viitisen kilometriä ja bussipysäkillä porukkaa ainakin kahden lastin verran suksineen ja kelkkoineen plus lumikenkineen. Moni tuntui ihmettelevän, ettei busseja ole tiheämmässä tahdissa, kun keli oli upea pitkän surkean jakson jälkeen. Tuskin tuli yllätyksenä, että kaikki halusivat lumeen ja aurinkoon.
Joka tapauksessa ylös lähtöpisteeseen päästiin ihan sutjakkaasti ja ilmeisesti busseja lisättiin, takaisin tullessa niitä kulki jo tuplamäärä normaaliaikatauluun verrattuna.
Lumi narskui jalkojen alla ja kuten monesti ekoilla talvipatikoilla, vaatetta oli ihan liikaa. Pilvisessä ja sumuisessa säässä Zürichissä tarvitaan enemmän lämmikettä kuin auringossa vuorilla taivaltaessa. Toppahousut voi todellakin jättää kotiin, ohuita voi kyllä olla pari kerrosta. Takki lensi lanteille kädenkäänteessä ja lopulta olin välikerros auki ja silti selkä märkänä.
Lunta on tullut aika lailla ja lämpötilojen vaihtelut nostivat heti lumivyöryriskin tappiin. Tällä reitillä ei ole isoja seinämiä vieressä, mutta lumikenkäilijöitä varoteltiin matkan varrella.
Yleensä tykkään rengasreiteistä, mutta tämä eestaas polku on niin kaunis, molempiin suuntiin, ettei haittaa. Päätepiste ylhäällä on risti, jonka luota näkyy alas Toggenburgin alueelle. Säntisin vuori on vasemmalla ja kuulut Churfirstenin huiput oikealla. Yhdelle näistä, Selunille, kipaistiin aikamoisella kiireellä kesällä.
Yleensä olen hurjan nälkäinen retkillä, nyt pistelin lempiyhdistelmääni, Tartex-suolakurkkuleipiä, vähän puolipakolla, mutta kahvi ja kaakku houkutteli. Vorder Höhissä on kesällä lehmiä ja jonkinlainen vaja tai tallirakennus oli valjastettu talveksi meidän kaksijalkaisten käyttöön. Moottorikelkalla oli roudattu juomista, kahvista viiniin, aprikoosikakkua, mantelisarvia, makkaroita ja juustoja nälkäisille. Sisällä oli vain myynti, ulkona auringossa istumapaikat.
Vorder Höhi on sola, joten viima on lähes aina aikamoinen. Moni näytti hytisevän auringosta huolimatta. Takaisin lähdettiin sutjakkaasti heti kahvin jälkeen. Säteet lämmittivät kävellessä, alamäki tuntui mukavalta ja ne valkoiset huiput; aina niin uhkeita.
Tähän jäi auto. The car had to stay in Amden.Lunta, aurinkoa ja vuoria. Snow, sun and mountains.Tästä lähdettiin kesällä talon takaa vasemmalle, nyt suoraan eteenpäin. This was the turning point in summer, went left instead of climbing up. Lumivyöryjen mahdollisuus, josta tästä lähtisi lumikenkäillen eteenpäin. Avalanche risk.Oikealla Selunin huippu, sinne kivuttiin vastakkaiselta suunnalta kesällä. Peak of Selun on the right, that´s where we climbed in summer.Lipun voisi ehkä vaihtaa. New flag might be good.Sisältä saa sapuskaa. If you are hungry, there´s cake, cheese and sausages inside.Aprikoosikakkua ja -sori- karmeaa kahvia. Apricot cake was good, but the coffee pretty awful. Sitten takaisin. Then back.Iglu.
Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.
Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.
Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.
Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.
Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.
Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.
Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.
Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.
Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.
Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.
Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.
Männedorf, Rigi, Pilatus. Lounas. Lunch.Kuka väistää ja ketä. Who gives wayand to whom.Polku menee ylemmän tunnelin läpi The path goes through the upper tunnel. Tässä kohtaa on keskiajalla ollut linna. Here was once a castle.Sillan koriste. Decoration.
En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.
Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.
Äxgüsi – siis anteeksi – tämä myöhäinen postaus. Yleensä napsautan kello kymmenen publish-nappulaa, tänään kävelin niihin aikoihin pitkin rantabulevardia Zürichinjärvellä, toinen silmä raollaan, toinen vähän enemmän auki, siristellen auringossa.
Sillä kaatosateiden jälkeen aurinko tuntui entistäkin voimakkaammalta, ihanalta kylläkin. Vieressä nakuteltiin joulumarkkinoiden kojuja, viriteltiin kuusia. Sekin oli ihmeellisen mukavaa, vähän asiaan kuulumatonta, näin lämmössä. Mutta ehkä se sesonkipakkanenkin vielä tulee.
Sadetta on saatu enemmän kuin tarpeeksi, se selvisi jo viikonloppuna, kun sadetakin ja sadetta pitävien vaelluskenkien sisältä löytyi puristettavan märkiä vaatteita. Käsineistäkin irtosi toista desiä vettä. Tänään rantapolku, jota pitkin ajattelin koukata, oli veden alla. Järvi on siis melko täynnä, joista puhumattakaan.
Nyt en tarvinnut syydvestiä enkä sadetakkia, mutta aurinkolaseihinkaan en ollut varautunut. Kävellä piti, sillä reiden pullottavat suonet olivat juuri saaneet laserista. Kannattaa hoitaa tämäkin kohta, ennenkuin tulee enemmän ongelmia, kehotettiin ja ei siinä mitään, sitten vain laverille ja hommiin. On ihmeellistä että näin voi tehdä ja miten tekniikka auttaakaan. Ja kun yksi reitti on suljettu, veri etsii uuden. Se vasta ihme onkin.
Samasta syystä kuvien editointi ja kirjoittaminen on nykivää. Vähän väliä nousen oikaisemaan kinttuja, kävelen ja tepastelen, jotta kuplinta tasaantuisi, enkä enää muista mitä olin sitä ennen ajatellut, mitä aikonut. Tuntoaistimukset ovat ykkösenä, kaikki muu sivuosassa.
Siksi en edes yritä venyttää tarinaa tämän pitemmälle. Kerron enää vain sen, että kuljin kotia kohti sateenkaaren alta ja viimeisessä mäessä kohtasin sadesumun.
Vesi loiskuu polulla. The path is now part of the lake.
En resumen: Ha llovido muchísimo, hasta el lago de Zurich ya llegó a tapar la acera. Pero hoy tuvimos unos rayos de sol y hasta un arcoiris.
Kurzgesagt: Nach heftigem Regen ein bisschen Sonne und einen Regenbogen. Und dann geht es weiter.
Kipaisen pirteään syysaamuun mäkeä ylös sydän läpättäen, koska olen myöhässä, enkä koskaan ole myöhässä. Yritän voittaa kellon, etten olisi perillä 9.01, sillä silloin saattaisin jo saada katseen, joka kertoo kaiken.
Lääkäristä ei koskaan tiedä, useimmiten se tarkoittaa kaikesta huolimatta odotusta, mutta tänään pääsen suoraan näytteenottoon. Odotushuoneessakaan ei ole ketään, vaikka ilma on tiheänä viruksista, näin kerrotaan.
Rautavarastot olivat viime vuonna siinä tilassa, ettei kroppa enää palautunut. Lihakset olivat pysyvästi hapoilla. Söin tummanvihreää, pähkinöitä, papuja. Kasvipohjaista rautaa. Pihviinkin tukeuduin silloin tällöin, sen mukaan miten omatunto antoi periksi ja ruoka maistui.
Tiesin, että pohjilla mennään, sillä vuosia sitten ehdin elää niin pitkän tovin varastot tyhjinä, että menetin hiuksista aimo nipun. En ollut väsynyt, kuulemma, koska juoksin ja kirimailin vuorilla ja hemoglobiinihan on silloin usein korkea. Siksi en huomannut puutetta, eikä useampi lääkärikään.
Tällä kertaa arvot olivat matalat, minulle ja hiuksilleni kriittiset, mutta sairausvakuutuksen näkökulmasta vielä sellaiset, ettei rautaa pistetä suoraan suoneen. Joten rautatabletteja, kuulemma vuoden verran.
Puoli vuotta myöhemmin olo on jälleen normaali. Väsyn liikunnasta, kuten pitääkin, mutta mikä tärkeintä, myös toivun. Virtaa siis riittää.
Tuloksista en vielä tiedä, mutta epäilen, että rautasatsi tällä erää oli tässä. Sen kunniaksi kipaisin kylän konditoriaan, sillä harva paikka täyttää aistit yhtä lailla onnesta, kuin aamuinen leivonnaisten ja kahvin tuoksu. Katselin hetken kermamunkkeja ja kastanjaleivoksia. Mietin verikoetta ja kärsimyksen astetta, ollaanko siis leivoksen tasolla vai riittäisikö joku vähemmän makea. Ei, tänään ei kärsitty lainkaan, homma sujui sutjakasti ja asianmukaisesti. Ja oikeastaan mielessä olivat jo alun alkaenkin kummitelleet lämpimät sarvet, iloisesti kutsuen. Croissantit laitettiin uunista suoraan pussiin ja minä, se onnellinen, viiletin kotiin aamuauringossa, kohti kahvia ja keskiviikon alkua.
-Niin ja miten kuvat liittyvät rautaan? Ei mitenkään, paitsi että virtaa tarvitaan, jotta jaksaa taivaltaa näissä maisemissa.
En resumen: El hierro es super importante, para que uno tenga energía para andar en estos paisajes.
Kurzgesagt: Das Eisen ist super wichtig, so dass man Energie hat sich in diesen Lanschaft zu bewegen.
Tämä oli se päivä, kun unien piti olla pitkät ja makoisat. Olo kertoi toista; olin muutellut yön kohtaa viikosta toiseen ja sisäinen herätyskello herätteli raottamaan silmää vähän väliä. Onko sisään kurkistava valo aurinkoa? Ehkä ainakin sarastusta? Vai ollaanko vasta kuun vaiheessa yötä?
Kun laahustin kahvitarjottimen kanssa olohuoneeseen, oli jo selvää, että jos suunnitelmia olisi ollutkin (en muistanut), ne oli nollattava. Halusin silti ehdottomasti katsomaan syksyä. Makustelin helppoja vaihtoehtoja, kotiovelta toteutettavia vaihtoehtoja, sillä mihinkään vaativan mietintään ei ollut aivokapasiteettia.
Ensimmäessä mäessä maastopyörä kulki kuten ennen, minä juuri ja juuri. Tuli lämmin, purin kerroksia. Kellertävien puiden muodostamassa tunnelissa rapisi kosteasti, maa oli märkää, niin jo sitä koristava lehtimattokin.
Auringonkukkapellolla näin taidetta; joukko väsyneitä, harmaanruskeita vaeltajia, päät roikkuen. Yksityiskohdat olivat hämmentävän kauniita, jokainen sakara ja karva. Ohiajaessa yritin katsoa melkein jokaista ja pellon päättyessä huimasi, vatsassa kiersi.
Vasta alkumatka ja olin jo juonut pullosta puolet. Onneksi on metsälähteet, sieltä lirutin lisää apua janoon.
Syvemmällä metsässä haistelin sienten ja pudonneiden lehtien kohtaamisesta syntyneitä aromeja, kosteaa sammalta, juuri kynnetyn pellon tuoksua.
Ylämäet tuntuivat, mutta pääsin ylös. Nauroin, etten varmaan koskaan ole ollut yhtä hidas. Eväiden jälkeen ja alamäessä tuntui voitto. Jaksoin, selvisin. Totta kai, koska ennenkin.
Tasaisella asvaltilla, ehkä 3/4 matkasta taitettuna, kramppasi vasen sisäsivu, sitten oikea. Pysähdyin, jalat eivät suoristuneet. Join vettä. Oli pakko päästä istumaan, mutta miten, kun reidet eivät toimineet. Kallistin pyörää, pudottauduin pientareelle kankulleni. Siinä heinikossa yritin rentouttaa lihaksia, join loput vedet.
Nousin loputkin mäet, varovaisesti ja pienimmällä vaihteella. Syksyhavaintoja en sen enempää muistanut ajatella, sillä kuuntelin lihaksia.
Iltapäivällä monen vesilasillisen ja magnesiumin jälkeen oltiin sitä mieltä, että päivän päätökseksi sopisi Kaurismäen Kuolleet lehdet. Elokuvateatteri kapealla kujalla, vähän vanhanaikainen ja syrjässä, oli täydellinen. Haistoin vielä metsän syksyiset tuoksut, kun elokuvan otsikko rullasi valkokankaalle. Miten hauskaa istua zürichiläisessä elokuvateatterissa, kun kaikki alkuteksteistä lähtien on suomeksi! Rentoutin kinttuni tietoisesti vielä kerran ja otin käteeni kourallisen popcornia.
En resumen: una vuelta de otoño en bici, que casi se termina por culpa de calambres subitos. Pero logré llegar hasta casa y ver en el camino los montes y bosques en su traje amarillo.
Kurzgesagt: Krämpfe sind etwas, davon man nicht begeistert ist, speziell wenn du mit dem Mountainbike unterwegs bist und es eich noch einige steile Teile erwarten. Trotzdem eine schöne Runde in Herbstfarben.
Päässä pyörii kuin hiukkaskiihdyttimessä, kun avaan pöydällä pölyttyneen kalenterin ja viikon viimeinen päivä näyttää lokakuun loppuvan pian. Kuinka ja miten päädyttiin tähän, missä on alkukuu ja mitä kävi syyskuulle?
Tavallisesti syksy rauhoittuu pimeisiin iltoihin, käyn patikoilla sateen pitäessä paussia ja iltaisin tassuttelen villasukissa, kääriydyn peittoihin. Nyt olen vaihtanut matkalaukusta vaatteet toisiin, kiitänyt reissuhommissa lähes pysähdyksettä.
Istuessani tässä kirjoituspöydän ääressä tunnen vielä liikkeen kehossa. Katselen kuvaa Gelmerseeltä, vihertävältä järveltä vuorilla Grimselin solassa. Kivi on jylhää, mutta värit pehmeät, vihertävää, ruosteenruskeaa, valkoista, harmaata. Ja se järven vihreä. Näistä saisi kauniin villapaidan!
Vuorilla hetki tuntuu hyppysissä. Vaikka maailmassa kaikki on liikkeessä ja hullusti, täällä tuntuu turvallisen jämähtäneeltä, vuoretkin ikuisilta, paikallaan pysyviltä. Ihmisen suosima illuusio sekin.
Solan kolmannen järven kermainen pinta katoaa kokonaan sumuun ja pilviin yön aikana. Täällä kävin jokunen vuosi sitten patikoimassa kristallitiellä, keräämässä mustikoita alaspäin viettävässä rinteessä. Pysähtynyttä täälläkin, mutta vesi kohisee voimalla.
Aamunsarastus näyttää huippujen saaneen sokerikuorrutuksen. Talvi lähenee; solatie on viimeistä päivää auki. Luonto rauhoittuu lepoon; niin minäkin.
GelmerseeGelmerseeGrimselseeGrimselseeGrimselsee
En resumen: El invierno empieza acercar las montañas. En el paso de Grimsel era el último día de poder pasar de un cantón al otro, la próxima vez la calle está abierto en la primavera.
Kurzgesagt: Der Winter ist fast da. Grimselpass ist jetzt im Winterschlaf. Bis zum nächstes Mal!
Hyvin opettavainen sunnuntai. Ensinnäkin, kannattaisi suunnitelmia vaihtaessa perehtyä asiaan huolella. Ohjeet saattavat olla pielessä ja voipi olla, että menee juoksuksi koko retki. Sen lisäksi sauvat auttavat yllättävässä tilanteessa enemmän mukana kuin autossa.
Lennossa siis päätin, etten haluakaan mennä polulle joka saattaa olla liukas ja viettää rotkoo, vaan haluan nousta korkeammalle, huipulle asti, mutta ilman sen kummempia vaaroja.
Churfirsten on kulissin näköinen vuorijono Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolella, yksi hienoimmista. Sahalaitaiset huiput ovat olleet listoilla pitkään, tosin ajattelin, että menisin joskus kurkkaamaan järveä niiden välistä, en huipulta.
Selun on yksi näistä huipuista ja sinne voi kivuta helpommin Selunbahnilla, puisella laatikkomaisella hissillä, joka on niin perus, ettei se sovellu ihan kaikille, mutta on toisaalta hauska kuriositeetti. Toinen ja pitempi reitti lähtee Alp Sellamatista, minne nousee myöskin hissi, joko kupla- tai tuoliversio ja siis meidän reitin lähtöpiste. Kilometri vertikaalimetrejä, luonnollisesti molempiin suuntiin.
Päivä oli selvästikin huonosti valittu, sillä meneillään oli lapsiperheille tarkoitettu patikkatapahtuma ja asema sekä polku täynnä porukkaa, pienokaisia vanhempineen. Ohitettiin massat nopealla tahdilla ja jätettiin tapahtuman piknikpaikka taakse.
Polku polveili, kurvasi metsän kautta, kadotimme huiput näkyvistä ja tultiin jälleen niitä lähemmäs. Katsoin kelloa ja tajusin, ettemme mitenkään ehtisi ohjeissa mainitussa ajassa edestakaisin ja viideksi viimeiselle hissille. Neljä tuntia tarkoitti vain huipulle kipuamista, vaikka reitin lähtö- ja päätepiste oli hissiasema. Mietittiin hetki ja päätettiin kivuta 2,5 tuntia ja kääntyä takaisin.
Kiihdytin vauhtia, tässä mitään enää kuvata tai pidellä taukoja. Parin tunnin paikkeilla oltiin jo huipun helmuksella, viimeisessä nousussa. Huippu näkyi lähellä, korkeuseroa silti yhä 400 metriä. Istahdin ruohorinteelle ja kaivoin suolakurkku-juustoleivät. Aika ei riittäisi ylös, joten yhtä hyvin voitaisiin katsella jylhää vuoristoa Säntisin ympärillä ja levähtää.
Kaksi sandwichiä ja kourallinen pähkinöitä sekä kuivahedelmiä myöhemmin katsoin kelloa, katsoin Aldoa ja päätettiin sittenkin yrittää huipulle. Riittääkö aika? Ihan sama. Kun kerran on tänne asti päästy, ei kyllä luovuteta.
Jalka oli ääriasennossa, hengityspausseja piti pitää useammin. Tovin kesti, mutta sitten nöyrryin ottamaan pieniä askelia, lihakset tarvitsevat vähemmän happea ja eteneminen on sujuvampaa.
Mikä myös nöyrrytti, oli ikääntynyt nainen, joka sitkeästi askelsi koko ajan samaa tahtia ja viime vaiheessa ohitti meidät. Syytin kesäkuun koronaa, vähäisiä vuorireissuja ja suomalaisuutta.
Huipulla tajusin, että olimme hilpottaneet nousun huomattavasti arviota vauhdikkaammin. Koko edestakaiseen reissuun meni 5,5 h ja ohjeiden mukaan pelkkä huiputus olisi vaatinut sen 4 h. Ei ihme jos askel alkoi loppunousussa hyytyä.
Mutta motiivi oli hyvä. Ylhäällä kapealla harjanteella istahdettiin hetki, syötiin banaanikakkua, kirjattiin puumerkit ristiltä löytyvään kirjaseen, juteltiin kanssapatikoitsijoiden kanssa ja ihasteltiin jyrkkää pudotusta turkoosille järvelle. Ja sitten polkua alas.
Jyrkkyystaso oli aikamoinen ja nilkan jatkuva ääriasento alkoi tuntua yhtäkkiä pohkeen ulkosivulla lihaksessa. Tarpeeksi jomotettuaan, se siirtyi sisäsyrjälle. Koikkelehdin miten kuten, yritin erilaisia tekniikoita, mutta kipu jäyti. Löysä nilkka siis ilmoitteli olemassaolostaan ja siitä, ettei asento ole kiva pitemmän päälle.
Kello hiosti tunnelmaa, aikaa oli todella niukasti. Silti pysähdyttiin huipun alapuolella vuoristokuppilan terassilla pikaisille kahville ja täyttämään vesipullot, sillä voi pojat, nestettä oli juotu ja lisää tarvittiin, kofeiinibuustia myöten.
Ylämäet meni hyvin, mutta aina vähänkin alas mennessä olin että AU##HITTO##AAK##AU ja yritin askeltaa jalkaterä sojoittaen ylöspäin ja olla taivuttamatta polvea. Varttia vaille viimeistä oltiin hissillä – ja tyytyväisiä. Juoksuksi meni, mutta kerrankos sitä. Ei kyllä toistu, vannottiin.
Entä se kinttu? Kylmään veteen, magnesiumia ja juomista. Mutta Blackroll oli paras. Kun olin käynyt kaikki muut lihasryhmät läpi, polvistuin vielä rullaamaan säären etupuolen ja inisin tuskasta, mutta se auttoi välittömästi. Kipu poissa, kaikki hyvin.
Churfirstenin huippuja, Selun oikealla. Peaks of Churfirsten, Selun on the right.Ei vasemmalle huipulle vaan oikealle. Not to the left peak but to the right.Huippu kurkistaa vasta ylhäällä olevien ihmisten takaa. Peak is still behind the people. Ja huipun toisella puolen Walensee. And then the view, on the other side of the peak Walensee. Bodenjärven suuntaan. Ristin takana Säntisin ympäristöä. Towards lake Constance. Behind the cross Säntis-area.Sata litraa hikoiltu kiireessä, mutta huipulla. Sweated hundred liters, but got up to the peak.Alhaalla Walenstadt. The town is Walenstadt. Miten niin pitää kävellä alaskin? What do you mean we have to hike down? Edellispäivänä oltiin järven toisella puolen. The day before we were on the other side of the lake. …toiselta puolen katsottuna olimme nyt siis tuolla. The peak seen from the other side of the lake.Melkein jo kahvipaikassa. Almost by the coffeeplace.Kahveet isoimman alastulon jälkeen. Koska kramppeja. Coffee after the main part of descending.´Cause cramping.
En resumen: Subimos a uno de los cumbres de Churfirsten. 1000 m verticales para arriba y de vuelta. Casi corriendo, para llegar a la última gondola.
Kurzgesagt: Endlich auf einem Gifpel von Churfirsten gestiegen.
Kesän kirkkaus on kääntymässä aikaisiksi illoiksi, maatuviksi lehdiksi ja omenahilloksi. Kiire ja yli 30 astetta näkyy tekemisissä, olen mennyt ja tullut, kuvia on sieltä ja täältä. Ei päätä eikä häntää.
Kosteuden tahmaamat yöt ovat levottomia, eikä viikon ainoana vapaana tullut mieleenkään alkaa täyttää reppua ja alkaa könytä vuorelle, vaikka keli oli täydellinen. Sen sijaan nousin pyörälle ja aloin polkea lähikukkulalle metsien ja jokivarsien läpi ja siis ylämäkeä. 550 korkeusmetriä ylempänä en enää ollut varma, oliko tämä se kuningasajatus ja helpon päivän sisällöksi kannattava. Hikoilin niin, että kädet lipsuivat pyörän sarvista ja kaksi isoa pulloa vettä olivat tyhjät ennen lakea. Evästauolla puun varjossa olo oli sitä luokkaa, että olisin voinut viettää loppupäivän siinä makoillen. Läheltä kaikui moniääninen vieno jodlaus, erittäin sveitsiläinen sunnuntain äänimaasto.
Matkan varrella olin tietenkin pitänyt paussia, jutellut sekä aaseille että marimekkolehmille. Ei sillä että olisi ollut kauheasti asiaa, mutta ainakin sain pulssin tasaantumaan ja keuhkot lepäämään. Aasit olivat kommunikatiivisempia, ne kirmasivat lähemmäs. Lehmiä laiskotti, ne vain puhaltelivat kärpäsiä loitommas.
Ja nyt kun päästiin eläinteemaan, niin kotona on myös merkkejä kesän kliimaksista ennen syöksyä talveen. Vakkarivierailija, kulmanaapurin kissa, ei enää ole ainut eläinkunnan edustaja, vaan sisältä löytyy myös heinäsirkkoja, pieniä, isoja, kirkkaanvihreitä, suihkulaisia, pyöreähköjä, kaikkia laatuja. Ja tietenkin hyttysiä, horkkasääskiä sekä normihämähäkkejä. Sen lisäksi soropsistilanne eskaloitunut. Nämä suppilohämähäkit ilmaantuvat syksyisin, yhdessä tegenarian kera, joka on huonehämähäkki ja reilusti isompi. Suppilohämähäkki on silti vähentänyt jälkimmäisten kantaa ja jostain syystä niitä löytyy nyt vähintään kolme päivässä. Ne saattelemme pihalle, sillä koti on liian pieni meille kaikille.
Hämähäkkien lisäksi syksyn tuntua tuovat pimenevät illat. Ilta-ateriat ulkosalla hiipuvassa lämmössä ja kynttilänvalossa tuntuvat etelältä. Kissa makailee kivirappusilla nauttien hohkasta. Yhdellä pihalla grillataan pimeässä, toisella pihalla isäntä on uimassa valaistussa altaassaan ja niistää töristäen nenäänsä moneen kertaan. En anna sen häiritä, mitä nyt viidennen kerran jälkeen, jolloin alan miettiä mitä vedessä lilluu. Karistan mielikuvia ja yritän keskittyä sapuskaani. Järvenselän vastapuolella rinteessä vilkkuvat valot vielä yhden illan, lasten ampumatapahtuman tivoli. Kun se on ohi, on otettu harppaus kohti syksyä.
Vuorten valvoja. The monitor of the mountains.Eiger-jäätikön liepeillä. Viiru alhaalla on patikkapolku. By Eiger-glacier. Ja sitten viiniviljelmille. And then to the vineyards.Snäkkiä viiniviljelmillä. An aperitif in a vineyard. Auringonlasku kotosalla. Sunset at the lake Zurich.Välillä kotona illlallista. Dinner at home.Marimekkolehmät pyörälenkillä. Mountainbiking and a meeting with the cows.Se olen minä. That´s me.Lounas. Lunch.Tässä tauko. Here a pause.Vanhan omenapuun sato hiipuu. An old tree with a few apples.Kiva kiertotie, koska tietyö. A nice detour, because of a construction. Lounas heilläkin. Also lunch.
Pala Suklaata 