Hiukkasen meinasi verenpaine nousta, kun Suunnon ruutu oli mustana juuri sillä hetkellä, kun piti startata kohti Italian rajaa. Reitillä kuulemma vaaditaan jonkinlaista suunnistustaitoa. Ilman kellon tukea en lähde, hermoilin.

Kello heräsi kuitenkin henkiin; seuraavana yllärinä oli ruuhka moottoritiellä, puolivälissä matkaa. Yhtä matelua ja odottelua. Kesäkuu on kuitenkin hyvä hetki myöhäisille lähdöille; valoa riittää pitkälle iltaan.

Surettaseen ja Surettatalin lähimailla olin jo aiemmin katsellut kiemurtelevaa solatietä Italiaan. Mitä sieltä löytyy? Kivoja paikkoja? Jotain kivempaa kuin rajan tältä puolen? Kyltin mukaan ainakin ruokaa, mikä tietenkin veti minua puoleensa. Aina.

Kukkulan yli ja alas laaksoon ei selvästikään ole kaikkien kuppi teetä; edessä mateli auto pohjoisesta, hidastellen juuri nousevan mutkan selvitettyään ja aiheuttaen nytkähtelevää ajoa takana tuleville.

Montesplugan pikkuruinen kylä näytti Italialta; oli väriä, vähän heikossa hapessa olevia rakennuksia ja rauhallista istuskelua auringossa. Patojärvi Lago di Montespluga kimmelsi auringossa leveänä ja laveana, suistomaisena vesistönä.

Siinä, mistä kuvittelin polun lähtevän, oli portti ja kieltomerkki. Aldo muistutti, että costaricalaisena häntä ei estä mikään ja kiersi aidan toiselle puolen. Suunta oli silti väärä. Hetken pyörimisen jälkeen näkyi kohta, josta saattoi kuvitella jonkun joskus kulkeneen. Sinne. Kyltti oli selän takana. Valkoinen, haalistunutta punaista, ilman tekstiä. Siinä kaikki.

Reitti oli rengas tai ehkä pehmeä neliö, suurin osa matkasta Italian puolella. Neliön yläosa kuljettiin Sveitsissä. Se, että vertikaalista nousua oli vain puoli kilometriä harhautti. Lyhyehköllä eli n. 7 km:n matkalla se tarkoitti jyrkkää mäkeä ja koko kipuaminen heti alussa.

Polkumerkit oli varmaankin maalattu viime vuonna tai ehkä ennen koronaa, joten niitä jouduttiin etsiskelemään. Siinä polkua arpoessa katseltiin silmästä silmään murmeleita, viisi vaaleahkoa, pulleaa ja vilkasta otusta sujahti nopeasti koloihinsa.

Merkkien lisäksi myös se varsinainen reitti katosi ensin kivikkoon, sitten louhikkoon. Oltiin kuin temppuradalla, ihan muina kiipeilijöinä, ensin kädet apuna ja sitten takapuoli kolmantena jalkana, kuten Aldo asian ilmaisi. Joku saattaisi sanoa istuen.

Oli älyttömän hauskaa, ettei vain kuljettu eteenpäin tallaten rotkon reunalla. Molemmat oltiin tyytyävisiä siitä, että kivillä kiipeilyä ja hyppelyä oli tullut harrastettua lapsuudessa, Aldo costaricalaisissa joissa, minä Kotkan saaristossa. Ja kerrankin pilateksen tuoma kehonhallinta pääsi loistamaan.

Kivien kantit ja varsinkin kirkkaanvihreä sammal niiden päällä olivat teräviä ja veri valui säärtä pitkin. Pohkeet loistivat ensin punaisina raapaleista ja illalla auringosta. (Miten se jalkojen rasvaaminen aina unohtuu?)

Nousun välissä oli pakko vetäistä pienet leivät, mutta varsinainen tauko pidettiin ylhäällä Lago Azzorella. Solassa puhalsi kylmä tuuli, eikä todellakaan tullut mieleen edes uittaa jalkoja. Aldo tietenkin riisui välittömästi sukat ja kengät ja seisoi tyytyväisenä keskellä jääkylmää alppijärveä. Ei kuulemma edes kovin hyytävää.

Minä sillä aikaa puin päälleni kaikki löytyvät vaatteet ja kaduin, etten ottanut mukaan vetskarillisten housujen puntteja. Sortseissa olin kananlihalla.

Löysin lepotuolimaisen kohdan, jossa ei ollut tyyntä, mutta ainakin vähemmän tuulta. Kevennettiin repun eväspuolta ja lähdettiin tallaamaan kohti Sveitsiä, siis muutaman kymmenen metrin päähän.

Järven tasolla alkoi matkalla olla läikkiä lunta. Toisinaan myös oletetulla reitillä, alaspäin mennessä myös rinteessä. Ne pystyi silti hyvin kiertämään.

Kun edessä oleva merkki ei enää ollut puna-valko-punainen, vaan valko-puna-valkoinen, äskettäin maalattu ja vieressä keltainen kyltti, joka kertoi suunnista, oltiin taas Sveitsissä. Jalkojen alla ihan oikea polku ja matka selkeä.

Siis louhikkoon asti, tällä kertaa alaspäin. Kirkkaat merkit kyllä näkyivät hyvin, poluksi en reittiä silti nimittäisi.

Pienen järven, Bergseelin, jälkeen oltiin suoran Splügenpassin solatien yläpuolella. Kiemura näytti upealta, mutta kapeneva patikkapolku oli hetken sen näköinen, että saatoin väittää palaavani takaisin sinne mistä tultiin. Toisinaan kannattaa kuitenkin mennä hiukan eteenpäin, kulman takana ei välttämättä aina odotakaan rotko ja kylmä hiki.

Rajan paikkeilla Sveitsin puolella oli kartta, tervetuloa patikkamaahan, kylttiä joka suuntaan. Me jatkettiin eteenpäin kukkaketojen poikki, kivistä ladottua tietä pitkin. Muinaiset roomalaiset tekivät pari tuhatta vuotta sitten hyvää työtä, Alpit ylittävää reittiä on yhä hyvä tallata.

Viimeinen pätkä oli vehreää, niityillä kukkivat alppikukat, keltainen alppivuokkokin ja valkoinen ahokissankäpälä.

Näemme matkalla kahdeksan ihmistä, eikä Montesplugan kylälläkään ollut illalla enää juuri ketään. Kioski meni kiinni, kaksi pienempää ravintolaa näyttivät tyhjiltä. Päädyimme La Capriatan katetulle terassille. Toppatakkinen nainen ei kestänyt lämpötilaa, vaan poistui seuralaisensa kera oluen jälkeen. Sisällä ei ollut tilaa. Kinttuja paleli ja yritin lämmittää niitä avaamalla servetin.

Tilasin salaatin, Gli Gnocchetti di Chiavenna, juustoisen ja valkoispulisen peruna-leipä-minignocchi-annoksen ja vielä kokonaisen kalan grillatuilla vihanneksilla. Salaatin jälkeen en ollut varma jaksaisinko enää muuta ja kalalautasen tullessa tajusin ajatelleeni zürichiläisesti. Montesplugan annokset olivat valtavia ja niin ilahduttavia.

Lähdimme takaisin solatietä, joka nyt oli tyhjä. Vuoret loistivat keltaisina ilta-auringossa. Solatien ainut kuppila Berggasthaus Splügenpass kuulemma panostaa ruokaan, on kai paineita Italian läheisyydessä. Se jäi seuraavaan kertaan.

En resumen: La primera caminata de dos paises, en el paso de Splügen (CH) o Spluga (IT)! Caminar es tal vez mucho decir, más bien era escalar. Al menos parcialmente. Puntos extra del paisaje y de la comida en Montespluga.

Kurzgesagt: Erste zwei Länder Wanderung beim Splügenpass. Ziemlich kurz, steil und steinig, aber super schön und macht spass. Extra Pünkte für das Essen in Montespluga.