Tuolihissi nousi sumussa kohti Toggenburgin Sellamattia. Päivälle oli luvattu puolipilvistä ja jo nyt tuuli lupaavasti. Alppeja ympäröivä, lelluva höttö oli kuitenkin sitkeää sorttia, se liikkui vähän sivuttain, toisinaan ylös, alas. Aurinko sai vain pienen mahdollisuuden kurkistaa vaipan välistä. Pilviä tai reittiä reunustavia sahamaisia vuorenhuippuja ei maisemasta edes erottanut.

Polku oli helppo, etapit oli numeroitu ja jokaiselta löytyi maalaus ja vuoristoseudun tarina, jossa kerrottiin viattomista tytöistä, vuorenhengistä, jättiläisistä ja lohikäärmeistä. Mutta tarvittiin vain yksi pakan sekoittava numerokyltti ja toinen pylväästä puuttuva viitta ja olimme poissa kartalta. Ja heti sen jälkeen jo kulkemallamme polulla – menossa takaisinpäin.

Plääni oli pettänyt, otti aivoon ja pienistä evästauoista huolimatta alkoi väsyttää, eikä luvattua makkaranpaistopaikkaa ollut lähelläkään. Kaunista metsäpätkää ei enää jaksettu ihailla ja alaspäin vievä liukas portaikkopolku, jota oli jo kertaalleen noustu ylös, oli vain rasittava.

Seuraavien opasteiden kohdalla tehtiin uusi arvio ajasta ja matkan pituudesta. Tästä pääsisi oikopolkua pitkin oikealle paluureitille. Sumu sakeni entisestään, mutta oltiin jälleen siellä missä piti. Nuotiopaikkakin löytyi; kuivia puita muovilaatikossa ja makkarakepit haljenneen puunrungon välissä. Paahdetut vaahtokarkit ja paistettu banaani tuoksuivat ilmassa; hiuksissa savu vielä illalla kotonakin. Säätiedotuksessa meteorologi paikkasi pieleen mennyttä ennustettaan; föhnin syytä kaikki.

Toggenburg, 11km, asc. 420 m, desc. 407, highest point 1610 m

En resúmen: En total no nos perdimos en la niebla.

Kurz gesagt: Schön, aber wo waren die Bergen?