Kristallipolkua alppimajatalolle

Kristallipolkua alppimajatalolle

Sveitsin läpi ajaessa tulee usein huideltua läpi Urin kantonin. “Ooh vuoret, ooh järvet!” “Juotaisko kahvit täällä, upea paikka!” Ja sitten lopulta on mennä posotettu sinne jonnekin toisaalle, minne matka on vienyt.

Mutta muistatteko Honigbergin Sannan? Vuohileidin Urin vuorilta? Hänen mielestään Isenthal ja Maderanertal ovat Urin kauneimmat paikat. Ja koska omilla listoilla oli ollut jo jonkun aikaa kipuaminen Windgällenhüttelle, niin sinne sitten.

Tämä on jo Uria. Vierwaldstätter-järven viimeinen sakara. This is already Canton Uri, by Vierwaldstättersee.
Tästä katsottuna polku vasemmalla nousee lievästi.
The path on the left doesn´t look very steep from here.
Ihanan rehevää!
So exuberant!
Tässä kohtaa on jo noustu kylän tasolta jo jonkun verran.
Here we have climbed already a bit.
Hei mut täällä ylempänähän on talosia!
There are little houses up here!

Windgällenhütte on sellainen alppimajatalo keskellä kivikkoa parissa tuhannessa metrissä. Alkupätkä taitettiin muutaman hengen köysiratahissillä, siitä noin sata metriä kylän raittia ja lopulta polkusta pitkin yläilmoihin. Plussaa siitä, että vaikka noustiin jyrkästi, lähes koko kipuaminen alle parin kilometrin matkalla, kuljettiin jyrkimmät kohdat kasvuston suojissa. Oli sekä varjoa että reunaa ja niin rehevää, että tuli tropiikkifiilis.

Ylhäältä löytyi vihreää tasankoa ja muhkeaa kiviseinää. Hengähdystauolla pisteltiin voikkuja ja tuijoteltiin vuoria. Suurin osa noususta oli taitettu, mikä ei silti tarkoittanut, etteikö edessä olisi ollut vielä kipuamista.

Kinttuja kivisti alkumatkasta niin, että ajattelin lihassäikeiden repeilevän. Kuka käski mennä kykkäämään painojen kanssa edellisenä päivänä.

Ei patikkaa ilman voileipää.
No hike without a sandwich.
Paussi paikallaan. Really need to rest.
Kivinen tie.
Stoney path.

Kun polkua lieri vastaan iso, ruosteenruskea karvamato, otin käyttöön yhden vaellussauvan. Jos mato kerran kierii, niin yksi suomalainen se vasta kierisikin. Hetken parin ajan vieressä oli sen verran pudotusta, ettei sauvan tuoma lisätuki ollut ainakaan liioiteltua.

Ylhäällä vuorilla ei tähän aikaan syyskuussa ole enää paljon lehmiä, mutta polku kulki poikki pikkuruisen alppitilan, jossa oli vielä täysi meininki meneillään. Moikkasimme emäntää ja vastassa oli lehmä-tilanne. Aitauksesta piti päästä ulos juuri siitä kohtaa, missä diiva seisoskeli. Jo varsin kookkaat pienokaiset olivat vähän taaempana ja yritimme luikahtaa välistä olemattomasti ja vauhdikkaasti, mutta liikaa säntäilemättä. Lehmä-rouva lopulta vain räpsäytti silmiään, mutta lapsukainen huuteli uhmakkaasti lähestyen.

Polku kivien välissä.
A path between the rocks.
Tuonne on tarkoitus pulahtaa.
That´s where we are aiming to jump in.
Näillä paikkein otin yhden sauvan esille. The moment to take out one hiking stick.
Lehmätilanne.
Cowsituation.

Sveitsiläiset akateemikot eivät pelkästään istu kaljalla filosofoimassa ja tietokoneen ääressä tuottamassa tutkimusta, vaan ovat ilmeisen liikkuvaa porukkaa, sillä Windgällenhütte kuuluu Zürichin akateemiselle alppiklubille. Sattumoisin tänä vuonna vietetään 125-vuotisjuhlaa ja sitä vain mietin, että minkälaisissa olosuhteissa täällä on vaellettu ja kiipeilty 1900-luvun alussa. Nykyisinhän tämä on yhtä luksusta. On juokseva vesi, kylmää tosin, mutta silti, tavarantoimitus helikopterilla ja kännykkäpuhelutkin toimivat kunhan kipittää oikealle nyppylälle.

Se mikä majatalon vieressä näyttää järvenpohjalta, on järvenpohjaa. Ilmeisesti kausiluontoisen lätäkön. Kevään vedet ovat kesällä kuivaneet ja nyt aukealla voi pelata alppirantalentopalloa. Ja jos on vielä ylimääräistä energiaa, lähtee vierestä alppivaellusreitti. Vähän etäänpänä virtaa muuten jäätikkö, Hüfifirn.

Ooh näitä maisemia!!
Ooh, this view!
Taustalla Hüfifirn-jäätikkö.
Behind the Windgällenhütte there´s Hüfifirn-glacier.
Sveitsiläinen kristallikauppa.
Swiss cristal-shop.

Maasto alkoi kimmellellä majataloa lähestyessä ja siristelin silmiä, ehkä löytäisin kristallin. Polun varrella oli tarjottimella hyvä valikoima eri kokoisia, kirkkaita, valkean sameita, lilahtavia. Tässä ei tarvittu edes vasaraa, vain pari kolikkoa.

Windgällenhütten edustalla terassilla puhalsi raikas tuuli ja aurinko lämmitti. Vieressä joku makasi penkillä silmät kiinni. Tilattiin sumpit ja minä aprikoosipiiraan, Aldo banaanifrappén. Täältä ei hirveästi tehnyt mieli lähteä pois. Taakse ilmestyi porukka, jotka päättivät yöpyä. Vielä oli tilaa.

Melkein haistan kahvin.
Almost smell the coffee already.
Tällä jaksaa.
With this we´ll get to the valley.

Jännitin pikkuisen alastuloa, sen sanottiin olevan jyrkähkö ja kallioinen. Mielessäni kuvittelin pyöreitä, liukkaita kallioita irtokivin, eikä mitään mihin tarttua kiinni. Onneksi visio oli ihan väärä; nämä olivat täynnä lokosia ja laskeutuminen alas Golzern-järvelle kävi nopeasti ja kätevästi.

Puolivälissä jämähdettiin pöpelikköön; koko tienoo oli sinisenään mustikoita. Niin kauan keräsin, kun kintut jaksoivat pysyä mäessä koukussa, sitten oli pakko antaa periksi. Mutta piirakka näistä syntyi. Alppimustikoista.

Ja koska jäätiin mustikkaan, oli järveen pulahdettava vauhdilla, että ehdittiin vielä viimeiseen hissiin alas laaksoon. Veden pinnalla oli miljoona kuollutta lentomuurahaista, mutta niistä piittaamatta uitin itseni ja tunsin kuinka kintut eheytyivät.

Kylällä alkoi kilkattaa kirkon kello kutsuen väkeä iltamessuun. Aurinko oli sekin jo iltatoimissa, katoamassa huippujen taa.

Kivillä hyppien. Hopping on the stones.
Alppimustikoita. Alpine blueberries.

En resumen: Cantón Uri ha quedado casi sin conocer, pero ahora hicimos una vuelta buenísima en Maderanertal, al Windgällenhütte. Y sin duda, este es uno de los lugares más bonitos de Suiza. Además, aquí crecen arándanos. Puntos extra.

Kurzgesagt: Endlich sind wir zur Windgällenhütte gewandert! Unglaubliche Natur, wunderschöne Berge. Maderanertal, wir werden nochmals zurückkommen!

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Jos vain pienen kävelyn heittäisi. Jossain muualla kuin lähiympäristössä, joka on koluttu niin tarkkaan, että jo hiekan ropse kengän alla tuntuu aika tavalla tutulta.

Joten lähelle, mutta uusiin kulisseihin. Eikä ropsu hiekka, jalkojen alla on nimittäin asvalttia. Innerthalin Wägitalersee, siis järvi, on sen verran pieni, että sen ympäri kiertää kolmessa tunnissa, vaikka ottaisi kuvia ja jäisi ihastelemaan kukkia.

Kyselin itseltäni, että mitenkäs sen asvaltin kanssa on. Että tuntuuko petokselta tai liian kaupunkimaiselta. Toisaalta, asvaltillahan sitä kaupungissakin kävellään, joten ei se nyt niin huono juttu ole.

Ongella.
Fishing.
Perheen onkisessio.
Family fishing.
Mökit ja lunta rinteessä.
Huts and snow on the hillside.

Innerthalissa alkaa paljastua miksi asvaltti on sinne vedetty. Rantatörmät ovat jyrkkiä, vesi syö niitä pikkuhiljaa, paikoittain aika vauhdilla. Toisella puolen järveä reitti on talvisin suljettu; niskaan voi tulla lumivyöry. Ilman pitävää mustaa kerrosta tie häviäisi nopeasti järven aaltoihin.

Keväinen meininki Wägitalerseellä.
Springfeeling in the Wägitalersee area

Menomatkalla kylään vastaan tuli seitsemän Lamboghinia ja yksi Maserati. Kivisestä rannasta muistan vuorovesivaihtelun paljastaman pohjan Britannian rannikolla. Sama meininki muutoinkin; ongitaan ja grillaillaan. Epäilen, ettei näillä autoilla tulla ongelle. Mutta mistä sitä tietää.

Korkeimmat huiput ovat pilvien alla; välistä pilkottaa lunta. Vaikka tietä pitkin silloin tällöin pöräyttää mopo tai autokin, on rauhallista.

Tänne varmaan tullaan viettämään kesäpäiviä. Ympäristössä on aistittavissa pientä kyllästymistä vierailijoihin. Telttailusta kerrotaan ropsahtavan sakot, tosin vain vähän enemmän kuin parkkisakko ja huomattavasti vähemmän kuin hotelliyöpyminen. Pysäköinnistä ollaan myös eri mieltä. “Pyydämme: älä edes mieti parkkeeraavasi tähän.”

Tähän ei ole parkkeeraamista.
Don´t even think about parking here.

Niin rauhallista.
So peaceful.
Järveen pulppuava lähde.
A well, that pumps new water to the lake.
Löydettiin pieni putous.
We found a small waterfall.

Sää on kummallinen, ei kylmä, ei lämmin, mutta perille tultaessa tukka on kuin harakanpesä ja kasvot punottavat tehokkaasti.

Sirkat sirittävät aivan hulluna. Minusta keli on niille liian viileä. Ne eivät kuitenkaan mielipiteestäni välitä, vaan jatkavat siritystään.

Kaivattu aurinko näyttäytyy.
Oh, sun, we have been missing you.
Järvenneitona paussilla.
Me, the lakemaid.
Yljäällä olisi vielä talvea.
Winter still to be found.
Lisää valkoisia huippuja. More white peaks.
Vaaleanpunaisia lemmikkejä? Ainakin samaa sukua.
These look like the more common blueones, but are they the same family?

Joltain unohtui kelkka.
Someone forgot the vehicle.
Onko tämä Matterhornin serkku?
Is this Matterhorns cousin?

Juuri ennen Wägitalerseen padon siltaa meitä odottaa toinen, pienempi silta työmaatilassa. Sivussa oleva putous saa vain nopean huomioinnin, sillä on pakko miettiä millä ilveellä saan itseni ylittämään tutisevat metallilevyt, jotka on pantu meitä jalankulkijoita silmälläpitäen. Jokaisella askeleella levy notkahtaa ja toinen heilahtaa.

Kävely tuntuu akillesjänteissä; syytän asvalttia. Siltin virnistän kuin aiemmin näkemäni lammas. Olo on kuin vatsa olisi täynnä alppiheinää, virkistynyt ja raikas.

Etualan tyyppi oli kovin äänekäs.
This guy in front was very loud.
Z-merkittyjä lampaita. Z-marked sheep.
Tässä on tilanne päällä. Ja kiva putous.
Ok, we have situation. And a nice waterfall.
Ylitys ei ollut lempiosuuteni.
Walking to the other side – not my favorite.
Ehkä tulemme takaisin? Maybe we´ll come back?

En resumen: Este caminito alrededor de Wägitalersee es bonito y plano. Le quita un poco de sabor la calle pavimentada, pero en total, no es para tanto. No siempre tiene que ser un trillo en el monte.

Kurzgesagt: Der Weg rund um Wägitalersee ist schön und flach. Das er asphaltiert sei, ist zum Schluss nicht so schlimm. Es muss nicht immer einen Pfad am Hang sein.

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Minä pyörän päällä. Sata metriä poljettu.

-Mun keuhkot on ihan finaalissa.

Pari polkaisua lisää.

-Joo, en kyllä jaksa ylös asti.

Vaihdan pienemmän vaihteen.

Ei irtoa, edes seuraavaan risteykseen.

Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.

Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.

Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.

Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.

Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.

Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?

Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.

Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.

Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.

Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.

-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.

Ja aloin polkea.

Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.

Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.

Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.

Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.

Kukkulalla. Järvi nro 1, Zürichinjärvi.
On the hill. The lake nro 1, lake Zurich.
Keltainen. Hunajalta tuoksuva.
Yellow. Smells like honey.
Maalaisseutua.
Countryside.
Seuraava järvi, Greifensee.
Next lake, Greifensee.
Kylä Greifenseen partaalla. Yllättäin nimeltään Greifensee.
The village by Greifensee-lake. Surprisingly called Greifensee.
Ilta saa.
Turning to evening.

En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.

Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.

Viime hetken uutiset: perhonen Alpeilla

Viime hetken uutiset: perhonen Alpeilla

Alppien tietotoimistosta, hyvää päivää. Sveitsin Graubündenissä on nähty kevään merkkejä toistuvasti. Reportterimme Liisa Helve-Sibaja seuraa jatkuvasti muuttuvaa tilannetta paikan päällä vuorella:

Niin, täällä sitä ollaan ja voisin sanoa, että tilanne on tiukka. Kasvoihin on laitettu jo etukäteen viisikymppistä rasvaa, silti hehkun jo nyt kuin kesäauringon lämmittämä tomaatti.

Meillä on täällä lieviä teknisiä ongelmia Suunnon urheilukellon kanssa. Sehän on ollut vuosikausia luotettava kumppani, mutta uudistusten myötä muuttunut riippakiveksi. Tällä hetkellä vanhan kellon käyttäjä seilaa uuden appin ja vanhojen systeemien välimaastossa. Empiirinen tutkimus osoittaa sen, mitä on jo pitkään epäilty: jossain vaiheessa kellolla on heitettävä vesilintua. Tai alppinaakkaa. Mieluiten symbolisesti ja osumatta.

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, täällä, siis noin 2000 metrissä, on todellakin kevättä ilmassa. Liikettä on niukasti, mutta merkit selvät. Lunta arvioisin olevan vielä kunnon kerroksen ja ihmismittarimme H.S. kertoo testituloksistaan, että määrä on noin kolme neljännes reittä. Tähän lisäisin, että apujoukoille on vuoristossa keväisin tarvetta, sillä mittaustulosta on vaikea lukea, jos mittari jumahtaa hankeen.

Virallisestihan täällä eletään vielä talvikautta, mutta se ei estä tiettyjä tahoja toimimasta. Esimerkiksi sulaneessa rinteessä on jo saatu kokea iloinen perhetapahtuma: kotelo selviytyi ankarissa alppiolosuhteissa ja sen sisältä kuoriutui perhonen, joka nyt lentelee tässä vieressäni kuivatellen tuoreita siipiään. Ympäristössä on kuultavissa selkeitä “ihana!” ja “oi, katso!” -huuhdahduksia.

Sen lisäksi on huomioitava tosiasia, että massan alta paljastuvat kanervat ovat kuin pakastettuja, auringon lämmittäesssä kauniin tummanpunaisen ja lilan sävyisiä. Ilahduttavaa on se, että myös ensimmäiset leskenlehdet on havaittu täällä yläilmoissa. Lumen keltaisuus sen sijaan ei selity keväällä, vaan kuuluu kategoriaan “terveiset Saharasta”.

Tiivistettynä sanoisin, että tilanne on lupaava. Vajojen katot ovat myös vapauttaneet itsensä lumesta plus että rinteet varistavat kerroksia yltään kuin kiepissä heräävä teeri. Tästä voimme olettaa, että kyllä, kevät on läsnä.

Ja tähän loppuun vielä vinkki sille, jolta energia loppuu näihin aikoihin. Ensinnäkin: jaksaajaksaa. Toisena: alempana kylässä on jääkaappi täynnä luomutuotantoa. Kunnon kimpale alppijuustoa ja siihen päälle hörppy snapsia ja taas on millä jatkaa eteenpäin! – Päätän raporttini täältä tähän. Liisa Helve-Sibaja, Grabünden

Kiitoksia tästä! Ne joilla on pääsy teknisiin kuvalaitteisiin, voivat katsoa visuaalista materiaalia paikanpäältä. Varoituksena: ne saattavat aiheuttaa matkakuumetta ja vuoristokateutta.

Tie.
The trail.
Ensimmäinen leskenlehti.
The first coltsfoot.
Lehtikuusi on vielä lehdetön.
Larch still in winterlook.
Tämmöist tääl.
This is how it is here.
Asumuksia.
Some houses.

Lumivyöry 1 ja 2.
Avalanches 1 and 2.
Melkein ylhäällä.
Almost up.
Lumimuodostelma.
Snowfigure.
Vaeltaja.
A hiker.
Ruuhka.
Traffic jam.
Kevättä katolla.
Spring on the roof.
Lehtiä odotellessa
. Waiting for the leaves.
Ihmismittarin mukaan lunta on puolen kintun verran.
The humanmeter shows the amount of the snow.

Kevät koittaa piakkoin kyläänkin.
Spring is coming to the village too. Soon.
Piristykseksi ja voimaksi alppisnapsi. A schnapps for the road.

En resumen: Este camino desde Mathon no es nuevo, pero muy querido y siempre un gusto! Y apesar de toda la nieve, nos topámos con la primera mariposa y una flor de la primavera.

Kurzgesagt: Der Weg ist nicht neu für uns, aber immer ein Genuss. Und obwohl es noch eine gute Menge Schnee gibt, haben wir den ersten Schmetterling gesehen – und auch einen Huflattich!

Päivä keväässä, päivä talvessa

Päivä keväässä, päivä talvessa

Viikonloppu oli kivasti balanssissa. Viidentoista asteen paikkeille noussut lämpötila toi kevään helmikuussa, mikä tuntui tietenkin ihanalta. Lauantaina herättiin peipposen lauluun, oltiin krookusfiiliksissä ja juostiin lenkkiä kevyissä vaatteissa. Ovet ja lävet olivat kotona selällään, ikkunat näyttivät kuten aina tähän aikaan vuodesta, siis siltä että jonkun pitäisi ne pestä. Tuli läjähdys rymsteeraus- ja laitanpa-paikat-kuntoon -energiaa, jonka tosin käytin kahvinjuontiin.

Ei kovin lupaava reitti tässä pisteessä.
Not very promising at this point.
Nyt jo polulla ja tyytyväisempänä.
At this point I wasn´t complaining anymore.
Varjossa on hyvä nousta.
Going up in the shadow.
Mäki on auringon sulattama ja kylmän jäädyttämä.
The snow has melted and frozen again.

Sunnuntaina oltiin ihan, että nyt riitti tämä siitepölyily ja lekottelu, takaisin talveen. Heitettiin kamat autoon ja hurautettiin vuoristoon, ihan lähelle ja omassa kuplassa retkelle.

Jos joku sitä miettii, että miten on Sveitsin korona-tilanteen kanssa, niin juuri näin. Tullaan ja mennään, kunhan pysytään omissa miniseurueissa. Kuppilat on kiinni, ruokakaupat auki, siinäpä ne ne tärkeimmät. Kansa haluaisi kaikki auki, poliitikot arpovat kuis tehtäis ja epidemologeilla on kai kaikilla eri mielipide.

Samaan aikaan, kun Suomessa mietitään valmiuslakia 600 tapauksen tilanteessa, Sveitsissä liikutaan 1000 paikkeilla ja keväisen sään sekä väsymyksen plus ekonomisten huolien runtelemina ollaan nyt-tämä-on-melkein-ohi -tunnelmissa: juhui – eikö olisi jo aika avata kaikki?!

Druesberghütte näkyvissä! (Oikeanpuolimmaisen vuorinäppylän alareunassa.)
Druesberghütte ahoy! (Underneath the rocky mountain on the right hand side.)
Hütte! Tosin kiinni.
The mountainhut – though closed.
…Joten jospa jatkaisi vielä kappelille.
…So, what if, we´d continue to the chapel.
Melkein perillä!.
And getting there!

Vuoren juurella laaksossa oli kuitenkin hiljaista. Jostain kaikui jodeliuu-musiikki, mutta jonoja ei näkynyt, pari yksittäistä kulkijaa sukset kainalossa. Parkkipaikat oli puolittain täynnä, ambulanssi lähti juuri asemalta hissukseen, joku ressu oli hajottanut itsensä mäessä. Pieni kuppila nökötti pimeänä, ei makkaramyyntiä tai edes juomia mukaan.

Ylhäällä Hoch-Ybrigillä, jonne vie köysirata, oli nettisivun mukaan toinen meininki: “Meillä saa terassi olla auki!” Tässä kulminoituu hetken ristiriita. Vuoristokantonit ovat antaneet luvan pitää terasseja auki, virallisesti take away -valikoimalla, koska näin pystytään pitämään paremmin järjestystä ja huolta siitä, että kaikki sujuu koronanormien mukaan. Liittohallitus taas kurtistelee kulmiaan, sillä terassien pitäisi vielä olla kiinni joka puolella.

Kippis!
Lounasmaisemat pienillä lumivyöryillä oikealla.
The lunchview with some avalaches on the right.
Evästä.
Lunch.
En lähde tästä ikinä.
Never gonna leave this place.
Kävin kuitenkin kurkkaamassa, miltä näyttää kappelin takana.
Went to check, what´s on the other side of the chapel.

Meillä oli oma terassi, kunhan puolen kilometrin korkeusero saatiin suoritettua. Pienen kappelin edustalla istahdettiin auringon sulattamalle ja lämmittämälle muurille, joka tarkemmin ajateltuani taisi olla penkere. Kankun alle laitettiin littaantunut jumppapatja. Eväät piti nekin raahata itse mukaan, mutta ainakin oli sitä mitä halusin tai siis ainakin sitä mitä sain aikaan, voileivät ja vähän lisuketta. Ja hyvältähän kaikki maistui alppiauringossa, raikkaassa ilmassa ja varsinkin, kun kaikki energiavarastot oli käytetty jäistä mäkeä noustessa ja viimeisetkin auringon lämmittämässä pöperössä tallatessa.

Turvavälit säilyivät, kun meitä oli samassa pisteessä noin kymmenen. Neljä kappelin oven edustalla, me muurilla ja pari toisella sivustalla. Rinteessä näkyi pisteenä muutama. Kiipesivät suksineen ylöspäin.

Lumen kiehkuroita.
Snowfigures.
Ja sitten kuitenkin takaisin.
And then back.
Löydettiin tämmöinen perhe matkalta.
Found this family on the way.

Takaisin ajettiin Rapperswilin kaupungin läpi. Se oli tupaten täynnä ulkoilijoita, aurinkolasit päässä, vierivieressä, maskeitta, välimatkoitta. En ole nähnyt yli vuoteen samanlaista massaa. Pizzat ja muut eväät käsissä ihmisiä vaelsi etsimässä rantaa, penkkiä, jotain minne istahtaa. Zürichissä oli sama meininki ja jos mahdollista, kansaa vieläkin tiuhemmassa. Joten vuoristo ei ehkä sittenkään ollut se huono vaihtoehto. Noin epidemiamielessä.

En resumen: Si uno quiere ir en algún lado, sin el peligro de pandemia, en un día soleado, el monte es una buena opción. La multitud está en las ciudades, por las riveras. Y arriba lo que hay, es una paz perfecta.

Kurzgesagt: Wenn die Sonne scheint und die Temperaturen steigen, sind die Berge eine gute Idee in den Zeiten von Pandemie. Die Menge strömmt in der Stadt, an den Ufern. Oben herrscht anstatt eine herrliche Ruhe.

Saharapölyssä kevään läpi talveen ja takaisin

Saharapölyssä kevään läpi talveen ja takaisin

Herään kelmeään valoon. Tältä siis tuntuisi, jos olisi digilasit ja elämää katselisi filtterin läpi, ajattelen. Ollaan lähdössä pyöräilemään, koska pihalla kukkii lumikellot ja kevätesikot ja ikkunan aukaistessa peipponen virittelee lauluaan. Hetken mietin, että onko tuota hyvä hengittää. Sitten näen vielä oranssimpia kuvia Alpeilta ja totean, ettei tämä nyt niin paha ole. Ja jos on, niin palataan takaisin.

Tänään meidän piti olla vuorilla lumessa ja auringossa. Olin kytännyt viikon ainutta säältään säällistä päivää, mutta föhn-myrsky, yhtäällä suljetut, toisaalla liukkaat polut pistivät muuttamaan suunnitelmaa. Koska olen retkiasenteella, haluan tälle pyörälenkille eväät mukaan. Ulkolounas siis.

Lumikellot kertovat, että nyt on kevät.
These are telling us, that the Spring is here.

Ensimmäisillä polkaisuilla mäessä kintut antavat ymmärtää, että edellisestä kerrasta on aikaa. Se taisi olla marraskuussa, jonka jälkeen oli turhan vilakkaa ja myöhemmin lumista lähteä näille kukkuloille.

Ensimmisillä tiukoilla polkaisuilla muistan, että jotain on tapahtunut. Väri varpaiden lähellä on vielä tumman sinertävä, muualla jalkaterässä jo haalistumassa. Alkuviikosta treenasin, miltä tuntuu, kun kieräyttää sängyltä viiden kilon painon jalkaterälle.

Mutta sävystä toiseen; tänään ajamme oranssin, Sahara-pölyisen kevään läpi. Metsässä on vielä muutama runko pitkin poikin ja vastaan tuleva vaari kehottaa meitä kääntymään ympäri. Ei kuulemma pääse pyörällä eteenpäin. Myöhemmin ihmettelemme, että missä se este oli. Rusautettiin pyörillä oksien yli. Meitähän ei mikään estä.

Lampaat ovat ulkona, mutta alpakoita, joita yleensä näillä main moikkailen, ei näy. Kiljahtelen, kun ohitan hyttyspilven. Tämä on niin kevättä.

Yksi jyrkimmistä kohdista. Lyhyt ja ihan mahdoton.
One of the steepest places on the way. Short and impossible.
Aurinko yrittää paistaa Sahara-hiekan läpi.
The sun trying to shine through the Sahara sand.
Tässä on enemmän valoa, mutta vuoret jäävät hiekkaverhon taa.
Here we have a bit more light, but the mountains stay behind the sand curtain.

Jään puhaltelemaan, kun kintuista ei irtoa voimaa päästä mäki ylös. Katselen aurinkoa, joka näyttää kuulta. Se yrittää paistaa sumean hiekan läpi. Meille luvattiin, että tänään saa laittaa aurinkolasit päähän. Epäilen sitä vahvasti. Jostain klopottelee hevonen kärryineen; se häviää metsään.

Puolisen kilometriä korkeammalla tulee vastaan pieni talvi. Keskellä tietä on valkea mutkitteleva viiru. Sivusta pääsee ohi. Kun tulemme kohtaan, joka on ajettu puista kaljuksi tuholaisten vuoksi ja jonne on istutettu kokonainen uusi metsä, joka on täysikasvuinen puolen vuosisadan päästä, olemme talvessa. Yritän vingerrellä pyörällä. Ei onnistu.

Työnnän selkä hiessä mäkeä ylös, ajan vähän ja edessä on puoleen sääreen lunta. Taas menee työntöhommiksi. Ollaan vuoren varjoisalla puolella, sen huomaa.

Kevät ei olekaan saapunut vielä tälle hakkuualueelle.
So, the Spring hasn´t arrived here.
Lumikin näyttää orassihtavalta. Täällä ollaan jo talvessa.
Even the snow looks orange. We´re back in winter.

Sama toistuu läikittäin. Toisesta suunnasta tulee paksuilla renkailla varustetuilla pyörillä muutama tyyppi. “Tää on hyvä treeni tasapainolle!” puuskuttaa nainen. Myöntelen, mutten kestä pystyssä omalla kulkuvälineelläni.

Ylhäällä kukkulalla on lumetonta, mutta tuulee. Silti, tämä on eväshetki. Solujen energiavarastot ovat, jos mahdollista, miinuksella. Nälkä ei ole. Olen sen verran poikki noususta ja lumen läpi jyräämisestä, hikoiltuani kaiken nesteen kehosta, että suurimpana on kahvin tarve.

Näkymä vuorille on hiukkasen rajoitettu.
The view to the mountains a bit limited.
Pala suklaata” goes outdoors.

Kypärä pois ja pipo päähän, huppu päälle, kaikki vetskarit kiinni. Kolme kuppia kahvia käynnistää lämmityksen, energiaksi täytetty pikkupatonki. “Pala suklaata goes outdoors!” julistan ja otan kuvan tryffelipallosta Aldon kahvisokeripurkin päällä. Olen selvästi jälleen voimissani.

Mukana on myös muutama konvehti. Syön niistä pari, mutta kummallista kyllä, en jaksa innostua niistä sen kummemmin.

Lounasnäkymät. Vähemmän oranssia.
So, this is the lunchview. Less oringe.
Totta kai pyörälenkillä on mukana konvehteja.
Of course one has to have some pralines on a cyclingtour.

Takasin ajaessa on pipo jätettävä kypärän alle, meno on yhtä alamäkeä ja viima melkoinen. Kohdassa, joka on rytyytystä muhkuraisella kivipolulla on yllättäin mutavirta. Epäilen lentäväni nurin viimeistään tässä. Puristan pyörää kuin viimeistä päivää ja jännitän jokaisen lihakseni. Tässä tulee treeni myös käsivarsille.

Suoraa on tällä tänään vajaan neljän, normaalisti kolmen tunnin reitillä vain kymmenisen minuuttia. Aina mennään joko ylös tai alas. Kun tie kohoaa hyvin loivasti hevostilan viertä, kramppaa sisempi reisilihas aivan hervottomasti. En pysty pitämään jalkaa suorana, enkä ihan koukussakaan. Heiluttelen ja sätkin. Juon lisää vettä. Se tuntuu auttavan.

Eikö näytäkin hurjan vihreältä?
Doesn´t it look really green here??
Törmättiin tähän iloiseen seurueeseen.
Supercute and happy group we met on the way.

Sitten meitä vastaan tulee onnellisen oloinen seurue. Pääponi vetää ihan pieniä kärryjä, jossa istuu kaksi tyttöä. Myöhemmin huomaan kolmannenkin, joka on vähän kyyryssä takana ja huolehtii sivussa kulkevasta kakkosponista. Kärryissä on mukana evästä, jotain pientä herkkua ja tytöillä on selvästi hauskaa. He ovat siis liikkeellä omatoimisesti, kruisailevat pitkin maaseutua ja höpöilevät keskenään.

Hymyilyttää, eikä kintutkaan kramppaa. Vasta kuin viimeisessä – ja voi elämän kevät miten pitkässä – mäessä. Tässä kohtaa tulee mieleen, että voisiko sitä nyt vaikka mennä kotiin lepäämään.

Miten vihreältä kaikki näyttää lumen jälkeen.
Amazed of the fresh grass after the snow.

En resumen: La vuelta al monte resultó ser más exigente que pensamos: había polvo de Sahara en los pulmones, sudámos todo el liquido del cuerpo, tuvimos que empujar las bicis en la nieve y casi nos congelamos arriba. Pero con un buen cafecito pudimos llegar hasta el final y vimos paisajes como nunca.

Kurzgesagt: Sahara-Staub, Schnee, Mücken, Pferde, Ponys – ein Velotour in Februar ist schon ein Erläbnis. Und positiv, würde ich sagen. Meine Beine sind wahrscheinlich nicht einverstanden.

Talvilenkillä ylös, alas, oho, hups

Talvilenkillä ylös, alas, oho, hups

Juuri ennen kuin katu muuttuu tamppaantuneeksi talvimäeksi, pysähdyn laittamaan lenkkareihin liukuesteet. “Suositeltavaa!” kommentoi ohikulkija, harmaaviiksinen mies, joka kävelee usein vastaan. Mietimme Aldon kanssa, että onko hän se, jonka olemme nimenneet iloiseksi vanhaksi äijäksi, el Viejo Felíz. Tällä miehellä on pikemminkin raskas ilme, mutta hymy leviää kasvoille kommentin myötä. Viejo Felíz kulkee hymyillen toisilla poluilla. Hänenkin kanssaan joskus on vaihdettu sana, pari.

Yaktrax on ollut pelastajani monet vuodet. Siis ne liukuesteet. Myyjä kertoi luotsaavansa juoksuporukoita Uetlibergillä, vastapäisellä vuorella tai kukkulalla, puhujasta riippuen. “Toimivat myös jäisessä mäessä, ylös ja alas mentäessä, rinteessäkin.”

Vähän yliviritetty, nämä liukujutskat.
A bit too up, these anti-slip soles.
Lumitaakka kaatoi puita ja siltakin sai osansa.
Also some other problems on the way. Damaged bridge is under the trees.
Tältä suunnalta siltakin näkyy.
From this side you see better the bridge.
Liukuesteiden pitäisi toimia myös kuvan kukkulalla.
Yaktraks should work also on the hill in the picture.

Ähisen ja puhisen, pulssi nousee 145:n ja hikeä pukkaa niskaan. Ihan heiveröinen ei taatusti saa Yaktraxeja vedettyä kenkiensä pohjiin, kumilenksurat ovat tiukkaa tavaraa. Voi olla myös harjoituksen puutetta, sillä edellisestä kerrasta, kun näitä tarvittiin on useampi vuosi. Kuvista huomaan, etteivät ne ole ponnistuksista huolimatta edes aivan oikein paikoillaan.

Zürichin haaste on se, että poluilla voi olla hyvinkin talviset olosuhteet ja kadulla kukkii kesä. Jarruttavia elementtejä ei voi laittaa kotona pakoilleen, vaan vasta siellä, missä niitä tarvitsee.

Painelen ylämäkeä ja askel pitää. Siellä missä on pöperöistä, kosteaa lunta, liuskahtaa jalka kuitenkin. Mikään jarru ei pidä, jos alla on höttöä.

Vedin esteet liian eteen, kantapään paikkeilla pelkkää kumia.
So I put them to far front. There´s nothing by the heel.
Pikkujärvi yhä jäässä – ja sinistä taivasta luvassa!
The small lake still frozen. And some blue sky coming up!

2,5 tunnin lenkillä on vartti tasaista, nousua ja laskua suurinpiirtein saman verran. Maastossa, jossa mennään joko ylös tai alas, on talvella tarpeeksi rankkaa ilman liukasteluakin. En vielä ihan osaa luottaa Yaktraxeihin, en muista mihin ne pystyvät, ja jännitän lihaksia haasteellisissa paikoissa.

Suistun pari kertaa polulta sivuun lumen mukana, mutta muuten pysyn pystyssä. Olen aivan sippi lopussa; kintut jäykistelevät edellisen päivän treenistä. Nilkkojakin polttelee; metallikierteet kengän alla tuntuvat samalta kuin korkkarit, askeleen huteruutena. Niin ja olihan sitä luntakin, pöperön lisäksi muhkuraista menoa ja hankea.

Sää vain paranee.
The weather just gets better!
Hetki kun lenkistä tuli todellinen nautinto.
Ok, this is enjoyable.

Välillä on käveltävä, ei jaksa enää vetää mäkeä ylös, kun askel ei ihan tarraa maastoon. Ja tietenkin harjanteella. Maisema on kuin vuoristosta konsanaan. Lumikenttä loistaa, Alpit siintävät auringossa. Lähes tunnen, kuinka D-vitamiinia alkaa muodostua kasvoilla. Vastaan tulee nuori nainen ohuissa sukkahousuissa, lyhyessä hamosessa ja tennareissa. Hän pitää tiukasti kiinni seuralaisensa käsivarresta, vaikka ollaan tasaisella. Itse pyllähdän kuolleeksi kuoriaiseksi alamäessä, mutta vasta toisena päivänä ja ihan omasta syystä. Painelen menemään alamäkeä vauhdikkaasti uuden lumikerroksen sadettua. Pimeässä metsässä. Tasapohjaisilla kaupunkitennareilla. Aldo selittää jotain. “Liisa? Liisa??” kuuluu parin metrin päästä siitä, missä olen selälläni, jalat koukussa kohti taivasta.

Me ollaan melkein Alpeilla, eikö?!
We are almost in the Alps, aren´t we?!

En resumen: En el invierno, en la nieve y en el caso de hielo, en las cuestas hacia abajo y hacia arríba hacen falta unos aparatos en los zapatos, para no caerse. Hay que acordar, que ayudan sólo si están puestos. No, si se quedan en el closet. En el último caso uno se encuentra en la nieve en la posición del bicho muerto.

Kurzgesagt: Im Winter sind anti-Rutsch Schuhkrallen nötig, wenigstens, wenn man bergab oder bergauf läuft. Natürlich geht es auch ohne. Da muss man nur bereit sein, sich wie ein toter Käfer im Schnee zu befinden.

Mikä siinä lumessa on?

Mikä siinä lumessa on?

Ennen, siis Suomessa, suhtautumiseni lumeen oli välinpitämätöntä tai kenties vain neutraalia. Sitä tuli, siinä kaikki. Valon rekisteröin ja kai ihailin puiden oksia painavaa paksua kerrosta. Mutta lumi oli sittenkin vain lunta. Ja kuten kaikki muukin arkinen, välillä ärsyttävää, toisinaan ihanaa, riippuen siitä olinko liikkeellä hangessa pyörällä vai katselinko sitä munkkikahvilan ikkunasta kahvikupposen ääressä.

Meillä päin, Zürichin vieressä ja kaupungin lähistöllä, mäkisessä maastossa, se nähdään vaivana. Autot liukuu kitkarenkaissakin kuin mahakelkat, teitä suolataan reilulla kädellä ja suola sotkee vaatteet, kengät, lattiat. Katujen putsaaminen synnyttää lisäkuluja. Huonona budjettivuonna kaduille ilmestyvä kyltti “Ei talvikunnossapitoa kunnassa!” on jalankulkijan painajainen. Mutta vuorilla on toinen juttu, sinne sen pitäisi sataa, eikä mitään pientä huitukkaa, vaan metrimitalla, jotta päästään laskettelemaan, lumikenkäilemään, vaeltamaan.

Talvi, täältä tullaan!/Winter, here we come!
Turvavälit tietenkin huomioitava, vaikka ollaankin vuorilla. /Social distancing in the mountains.
Aurinko yrittää kovasti. /The sun, trying very hard.

Zürichin aurinkoterassiksi kutsutussa Arvenbüelissä kengät litsahtelevat ensialkuun märässä loskassa. Eikä ole sitä aurinkoakaan, joten olen ihan perinteisissä talvifiiliksissä.

Lumeen suht kiihkottomasti suhtautuvalle suomalaiselle on talvien typistyminen lämpimimmiksi ja sateisimmiksi silti sittenkin jättänyt jonkinlaisen puutostilan. Heti kun polku muuttuu jalkojen alla loskasta kunnon lumeksi, olen välittömästi virkeä ja innostunut.

Lumikenkäilijöillä on omat polkunsa. /Snowshoers have there own paths.

Ja läähätän, tietenkin, koska tamppaamme mäkeä ylös. Se, että pulssi on tapissa ja hiki valuu talvitamineiden alla, ei vähennä euforista tilaa, pikemminkin lisää sitä.

Kuusten alta tulemme aukealle, eikä edes pilvinen sää estä säteiden heijastusta, on pakko vetää aurinkolasit silmille. Lumi narskuu – ihan mahtavaa!

Yhden värin ympäristö. /One color environment.
Käännöspiste ja palkintona lievää auringonpaistetta. /The turning point – and as award, some slight sunshine.
Tämä polku vie kultaiselle Jeesukselle. /This path takes to the golden Jesus.

Mäkeä riittää aina kultaisen Jeesukseen asti. Ristillä on näköalapaikka, josta tosin on juuri nyt aika hintsusti näkymää. Pyörähdämme ympäri ja palaamme hiukan takasin päin, talvilevolla olevan alppitilan luo, kuten kaikki muutkin.

Valo luo uusia sävyjä. /The light brings new colors.
Iloisia vaeltajia. /Happy hikers.

Korona sirottelee ihmiset pieniin rypäleisiin ympäri seutua. Palkit, pöllit ja penkit on kysyttyjä, sillä ylhäällä ei ole minkään sortin palveluja ja matkan varrella vain pari kioskiksi muuntunutta ravintolaa. Omat eväät on päivän sana ja istua voi jos kankku kestää kylmää tai mukaan on tullut otettua alusta.

Takaisin taivallamme samaa tietä takaisin. Ei ole kiirettä, täytyy nauttia, sillä nyt voi jo melkein sanoa, että aurinko paistaa. Sitäpaitsi kotona kasvaa jo krookuksia ja talvi on kylmästä huolimatta kääntymässä kevääksi.

Siis siitä valkoisesta harsosta huolimatta, pienestä hiutaleiden tanssista, jota nytkin, tätä kirjoittaessa, ikkunasta katselen. Onhan se kaunista. Ja minä kai muuttumassa lumitunteilijaksi.

Nyt näyttää hyvältä! /Ok, this is why we came here!
Juuri ennen iltaa. /Just before the evening.

En resumen: Un paseito en la nieve refresca los pulmones y el alma.

Kurzgesagt: Eine Winterwanderung erfrischt die Lungen und die Seele.

%d bloggers like this: