Viikonloppuna eletään vielä rentoa koronaelämää. Tai koronatonta elämää, meidän perheessä. Leivon kaneli-omena-kakun, koska luen sen olevan hyvä aktiviteetti erityisinä aikoina. Tuoksu on kotoisa ja maku kuin suoraan mummolasta.

Näillä näkymin viimeisen salikeikan jälkeen kasaan koriin tarpeet. Termarillinen kahvia, lämmintä kauramaitoa pulloon, peiton, jos istuisimme kiviselle reunalle, kupit, lusikan, sokeria.

Ensimmäinen kevätretki vie alas Zürichinjärven rantaan. Katua, raput alas, rautatietunnelin alta, oikealle rantauimalan ohi. Makustelen sanaa rantauimala ja tiedän että sille on parempikin termi. Ehkä sitä on käytetty muumeissa, mutta jotenkin vanhahtava se on. Uimala ei ole vain ranta infrastruktuurin kera, vaan puinen rakennnelma, jonne mennään ovesta sisään. Joudun googlaamaan ja löydän vihdoin sen, jonka olin unohtanut: uimalaitos. Näitä on Zürichissä useita. Niistä pitänee vielä kirjoittaa, sitten kun olemme toisella puolen koronaa.

Ensimmäinen pysähdyskohta on lähempänä ja siksi sinne. Toinen olisi entisen vanhainkodin ranta, joka on vakituinen uimapaikkamme. Kahvintarve määrää kuitenkin suuntaa. Kuvitelmissamme laivalaiturin luona – sillä tottahan rantakunnalla sellainen on – penkki on vapaa, siinä terhakkaana seisovan härän vieressä, veden partaalla. Tai sitten vähän sivummalla, mutta kuitenkin. Olimme väärässä. Väkeä oli penkeillä, muurilla, laiturilla lapset käyttivät siirrettävää laivasiltaa jumppatelineenä, piknikillä nurmikolla. Seureet pysyttelivät omissaan, kuten kehotetaan. Mutta näytti siltä, että kaikki kynnelle kykenevät olivat ulkona. Myös rantakadulla. Pyöräilijöitä suhasi lähes jonona, lenkkeilijät kompastelivat toisiinsa tai sunnuntaikävelijöihin. Kun ei kerran pidä mennä kauppaan, laskettelemaan tai lorvailemaan kaupungille, lähdetään nauttimaan auringosta rantaan. Zürichiläisen pykälä numero yksi.

Joimme kahvia ja vajosimme aurinkotranssiin. Vesi liplatteli, nokikanat lipuivat ohi. Kakku oli syöty nopeasti. Kukaan ei jaksanut puhua koronasta tai juuri mistään. Kuka olisi uskonut Alppien kimmeltäessä auringossa, kevätkukkien loisteessa ja iloisenlaiskassa ilmapiirissä, että olimme pandemian keskellä.

En resumen: Llevámos un queque de banano y canela y por su puesto cafecito en la canasta y fuimos a disfrutar el día al lago. Sentado viendo las olitas, los alpes y pajaritos nadando en el agua, parece muy difícil de entender, que estámos viviendo una pandemia.

Kurzgesagt: Kaffee und Bananen-Zimt-Kuchen in einem Korb und ab zum See. Kleine Wellen, Sonne, Alpen, einige Wasservögel. Gerade in diesem Moment ist es sehr schwierig zu verstehen, das wir eine Pandemie leben.