Myrskyjen ja rankkasateen keskellä on oltava tikkana. Heti kun aamu oli edes lievästi pouta, oli lähdettävä ja otettava vastaan se mitä oli luvassa, luovittava kaatuneiden puunrunkojen yli ja ali, hypeltävä oksien ohi ja haisteltava taittuneen metsän pihkansävyistä tuoksua. Ja hyväksyttävä jälleen lähestyvä sade.
Aamun kulttuurishokki tuli siinä, kun tajusin, että Zürichinjärven Männerdorf onkin Männedorf. Olin aina lisännyt nimeen yhden ärrän, puhunut miesten kylästä, mitä se kai tuossakin muodossa tarkoittanee. Saman luokan erhe, kuin Helsinski.
Katselin junan ikkunasta järveä, auringon pilkettä. Asemalla tolpassa luki keltaisella pohjalla “patikkapoluille”. Hyvä, mutta viitta oli 3 metrin korkeudessa. Kenen silmiin se osuu? Junan toisen kerroksen matkustajien, ehkä.
Lähiseutu oli tuttua maisemaa ja silti aivan uutta. Asemalta nouseva polku kohosi nopeasti lempeiden ja lemmekkäiden lampaiden ohi kohti metsää ja näytti mikä on tilanne vuorilla – selkeä ja luminen. Edustan ruosteenruskeat ja keltaiset puut, tummanvihreä, kauempana loistava valkoinen sai huokailemaan, ehkä myös nousu. Lenkkitossuilla mäkeä pääsi ylös vauhdilla, askel oli kevyt.
Myrsky oli kaatanut runkoja kuin hammastikkuja, säleikköä oli pitkin poikin, poluilla, jokien ja purojen yllä, sikin sokin metsässä. Ylhäällä Pfannenstielissä oli tarkoitus haukata lounasta, itselpalveluterassi oli kuitenkin kiinni, koska tämä sää ja me plus muutamat muut nälkäiset haahuilimme turhaan. Nälkäkuolemalta pelastivat mantelisarvet. Saatiin ostettua ne mukaan sisältä ravintolasta, missä moni näytti kärsivänä odottelevan. Henkilökuntaa oli kai kolme, asiakkaita tupa täynnä.
Yli viiden tunnin patikka vaatisi kunnon eväät, mutta näillä mentiin, siis sarven lisäksi pähkinöillä, kuivahedelmillä, muutamalla timjamikeksillä ja mandariineilla. Raskas patikka, joka vaatii erittäin hyvän kunnon oli kyllä höpönhöpöä, mutta nälkä tuli silti.
Alaspäin mennessä karttaan merkittyä polkua ei näkynyt mailla halmein. Mutta mentiin toista, löydettiin alemmas ja kohdattiin oikea reitti. Meilenin Tobel, jolle en ole löytänyt vielä oikein hyvää käännöstä, mutta jota jokikanjoniksi kutsun, oli kaunis, kapea, mutta viehkeä putouksineen, yksi kaksihaarainen, toinen kuin hiukset levällään, kolmas perinteinen suoraan voimalla suihkuava. Tuhansia vuosia sitten virrannut vesi oli kovertanut kanjonin jyrkkäreunaiseksi ja syväksi.
Keskiajalla kanjonin sivulla asusteli ritari, linnassa tietenkin. Sen raunioilla puun alla, rautapenkillä, syötiin viimeiset eväät, mandariinit. Mietin oliko grilli laitettu linnan keittiön kohdalle. Siinä varmaan paistettiin villisikaa peijaisiin.
Sillalla, joka vei joen jyrkänteen sivua, roikkui lehtinippuja, kuin ruskeita syksyn timantteja. Joku oli koristellut metsää.
Metsän jälkeen avautuva kaupunkimainen ympäristö oli karu ja vähän turhauttava. Olisi kannattanut nousta junaan jo siinä, myöhemmin ajattelin.
Ja kuinka patikka päättyi? Kävelimme kohti auringonlaskua ja juna-asemaa.
Lunch.
Who gives way and to whom.
The path goes through the upper tunnel.
Here was once a castle.
Decoration.
En resumen: Nada nos frena, una pequeña pausa entre las tormentas y lluvias y ya volvimos a los caminitos. Esta vez una vuelta bonita de otoño subiendo del lago de Zurich, de Männedorf a Pfannenstiel.
Kurzgesagt: Es gibt immer neue Wege zu finden. Und Regen? Egal.
Pala Suklaata 